"Elokuvaa

================

Lindmanin elokuvan sankarirykmentti ei edes nähnyt vihollisen hyökkäysvaunua koko kesänä.

================


Åke Lindmanin suuruustarina jatkuu.

Se alkoi elokuvalla ”Etulinjan edessä”, josta valmistajat tiedottivat muun muassa: Elokuva huipentuu kesäkuussa 1944 torjuntataisteluihin Viipurin esikaupungissa. Puna-armeijan suurhyökkäys pysäytetään ensi kerran Tienhaarassa.

Silloin Åke Lindman, Benedict Zilliacus, Jan Klenberg, Stefan Forss ja Jyrki Hägglund ilmoittivat eri tiedotusvälineissä (2002–04) valmistelevansa elokuvaa, jonka aiheena on ”suomalaisten legendaariset torjuntavoitot puna-armeijan suurhyökkäystä vastaan kesällä 1944”. Samalla he totesivat, että ”Tali – Ihantalassa vaikuttanut 17. divisioona ja sen jalkaväkirykmentti 61, joista elokuvat kertovat, oli koottu ruotsinkielisestä väestöstä”.

Lehtien kertoman mukaan Lindman joutui kutsuvierasnäytöksessä Kuhmossa toteamaan, että ”taistelukertomukset on yleensä kirjattu tarkasti ylös.

Mutta JR 61:n taisteluista ei kerrota virallisissa asiakirjoissa juuri mitään”.

Sotahistoriasta selviää, että samaan aikaan, kun JR 61 kävi Tienhaarassa ”ankaria torjuntataisteluja” yhtä venäläisrykmenttiä vastaan, saman levyiselle hyökkäyskaistalle Viipurin koillispuolella oli keskitetty hyökkäykseen 24 rykmenttiä (kolme armeijakuntaa) hyökkäysvaunuineen.

Lindmanin elokuvan sankarirykmentti ei edes nähnyt vihollisen hyökkäysvaunua koko kesänä.

Lindman etsii virallisista asiakirjoista tietoa ”kiivaista torjuntataisteluista”, joita ei ole koskaan käyty. Näin tekee elokuvaohjaaja ”suurta” historiallista sotaelokuvaa.

Nyt sanomalehdissä (15.6.) kerrotaan: ”Åke Lindman tietää tekevänsä suurta elokuvaa – niin Tali–Ihantalan veteraaneille, katsojille kuin itselleenkin.”

Elokuvasäätiön tiedote 9.5.2006: ”Tali–Ihantala 1944 on episodielokuva kesällä 1944 käydystä merkittävästä Talin–Ihantalan taistelusta. Elokuva kertoo tiukasti tositapahtumiin perustuen tämän jännittävän taistelun vaiheista. Päärahoittaja Yle, elokuvasäätiön osuus 150 000 euroa.

Edellisen elokuvan suuruudesta ei ole paljon puhuttu sen jälkeen, kun se tuli teattereihin.

Aamulehti kirjoitti: ”Etulinjan edessä Åke Lindmanin sotaelokuva tavoittaa rintamaelämän sävyt, mutta lepsu kerronta ei syki.”

Ilta-sanomat: ”Niinpä henkilöhahmojen ja suhteiden luonnostelu jää puolitiehen, tarina juuttuu välillä pitkiksi toveiksi ja elokuvan kerrontaa rikkovat äkilliset ja kömpelöt siirtymät.”

Iltalehti: ”Kunnianosoituksesta tulee helposti jäykkää draamaa. Nyt valkokankaalla seikkailee yksiulotteisen tuntuisia sankareita.”

Tällaisen kokemuksen jälkeen toivoo, että nämä kansalaisilta tv-maksuina ja veroina kerätyt rahat olisi mieluummin annettu sellaiselle tiimille, joka on perehtynyt aiheeseensa. Ettei taas tehtäisi ”tiukasti tositapahtumiin perustuen suurta sotaelokuvaa kiivaista taisteluista”, joita ei koskaan ole ollut.

Tali–Ihantala -elokuvan tekijöiden tiedot ovat yhtä puutteellisia.

”Tali–Ihantala, johon 17 D osallistui”, he sanovat aikaisemmin mainitussa tiedottamisessaan. Mutta 17 D ei osallistunut näihin taisteluihin. Vain sen kolme pataljoonaa oli mukana kukin erillisenä suomenkielisille joukoille alistettuina ja ne osallistuivat kaksi kertaa taisteluun. Jo mainittu venäläisten kolmen armeijakunnan hyökkäysryhmittymän sisäänmurtokohdaksi oli valittu asemat, joita ruotsinkielisten pataljoonan kaksi komppaniaa puolusti.

”Pian komppaniat olivat pieniksi ryhmiksi hajaantuneina perääntymässä taakse päin”, sanoo historia. (Näin siinä olisi käynyt mille vaan joukolle.) Toisen kerran 17 D:n pataljoona oli mukana hyökkäyksessä, joka ei saavuttanut tavoitettaan.

Viisi kertaa niille oli annettu (kullekin erikseen) asemien puolustaminen, joista ne joka kerta poistuivat ennen vihollisen hyökkäystä.

Kun Tali–Ihantalan tekijät nyt kumminkin haluavat 17 D:n sinne mukaan, on mielenkiintoista nähdä, minkälaiset repliikit he panevat suomenkielisten pataljoonankomentajien suuhun, kun heille selviää, että sivusta on avoin: ruotsinkielinen pataljoona on lähtenyt livohkaan, ilmoittamatta siitä naapurilleen tai esimiehilleen. Kalevi Alajoki"#

Mielipide Aamulehti Perjantai 23. kesäkuuta 2006