ARNSTAD KOSKETTI ARKAAN PAIKKAAN

Enkä nyt olisi julistamassa kovin suureen ääneen demokraattisten maiden sodan aikaista yhteisrintamaa, kun Länsi liittoutui Stalinin kanssa. Eikä Chamberlainin ja Daladierin allekirjoittama Münchenin sopimuskaan Tsekkoslovakian kohtalosta vuonna 1938 kovin natsivastaiselta näytä.

"Mitä vittua .."

Voi tuas siuta Puavo, PUAVO! Että sie vua äetiäs
appuu huutelet ku' oppineet ihmeiset huastelee!

Äläkkä sottaa itteäs sen karitson kaa ... ?

aivopesukone kirjoitti mm.: "..en haluaisi olla julkistamassa näitä asioita aikanaan jos jotain raskauttavaa ilmenisi..."

KYSYN;: MIKSI ?

Miksi totuutta ei haluta julkistaa?

Välikysyjä kirjoitti:

aivopesukone kirjoitti mm.: "..en haluaisi olla julkistamassa näitä asioita aikanaan jos jotain raskauttavaa ilmenisi..."

KYSYN;: MIKSI ?

Miksi totuutta ei haluta julkistaa?

Lue lisää

..mikään henkilökohtaisesti minua pelotakaan..laitoin sanavalintoihin vain hiukan dramatiikkaa ..tuo aihepiiri vain saattaa olla hiukan arkaluontoinen ja ainakin se on erittäin vähän tutkittua aluetta ja yleensä näistä asioista ei kai ole paljoakaan puhuttu..eli mitä sieltä sitten aikanaan löytyy tai löytyykö yhtään mitään ihmeellistä ..aika näyttää.

"Natsi-Saksa syyllistyi kansanmurhiin ja Suomi oli liitossa tämän despoottihallinnon kanssa."

Neukku-Venäjä syyllistyi kansanmurhiin ja Suomi oli liitossa tämän despoottihallinnon kanssa.

Viimeksi mainittu on yhä tabu, edellistä on jauhettu ja vääristelty loputtomiin.

Voinko lainata sen Arnstad-artikkeliin?

Eli seuraavan sivun laajennukseen:
http://tappis.555mb.net/sveko-stallarit.htm

"Englantilaisen historioitsijan Uptonin mielestä vuosina 1940 – 1941 oli vain kaksi viikkoa aivan kesän 1941 kynnyksellä, ettei Suomi ollut herkeämättömän vihamielisen NL:n painostuksen kohteena."

Millä sivuilla Uptonin kirjassa "Välirauha" väitetään näin? Haluaisin tarkastaa koska lainasin kirjan äskettäin :)

Tappis555 kirjoitti:

Voinko lainata sen Arnstad-artikkeliin?

Eli seuraavan sivun laajennukseen:
http://tappis.555mb.net/sveko-stallarit.htm

Lue lisää

Aivan mielellään saa lainata, kunhan ei väitä tekstiä omaksi. Kirjoittajaksi voi pistää "rivikansalainen". Aira Kemiläinen on muuten kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin (=vastaa täysin minun omia havaintoja) länimaiden suhtautumisesta Suomeen http://www.tieteessatapahtuu.fi/0506/Kemilainen0506.pdf. Sen esittämä ajattelu taitaa olla Arnstadinkin takana. Suomalaiset ovat 60 vuotta syyllistäneet Ruotsia sodillaan. Nyt on sitten aika antaa takaisin, kun voidaan vedota pelkkiinn kirjallisiin länteisiin, jotka on manipuloitu tiettyä tarkoitusta varten. Mutta kun ajattelee, niin ei Suomeen suhtautumisessa sinänsä ole mitään ihmeellistä: muut sotineet maat on miehitetty (ainakin oleellisin osin) tai on tullut liittouduttua NL:n kanssa. Kyllä kai on tyydyttävä siihen, että muut maat eivät tule hurraamaan Suomen henkselien paukuttelulle. Amerikkalaisissa toista maailmansotaa käsittelevissä historiateoksissa ja TV-jutuissa Norjakin on monin kerroin enmmän esillä kuin Suomi, samoin on wikipediassa. Saisi tämä suomalainen valtava historioitsijajoukko pitää huolen siitä, että edes wikipediassa Suomi tulisi asiallisesti esille.

Uptonista kirjoitti:

"Englantilaisen historioitsijan Uptonin mielestä vuosina 1940 – 1941 oli vain kaksi viikkoa aivan kesän 1941 kynnyksellä, ettei Suomi ollut herkeämättömän vihamielisen NL:n painostuksen kohteena."

Millä sivuilla Uptonin kirjassa "Välirauha" väitetään näin? Haluaisin tarkastaa koska lainasin kirjan äskettäin :)

Lue lisää

En voi nyt varmistaa kirjoittamaani, koska minulla ei ole kirjaa ja kirjan lukemisesta on vuosikymmeniä. Väittämäni on vain painunut syvälle mieleeni, ja sillä on ollut suurta painoarvoa, kun ole joutunut esittämään käsitykseni sotaan johtaneista syistä. Vaikuttaahan NL:n kanssa liittoutuneesta maasta tuleva mielipide vakuuttavalta ja se on ainakin kapakasssa vaikeasti mollattavissa. Tuntuisi luonnolliselta, että väite esiintyy kirjan johtopäätöksissä.

...samaa mieltä suomen ja saksan yhteistoiminnasta...eihän tässä asiassa arnstadilla nyt varsinaisesti ja ilmeisesti mitään uutta sanottavaa ole ollutkaan kunhan kärjisti asioita hiukkasen...se mikä täällä on sitten ne niskakarvat pystyyn nostanut on ilmeisesti vain se että nämä täällä jo moneen kertaan läpikäydyt asiat sanottiin nyt vain selvällä riikinruotsilla...luovutetuistakin on sitten jo aikaisemminkin täällä kirjoitettu ja tutkittu asiaa niinkuin tuli kaikille selväksi...sitten se suomalaisten väitetty osallistuminen (siis väittikö arnstad tämmöistä) juutalaisten joukkotuhoon...niin sekin näyttäisi kuitenkin olevan harhaa..ehkä pieni joukko tiesi jotakin ja saattoi jopa sitten olla osallisena omalla tavallaan eli lähinnä nämä muutamat lääkärit joista nyt kuitenkin on olemassa olevaa tietoa...mutta eikai sielläkään sitten mitään suurempaa suomalaisten syyllisyyttä löydy..muistamme sen että itse viikatemies Himmler tuli henkilökohtaisesti "noutamaan" suomen juutalaisia ja tyhjinkäsin joutui hänkin poistumaan kun suomella ei mitään "juutalaisongelmaa" ollut silloin eikä ole ollut sen jälkeenkään...

HEIKKI YLIKANGAS ESITTI LAUSUNNOSSAAN VALTIONEUVOSTOLLE TIIVISTÄEN SEURAAVAA:

[LAINAUS ALKAA] Elina Sanan suurta kohua sekä Suomessa että kansainvälisesti nostattanut teos "Luovutetut - Suomen ihmisluovutukset Gestapolle" (2003) on tutkivan journalismin otteella laadittu dokumenttiteos. Teos valaisee monelta taholta kohdealuettaan ja antaa samalla herätteitä ja esittää haasteita varsinaiselle historiantutkimukselle, joka on Suomessa poikkeuksellisen pitkään sitoutunut puolustamaan 'Suomen kunniaa' eli sodanaikaisten päättäjien ratkaisuja ja jättänyt sen vuoksi sodan varjopuolet vähemmälle huomiolle. Nykyisen Suomen - demokraattisen ja avoimen Suomen - 'kunnian' puolustaminen edellyttää myös sodan varjopuolien tutkimista.

Sanan kirjassa käsitellään varsinaisesti kahta itsessään tärkeää lohkoa: valtiollisen poliisin operoimia siviilipakolaisten luovutuksia ja päämajan valvontaosaston toteuttamia sotavankien luovutuksia. Edellisen suhteen Sanan teos ei tuo kovin paljon uutta siihen tietämykseen, joka sisältyy Taimi Torvisen vuonna 1984 julkaisemaan teokseen "Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella". Näiden 76-79 luovutetun pakolaisen joukossa olivat myös ne kahdeksan juutalaista, joiden luovuttamista Sana on aikaisemmin (1979) käsitellyt. Lausunnossani päädytään tulkintaan, jonka mukaan juutalaiset luovutettiin paitsi siksi, että Suomi oli Saksasta taloudellisesti ja sotilaallisesti riippuvainen, erityisesti sen vuoksi, että saataisiin saksalaiset halukkaammin ottamaan vastaan ongelmallisimpina pidetyt turvasäilövangit: Suomesta Neuvostoliittoon loikanneet ja sieltä salateitse Suomeen palanneet Neuvostoliiton kansalaiset. Useimpia heistä - ei jokaista - oli rangaistu Suomessa toimimisesta vieraan vallan hyväksi. Vaikka he olivat tuomionsa kärsineet, ei heitä uskallettu päästää vapauteen.

Tärkein uusi aines Sanan kirjassa liittyy vankien vaihtoon saksalaisten kanssa. Aihetta on ennen Sanaa käsitelty vain julkaisemattomissa opinnäytetöissä eri yliopistoissa; painetuissa tutkimuksissa on teemasta vain suppeita mainintoja. Näiden luovutusten osalta Sana päätyy 2.829 henkilön kokonaismäärään. Luku on suurempi kuin valvontakomission vaatimissa selvityksissä heti sodan jälkeen esitetty luku: 2.661.

Kirjan tässä osassa tulee esille syy teoksen tiimoilta nousseeseen kansainväliseen kohuun. Käy ilmi, että Suomesta Saksalle luovutettujen vankien joukossa on ollut myös juutalaisia. Kansainvälinen julkisuus on Natsi-Saksan suorittaman juutalaisten massiivisen kansanmurhan seurauksena edelleen erityisen herkkä kaikelle, mikä liittyy toiseen maailmansotaan ja juutalaisten kohteluun. Siitä kohu.

Luovutettujen juutalaisten määräksi Sana esittää israelilaistutkija Serah Beizeriä siteeraten 74 henkilöä. Luku perustuu osin nimien pohjalta tehtyyn identifiointiin ja on sen vuoksi epävarma. Tarkempaa kokonaistietoa ei toistaiseksi ole käytettävissä. Myös syy juutalaisvankien luovutuksiin on hämärä. Aihetta käsitelleissä opinnäytetöissä korostetaan, ettei luovutusten peruste ollut rasistinen vaan syynä oli jokin muu asianomaisiin liittynyt piirre: upseerin asema, kiihottajana toimiminen, poliittinen aktiivisuus jne. Tätä tulkintaa ei voida täysin vahvistaa, vaikka sille on vahvoja perusteita. (Pääosaa juutalaisvangeista ei luovutettu.) Saksalaiset saivat Suomesta vankiluettelot ja saattoivat niiden perusteella vaatia tiettyjen henkilöiden luovuttamista.

Juutalaisia menehtyi myös Suomen sotavankileireillä. Vankien kuolleisuus kohosi kaikkineen 30 prosentin tietämille ja verotti raskaimmin isovenäläisiä, joiden ryhmään juutalaiset aluksi sijoitettiin ja joiden kohtelu oli poliittisten vankien ohella huonointa. Lausunnossani arvioidaan, tosin puutteellisin lähtein, leireillä menehtyneitten juutalaisten määrä noin sadaksi hengeksi. Juutalaisten kokonaismenetykset kohoaisivat näin 170:een.

Sanan kirjassa ei käsitellä syvemmin vankien vaihdon syitä. Teoksessa siteerataan vain lausuntoja, joiden mukaan saksalaiset halusivat tietoja Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin NKVD:n ja sen alaisen poliittisen poliisin toiminnasta ja suomalaiset taas suomensukuisia vankeja, joita käytettäisiin Itä-Karjalan vallattujen alueiden asuttamiseen. Lausunnossani todetaan näiltä osin ensinnäkin, että vähintään 16.000 vankia anoi pääsyä taistelemaan vapaaehtoisena Suomen tai Saksan armeijassa tai osallistumaan näiden organisoimaan tiedustelutoimintaan. Päämotiiveina näihin anomuksiin olivat vankileirien puutteelliset olot sekä Neuvostoliiton lainsäädännön ankarat rangaistusseuraamukset vangeiksi antautuneille. Mahdollisesti huomatta osa luovutetuista valittiin tästä joukosta. Koska luovutetuista ylivoimainen enemmistö edusti Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, on luultavaa, että saksalaiset värväsivät myös näiden joukosta vapaaehtoisia itärintamansa vierasperäisiin sotilaallisiin apujoukkoihin. Toisekseen sekä saksalaiset että suomalaiset hankkivat vapaaehtoisista opettajia ja oppilaita koulutettaviksi erityisissä tiedustelukouluissa salaisiksi agenteiksi, jotka toimitettiin tiedustelutehtäviin rajan taakse. Se että saksalaiset käyttivät luovutuksissa saamiaan vankeja työvoimana, on ilmeistä.

Näihin tulkintoihin on kirjallisuudessa ja lähteissä viitteitä, mutta niiden vahvistaminen vaatii perusteellisen tutkimuksellisen analyysin. Erityisesti olisi tietenkin selvitettävä, ketkä luovutetuista joutuivat teloitettaviksi, ketkä päätyivät keskitysleireille. Poliittisten upseerien (118) ennuste oli huonoin, heidän jälkeensä juutalaisten (74) ja kolmanneksi kommunistien (400-500). Muut eli runsaat 2.000 luovutetuista ilmeisesti säästyivät välittömältä surmaamiselta ja keskitysleireiltä.

Huolimatta lähteiden massiivisesta hävittämisestä laajempaan tutkimukseen olisi lähdepohjaa riittävästi tarjolla. Lausunnossani todetaankin yleisesti, että olisi tarpeen ja aiheellista perustaa ainakin yksi, mahdollisesti kaksikin tutkimusprojektia. Ensimmäinen näistä saisi aikaa kolme vuotta ja tehtäväkseen selvittää siviili- ja sotilasvankien luovutukset sekä Saksaan että Neuvostoliittoon (heti sodan jälkeen), päätöksenteon eri portaissa, menettelyn lainmukaisuuden sekä - jos mahdollista - projektin laajennuksena myös vankileirikuolemat Suomessa ja suomalaisvankien osalta Neuvostoliitossa. Myös kadonneiksi ilmoitetut suomalaissotilaat tulisivat mukaan. Toinen erillinen projekti muodostaisi yhteishankkeen venäläisten tutkijoiden kanssa ja keskittyisi inkeriläisten kohtaloihin heidän tultuaan luovutetuiksi takaisin Neuvostoliittoon.

Olennaista olisi, että ainakin projekteista ensiksi mainittu rakentaisi sähköisiin henkilökortteihin perustuvan tiedoston, joka julkaistaisiin asianmukaisin päivityksin internetissä. Mitenkään muulla tavoin ei ole mahdollista päästä käsiksi tarkkoihin lukumääriin tai kelvollisiin vertailuihin eri lähdetietojen (nimiluetteloiden) välillä. Vain näin voitaisiin myös antaa sekä perusteellinen että perusteltu vastaus siihen tutkimuspyyntöön, jonka Simon Wiesenthal-keskus esitti tasavallan presidentille ja jonka vuoksi tämä tekemäni selvitystyö käynnistyi. [LAINAUS PÄÄTTYI]

Ylikankaan lausunnossa (www.helsinki.fi/~hylikang/varjopuo.htm) todetaan mm. seuraavaa:

[LAINAUS ALKAA] Sanan kirjassa on laaja, suomalaiselle lukijakunnalle pääosin tuntematon ja osaksi uusiakin tietoja sisältävä kuvaus salaisen poliisin toimista Pohjoismaissa ja Valpon yhteyksistä ylipäätään maan rajojen ulkopuolelle. Tällainen kansainvälinen yhteistyö kuului tietysti vanhastaan valtiollisen poliisin toimenkuvaan. (vrt. Sana, 165). Valpon ja Saksan turvallisuuspoliisin läheisempi kanssakäyminen käynnistyi välirauhan aikana vuonna 1940. Sen yhdistävänä elementtinä oli taistelu kommunismia vastaan. Yhteistyö tiivistyi edelleen helmikuusta 1941 lähtien (Sana, 184, 189). Yhteydenotot tapahtuivat paitsi Valpon ja Gestapon edustajien kohtaamisissa Saksassa myös ja etenkin Lapissa, koska saksalaisten miehitettyä Norjan Gestapon valta-alue törmäsi pohjoisessa Suomen rajaan. Myöhemmin suomalaiset Valpon miehet toimivat aktiivisina saksalaisten avustajina myös Norjan puolella rajaa. Etsittiin vakoilijoita, karkureita ja kommunisteja. Viron jouduttua saksalaisten miehittämäksi alkoi Valpon ja vastaavan virolaisen organisaation yhteistyö Suomenlahden eteläpuolella (Smolar, 134-135; Sana, 202 s). Myös tätä yhteistyötä sävytti voimakas kommunisminvastaisuus (Sana, 206). Saksalaiset perustivat erilaisille tiedusteluelimilleen (mm. Abwehrille) toimistoja myös Helsinkiin.

Luovutusten kannalta ratkaisevan tärkeä tapaaminen järjestettiin 9.4.1942 Berliinissä Anthonin ja häntä seuraavaan osastopäällikön Erik A. Muurmanin sekä Saksan salaisen poliisin (Gestapon) päällikön SS-Obergruppenführerin Heinrich Müllerin ja Gestapon ulkomaalaisasioita käsittelevän Friedrich Panzingerin kesken. Muutamaa kuukautta aikaisemmin (15.1.1942) natsijohto oli Wannseen kokouksessa päättänyt "loppuratkaisusta", Euroopan juutalaisten tuhoamisesta (Smolar, 130 s.) Berliinin keskusteluissa päädyttiin suulliseen sopimukseen, jonka mukaan Suomi luovuttaisi Saksalle epäluotettavat tai rikollisuuteen taipuvaiset pakolaiset. Tähän sopimuksiin myöhemmissä luovutuksissa nimenomaisesti vedottiin (Sana, 244, 253). On kiistanalaista, puhuttiinko keskusteluissa myös Suomen juutalaisista. Taimi Torvinen (176-177) näyttää kallistuvan käsitykseen, jonka mukaan heistä puhuttiin, ja että Gestapolle luovutettiin heidän nimensä sisältävät nimilistat (vrt. Smolar, 133, 148). Tämä tuntuukin uskottavalta Anthonin voimakkaan juutalaisvastaisen asenteen huomioon ottaen (Rautkallio 1985, 213; Rislakki, 190-192).

Kuka sitten teki aloitteen näistä luovutuksista - tai oikeammin karkotuksista: maasta poistamisista vastoin asianomaisen tahtoa? Sodanjälkeisissä tutkimuksissa Valpon päällikkö Arno Anthoni korosti saksalaisten vaatimusten merkitystä (Sana, 203-205). Ainakin yksityistapauksissa tämä selitys pätee ja virolaisten pakolaisten osalta laajemminkin (Torvinen, 187-188). On kuitenkin todisteita siitä, että aloite tuli Valpolta (esim. Torvinen, 189). Ilmeisesti luovutusten matkaansaattajia olivat pääosin Valpo ja sen päätöksiä valvonut ja vahvistanut sisäministeri Toivo Horelli. Arno Anthonin omat sodanjälkeiset lausunnot viittaavat tähän, koska hän korosti, että kyseessä oli kautta linjan pelkkä poliisitoimi: rikollisen, valtiolle vaarallisen ja muuten epäilyttävän aineksen luovuttaminen saksalaisille (Torvinen, 205, 214; Smolar, 213, 232-233). Kyse oli siis ihmisistä, joista Suomessa haluttiin päästä eroon. Melkoista osaa heistä - vakoojia, vakoojiksi leimattuja ja Suomeen omasta halustaan jääneitä talvisodassa saatuja sotavankeja - oli tarjottu välirauhan aikana vankienvaihtona Neuvostoliitolle, mutta se ei hankkeeseen suostunut (Sana, 111-114). Jatkosodan puhjettua turvasäilövangit veljeilivät Köyliössä upseerivankien kanssa ja ylläpitivät yhteyttä kannattajiinsa maassa (Nuorteva, 138; Kujansuu 1999, 3, 183; Sana, 137-138, 315). Valpo koki heidät kiusallisena ongelmana.

Huomattakoon, että tuoreesta suojelupoliisin 50-vuotishistoriasta ongelma ei saa tässä käsiteltäviltä osiltaan valaisua. Siinä on jätetty Valpon sodanaikainen toiminta kokonaan käsittelemättä (Simola - Sirviö 1999). Lähes sama pätee kirjaan "Turvallisuuspoliisi 75 vuotta" (Simola-Salovaara 1994). Sodan aikaan viitataan kirjassa vain ohimennen.

c) Poliisilinjalla luovutettujen määrä

Elina Sana on koettanut jäljittää niitä ulkomaalaisia henkilöitä, jotka eivät olleet sotavankeja ja jotka Suomi luovutti Saksan turvallisuuspoliisille joko Saksassa, Pohjois-Suomessa tai Saksan miehittämässä Virossa. Hän on voinut todeta 13 erillistä luovutustapahtumaa ja näihin liittyen 129 ihmisen luovuttamisen eli "poistamisen maasta" niin kuin useimmin käytetty termi kuului. Näiden joukkoon on luettu edellä mainitut kahdeksan juutalaista. Muissa luovutuksissa oli mukana ainakin yksi juutalainen, kolmen muun osalta identifiointi perustuu nimiin (Rautkallio 2003). Dokumentaatio kaikkien näiden 129 luovutetun osalta ei ole vahva. Luvussa on mukana 46 latvialaista ja virolaista, joiden osalta lähteenä on vain lyhyt Valpon kirjediaarin maininta. Siinäkin puhutaan asianomaisten luvatusta, siis myöhemmin tapahtuvasta luovuttamisesta (Sana, 231, 293). Jos ja kun luetaan muut epävarmat tapaukset pois, jää jäljelle - niin kuin Sana toteaakin (s. 293) - kaikkiaan 78 henkilöä.

(...)

Näyttää joka tapauksessa siltä, että poliisilinjaa myöten luovutettuja ulkomaalaisia pakolaisia oli kaikkiaan 76-79. On epätodennäköistä, että heitä olisi ollut enemmän. Elina Sana on siis löytänyt samat henkilöt kuin Taimi Torvinenkin. Sanan ansioksi on laskettava kuitenkin se, että hänellä on useammista luovutetuista ja heidän kohtalostaan tarkempia tietoja kuin Torvisella. Merkittäviä ovat Norma Laivon haastattelu sekä lehdistä ja muista lähteistä kerätyt pienet elämäkerrat. Henkilöluetteloa luovutetuista ei Sanalla ole. Avoimeksi jää, onko raskauttavia tietoja tai epäilyjä lisäilty Valpon papereissa jälkeen päin joidenkin luovutettujen - erityisesti juutalaisten - nimien yhteyteen karkotuksesta aiheutuneen kiivaan arvostelun vaimentamiseksi (vrt. Kubu, 121; Lundgren, 310-311; Smolar, 139, 179-180). Tiukka lähdekritiikki voisi paljastaa asian.

d) Keitä luovutetut pakolaiset olivat?

Sana on laatinut luovutetuista pakolaisista kansallisuuden mukaisen ryhmittelyn (Sana, 293-294). Ylivoimaisesti suurinta alaryhmää edustavat Neuvostoliiton kansalaiset, mukaan lukien Baltian maiden pakolaiset. Heitä on 91 kaikkiaan 129 henkilöä käsittävässä ryhmittelyssä. Vaikka tästä määrästä vähennetään edellä mainitut epävarmat tapaukset eli 46 latvialaista ja virolaista, edustavat Neuvostoliiton kansalaiset silti kookkainta luovutettujen alaryhmää. Keitä nämä jäljelle jääneet siis olivat?

Näyttää ilmeiseltä, että he jakaantuvat kahteen suunnilleen tasavahvaan joukkoon. Yhtäältä on kyse virolaisista pakolaisista, joita kaikkia vaadittiin palautettaviksi Viroon (Torvinen, 226; Sana, 290). Monien virolaisten kohdalle on merkitty luovutuksen syyksi asianomaisen oma pyyntö päästä takaisin kotimaahansa. Merkinnän aitous on kyseenalainen, koska muutamat näistä pakenivat myöhemmin - puna-armeijan lähestyessä Viroa - uudelleen Suomeen (Sana, 231-232). Toinen ryhmistä koostui pääosin etnisesti suomalaisista, pienessä määrin venäläisistä vakoojista, jotka oli tuomittu Suomessa vapausrangaistuksiin ja jotka olivat ne jo kärsineet. Kyseiset suomalaiset olivat loikanneet tai muulla tavoin siirtyneet ennen sotaa Neuvostoliittoon ja saaneet siellä maan kansalaisuuden. Jotkut heistä olivat kiertäneet Neuvostoliittoon Kanadan kautta. Näistä henkilöistä Elina Sanalla on runsaammin yksityiskohtaisia tietoja kuin on tarjolla muussa aihetta koskevassa kirjallisuudessa (Sana, 246 s). Useimpien kohdalla on tuomio tai kirjattu epäily vakoilusta tai tuomio valtiosalaisuuksien ilmaisemisesta. Minkälaatuiseen rikokseen viimeksi mainitulla ilmaisulla viitataan, jää hämäräksi. Periaatteessa kyseinen lainkohta tarkoitti Suomea vahingoittavan piirustuksen, asiakirjan yms. saattamisen vieraan vallan tietoon, mutta lakia oli sovellettu vaihtelevasti (Björne, 184 s). Kaikilla asianomaisista ei ole mitään merkintää rikoksesta, joillakin sellainen on vain pienistä rikkeistä. Asianomaisten sulkemiseen turvasäilöön näyttää riittäneen yksin se, että he olivat loikanneet Neuvostoliittoon ja palanneet sieltä salateitse Suomeen.

Näihin etnisesti suomalaisiin vaikka virallisesti Neuvostoliiton kansalaisiin eivät sovellu luovutusten yleiseksi perusteluksi laaditut luonnehdinnat: 'kotiutetaan', 'palautetaan kotimaihinsa'. Vaikka he olivat jo mahdollisen tuomionsa kärsineet, heitä ei katsottu maan turvallisuuden vuoksi ja sodan ollessa käynnissä voitavan vapauttaa (Sana, 263). Ongelmaa ei kyetty ratkaisemaan edes syksyllä 1941 käynnistetyllä operaatiolla, jossa liki 300 turvasäilöläistä lähetettiin 464 kriminaalivangin kanssa Nikke Pärmin pataljoonassa rintamalle. Hanke epäonnistui surkeasti. Miehiä karkasi suurin joukoin Suomen metsiin tai loikkasi vihollisen puolelle (Sana, 141-143; Nuorteva, 140-146; Rislakki, 85). On helppo arvata, miten epäonnistuminen tulkittiin: pelot turvasäilöön otettujen vapauttamisen seurauksista näyttivät aiheellisilta.

Luovutukset merkitsivät itse asiassa kolmatta yritystä päästä hankaliksi koetuista turvasäilöläisistä eroon. Välirauhan aikana pyrkimys saada heidät vaihdetuiksi suomalaisvankeihin Neuvostoliitossa kariutui Neuvostoliiton vastustukseen ja sotaan. Rintamakomennus Nikke Pärmin pataljoonaan ei johtanut toivottuun tulokseen. Vasta luovutusten kautta kiusallisimmiksi koetuista vangeista vihdoin vapauduttiin. Suomen kommunisteja Valpo ei voinut luovuttaa, vain ne, jotka olivat Neuvostoliiton kansalaisiksi tai jotka sellaiksi leimattiin.

Juutalaiset jäivät luovutettujen joukossa lopulta pikku ryhmäksi. Heidän lukumääränsä ei nousse 9-12:ta suuremmaksi. Yleisesti ottaen Valpon toimia luovutuksissa leimaa siis kommunisminvastaisuus, ei juutalaisvastaisuus. Tämän Elina Sana toteaa (mm. 18-19, 229); Rautkallio oli korostanut sitä jo aikaisemmin. Luovutettuihin kahdeksaan juutalaiseen tämä käsitys sopii huonosti suoraan, välillisesti paremmin. Vain kahdella heistä todellisuudessa oli rikkeitä; toisella säännöstelymääräysten loukkaaminen ja toisella omaisuusrikos, josta hänet oli tuomittu 10 kuukaudeksi vankeuteen. Kumpikaan teoista ei kelvannut lailliseksi karkotusperusteeksi. Muilla ei ollut merkintöjä rikoksista lainkaan (Lundgren, 310-311). Tässä luovutuksessa oli siten mukana paitsi antisemitismiä, jossa juutalaisuus ja marxilaisuus haluttiin kytkeä yhteen (Smolar, 106), myös pyrkimystä olla mieliksi saksalaisia, jotta nämä saataisiin halukkaammin ottamaan vastaan ne (kommunistiset) vangit, jotka koettiin vaarallisimmiksi ja hankalammiksi ja joita Suomessa ei voitu noin vain eliminoida. Vaatimuksia ja suunnitelmia useampienkin juutalaispakolaisten luovuttamisesta näyttää olleen olemassa, mutta ne kaatuivat erityisesti sosialidemokraattisten ministereiden K.A. Fagerholmin ja Väinö Tannerin ankaraan vastustukseen. Ylipäällikkö Mannerheimin kanta näihin aikeisiin jäi Torvisen mukaan epämääräisemmäksi (Torvinen, 201-206; Rautkallio 1985, 186-187), samoin presidentti Risto Rytin (Lundgren, 309-311; Smolar, 258). Mannerheim ei operaatiosta pitänyt, mutta ei halunnut puuttua hallitukselle kuuluviin, rikoksiin syyllistyneitä siviilejä koskeviin ratkaisuihin (Smolar, 264). Hallituksessa vain neljä ministeriä vastusti juutalaisten karkotuksia. Pääosa ei niitä periaatteessa hyväksynyt, mutta piti niitä Saksan-suhteiden vuoksi reaalipoliittisena välttämättömyytenä. Tähän myös sosialidemokraattiset ministerit lopulta alistuivat (Paavolainen, 225). Suomi oli vilja-, öljy- ja asetoimitusten osalta Saksasta riippuvainen. Kaiken lisäksi "Saksa jarrutti" talvella 1941-1942 toimituksia Suomeen (Pihkala, 324). Virallisesti luovutukset kuitattiin rikollisten karkottamisena (Smolar, 258-260).

Luovutettuihin lukeutui myös viisi ulkomaalaista, jotka olivat tulleet Suomeen osallistuakseen talvisotaan. He eivät olleet halunneet palata kotimaihinsa, joista suurimman osan Saksa pian talvisodan jälkeen miehitti. Heillä oli pikku rikkeitä, ja yhtä lukuun ottamatta heitä epäiltiin tai heidät leimattiin poliittisesti vähintäänkin Saksan vihollisiksi tai peräti kommunisteiksi (Kubu, 122). Miehistä yksi on merkitty kansallisuudeltaan "juutalaisveriseksi" (Sana, 234-236.) Rikkeittensä ja ulkomaalaisuutensa vuoksi heidät oli otettu turvasäilöön (Torvinen, 199). Englantilainen talvisodan vapaaehtoinen, joka lienee karkotettu Ruotsiin, oli kuulunut kansallissosialistiseen järjestöön. Vain kaksi Belgian kansalaista nimenomaisesti vastusti karkotusta. Heistä ja muista ulkomaalaisista moni - eivät kaikki - lienee todella selviytynyt kotimaahansa; kuitenkin yksi puolalainen ammuttiin väitetyn pakoyrityksen yhteydessä (Sana, 234, 245). Juutalaiset ja ainakin kaikki Neuvostoliittoon loikanneet ja sieltä salateitse palanneet suomalaiset joutuivat keskitysleireille, kuten jälkimmäisten osalta Norma Laivon haastattelu kertoo (Sana, 23 s).

2. Sotavankien luovutukset

a) Vankien kohtelun oikeudellinen tausta

Sodan syttymiseen mennessä Suomi oli hyväksynyt sotavankien kohtelua sääntelevän Haagin IV yleissopimuksen vuodelta 1907. Koska Venäjä oli ratifioinut sopimuksen keisarivallan aikana, ei Neuvostoliiton muodostuttua, Suomi ei katsonut sopimusta osaltaan sitovaksi. Suomi oli ratifioinut toisenkin kansainvälisen sotavankien kohtelua koskevan sopimuksen, Geneven yleissopimuksen vuodelta 1929. Neuvostoliitto ei ollut sopimusta ratifioinut, joten sitäkään ei pidetty Suomea velvoittavana (Hallikainen, 5-6). Geneven sotavankeja koskevan erityissopimuksen vuodelta 1929 Suomi oli allekirjoittanut mutta ei ratifioinut, koska se olisi edellyttänyt sotaväen rikoslain eräiden pykälien muuttamista (Kujansuu 1996). Ainoastaan haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden kohtelua säännellyt Geneven sopimus vuodelta 1929 oli sekä Suomen että Neuvostoliiton hyväksymä ja ratifioima. Sen kattama alue jäi kuitenkin kapeaksi. Niinpä kansainvälisoikeudellisiä säännöksiä noudatettiin Suomessa "vain soveltuvin osin", vaikka niihin toisinaan, varsinkin sodan lopputuloksen alkaessa häämöttää, viittailtiin (Kujansuu 1999, 12; P.Mikkola, 22; T.Mikkola, 19-23; Sana, 368). Näistä syistä Suomen laki ja sotaväen rikoslaki sekä erityisesti sodan aikana annetut ohjeet ja määräykset sanelivat vankien kohtelussa noudatetun menettelyn oikeudellisen perustan.

Olivatko sitten nimenomaan sotavankien luovutukset toiseen sotaa käyvään maahan sen ajan säädösten mukaan edes periaatteessa laillisia? Tämä kysymys on erittäin epäselvä, oli jo aikalaisille, koska asiasta pyydettiin juristien lausuntoja. Raija Hanskin mukaan (s. 131) silloisten itsessään kirjavien kansainvälisoikeudellisten säännösten nojalla sotavankien luovuttaminen toiseen sotaa käyvään maahan ei ollut kiellettyä, mikäli olosuhteet, joihin vanki joutui, olivat hyväksyttäviä eivätkä merkinneet huononnusta vangin elinoloihin. Tehokkaita keinoja kontrolloida vankien kohtelelemista Saksassa ei kuitenkaan ollut. Komissiot, jotka kävivät asiaa tutkimassa, vietiin vain erityisille propagandatarkoituksessa perustetuille mallileireille (Hanski, 135). Juristi Reino Ellilän 15.11.1943 laatiman muistion mukaan ei ollut kansainvälisoikeudellisesti luvallista luovuttaa saksalaisille suomalaisten hallusssa olevia sotavankeja, jolleivät nämä itse olleet sitä todistettavasti halunneet (Sana, 358).

Vankien varsinainen hallinto annettiin jatkosodan alussa suojeluskuntapiirien keskuselimelle, kotijoukkojen esikunnalle, jonka alaisista toimistoista yksi oli sotavankitoimisto. Leirien päälliköt saivat käskynsä ja ohjeensa kotijoukkojen esikunnalta, mutta sen ohessa myös päämajan järjestelyosastolta ja myöhemmin päämajan sotavankitoimistolta, mikä aiheutti melkoista sekaannusta. Myöhemmin armeijan johdon käskyvaltaa sotavankeihin ja näiden luovutuksiin tiukennettiin. Vuonna 1942 päämajan järjestelytosasto sai alaisuuteensa kotijoukkojen esikunnan; järjestelyosasto toimi sotavankien valvonnan ylimpänä hallinnollisena virastona. Järjestelmä sisälsi edelleen hankalia päällekkäisyyksiä (Hallikainen, 11-17). Päämajan valvontaosasto vastasi sotavankien tarkastuksesta ja kuulusteluista, ja ainakin sodan jälkeen vastuu kohtalokkaimmista vankeja koskevista päätöksistä luovutukset niihin lukien sälytettiin juuri päämajan valvontaosaston kannettavaksi. Nähtävästi näin olikin laita, koska kerran päämajan valvontaosaston arkistot perusteellisimmin tuhottiin. Syksyllä 1943 päätöksenteon keskittämistä armeijan johdon alaisuuteen edelleen jatkettiin. Kotijoukkojen esikunta ja päämajan järjestelyosaston vankiasioita hoitaneet sektiot alistettiin erikseen perustetulle esikunnalle, jota johti sotavankikomentaja yleisesikunnan päällikön valvonnassa. (T.Mikkola, 23 s; Sana, 342, 390). Työnjakoa eri virastojen välillä selvennettiin. Siviilihallintoakaan ei pidetty päätöksistä kokonaan sivussa. Ulkoministeriön tuli kaiken aikaa olla ainakin tietoinen sotavankien vaihtoa koskevista asioista. Myös eräiden muiden ministeriöiden salaiseksi julistetuista arkistoista löytyy - tämän Elina Sana on osoittanut - luovutuksiin liittyvää aineistoa.

(...)

c) Vankiluovutusten määrät ja luovutettujen myöhempi kohtalo

Sanan kirjan merkittävin uusi anti sisältyy sotilaallisen linjan luovutuksiin. Lukumääräisiä tietoja niistä on ollut esillä julkisuudessa valvontakomission järjestämistä kuulusteluista lähtien, mutta painetuissa tutkimuksista asiasta on vain lyhyitä mainintoja. Tuoreissa opinnäytetöissä aiheesta on tietoja enemmän, mutta nekin ovat enimmäkseen suppeahkoon vankimäärään rajoittuvia. 'Luovutetut' sisältää näin toistaiseksi laajimman kuvauksen sotavankien luovutuksista.

Sotavankien vaihtoa saksalaisten kanssa ryhdyttiin järjestämään ja toteuttamaan heti sen jälkeen, kun havaittiin, että sodasta ei tulisikaan niin lyhyt kuin alun perin oli uskottu. Suomalaisten tavoitteena oli saada Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta suomensukuisiin kansoihin kuuluvia vankeja, joita käytettäisiin Suur-Suomen asuttamiseen (Laine, 147, 152; Syrjämäki, 46; Kujansuu 1999, 62). Ylipäällikkö Mannerheimin 21.11.1941 vahvistamana periaatteena oli, että vaihdot suoritettaisiin "mies miestä vastaan" eli ajatuksena oli määrältään samansuuruisten vankierien vaihto (Sana, 386). - Erikseen on mainittava suomalaisten ottamien vankien tilapäinen käyttö Saksan kontrolloimilla suurilla työmailla Suomessa ja saksalaisten ottamien vankien tilapäinen sijoittaminen suomalaisille vankileireille. Molempia tapahtui vähäisessä mittakaavassa (T.Mikkola, 35-36). Nuo vankimassan liikkeet eivät vaikuttane seuraavassa selostettaviin varsinaisten luovutusten kokonaismääriin. Mukaan lienee laskettu vain ne, jotka olivat alun perin lainassa saksalaisilla mutta luovutettiin sitten lopullisesti (Miika Kallatsan antama tieto).

Mies miehestä -periaate ei käytännössä toteutunut. Elina Sana on jäljittänyt 49 luovutuskertaa ja kartottanut näistä kaikkiaan 2.829 sotavankia ja siviili-internoitua. Kuinka paljon tästä joukosta oli poliittisia ja upseerivankeja, ei tule aivan selväksi. Sivuilla 317 ja 346 Sana mainitsee luvun 525, sivulla 364 luku on 589. Miika Kallatsan systemaattisesti kerättyjen tietojen mukaan 520 poliittista vankia todella luovutettiin. Tiedossa on myös, että näiden vankien joukossa oli siviileinä vangittuja samantyyppisiä etnisesti suomalaisia henkilöitä kuin poliisilinjaa luovutettujenkin joukossa (Järvinen, Pohjalainen 18.11.2003). Kujansuu (1999, 63) toteaa upseereita luovutetun 336. Näistä venäläisten osuus oli 206. Poliittisia upseereita (politrukkeja ja kommissaareita) oli 336 luovutetun upseerivangin kokonaismäärästä 118. Heille luovuttaminen Saksaan merkitsi välitöntä kuoleman uhkaa. Kallatsan ja Kujansuun luvut saattavat mennä osittain päällekkäin. Karkea yhteenlasku tuottaa joka tapauksessa tulokseksi 856 vankia.

Sanan esittämää kokonaismäärää (2.829), jonka hän ilmoittaa koonneensa suoraan asiakirjoista, ylittää luovutettujen viralliset luvut. Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, onko tapauksia enemmän vai vähemmän kuin tuo määrä. Niin kauan kuin laskelmaa ei voida perustaa järjestelmällisesti kerättyihin nimiin, kokonaismäärä jää epävarmaksi (vrt. Kastari, Hämeen Sanomat 7.12.2003).

Sodan jälkeen luovutettujen ja vastaanotettujen lukumääriä alettiin selvittää liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä. Selvitystyö oli jo silloin hankalaa arkistojen järjestelmällisen tuhoamisen vuoksi. Pääesikunnan yhteysosaston vastauksessa ulkoministeriölle 2.1.1945 mainitaan saksalaisille luovutetun "hallussamme olevien luovutus- ja vastaanottoluetteloiden mukaan 31.12.1944 mennessä" kaikkiaan 2.661 vankia ja otetun saksalaisilta vastaan 2.181 sotavankia (Sana, 361). Antti Laine (1982, 152) esittää samat luvut vuoden 1943 lopun tilanteesta. Suomalaisten mainitaan samassa raportissa halunneen vastaanottaa vain, mikäli mahdollista, suomea osaavia vankeja. Tällä perusteltiin sitä, että periaate mies miestä vastaan ei vaihdoissa toteutunut.

Myöhemmin Suomesta luovutettujen määrää alettiin virallisissa raporteissa pienentää, mikä vihjaa siihen suuntaan, että edellä mainittu korkein virallinen luku - 2.661 - on pikemminkin liian pieni kuin liian suuri. Puolustusvoimien pääesikunta ilmoitti 19.4.1945, että saksalaisille oli toimitettu vain 2.116 sotavankia. Vastaanotettujen määrä oli sama kuin edellä eli 2.181. Lukua pienennettiin vielä tästäkin hiukan, 2.048 vuonna 1953 (Hanski, 132). Myöhemmässä kirjallisuudessa on viitattu vaihtelevasti johonkin näistä luvuista.

Syy siihen, miksi Suomesta luovutettujen lukua sodanjälkeisissä selvityksissä pienennettiin, ei ole tiedossa. Mahdollisesti haluttiin todistaa, että periaate mies miestä vastaan sittenkin toteutui. Toinen mahdollisuus on se, että joukosta karsittiin ne vangit, jotka olivat tehneet anomuksen päästä saksalaisten alaisuuteen ja siellä johonkin näitä hyödyttävään tehtävään vapaaehtoisena (Hilfswillige). Tässä katsannossa vähennys olisi tehty ennen muuta vankien suojelemiseksi kovilta rangaistuksilta Neuvostoliitossa. Mitään varmuutta suuntaan tai toiseen ei asiasta ole.

Elina Sana ei pohdi lähemmin kysymystä, mihin saksalaiset tarvitsivat suomalaisilta saamiaan vankeja. Hän ottaa huomioon lähinnä vain sen, että saksalaiset surmasivat osan vangeista tai lähettivät heitä keskistysleireille. Rajaus on hyvin ymmärrettävä; yhdessä ja samassa kirjassa ei voi kaikkea käsitellä. Ongelmasta on kuitenkin saatavissa joitakin vihjeitä. Eräiden mahdollisten vastausten jäljille päästään kysymällä, mitä loppujen lopuksi tarkoitti tietojen hankkiminen NKVD:n toiminnasta. (NKVD:n alaisuudessa toimi valtiollinen poliisi ja se vastasi laajasti myös vakoilutoiminnasta). Kyse ei voinut olla vain vankien kuulustelemista tätä tavoitetta silmällä pitäen, sillä jos ainoastaan se olisi nähty tarpeelliseksi, saksalaisten tiedustelumiesten olisi ollut helpointa ja vaivattominta käydä tapaamassa vankeja suomalaisilla leireillä ja kuulustella heitä siellä.

Vankeja käytettiin kuitenkin yleisesti ottaen myös tavalla, jossa kuulustelu ei riittänyt. Heitä värvättiin vakoojiksi eli suomalaisen termin mukaan salaisen tiedustelun käyttöön. Sitä tekivät niin saksalaiset kuin suomalaisetkin. Yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa perustettiin Suomeen ja Viroon erityisiä tiedustelukouluja, joissa valmennettiin useita satoja vankeja lähetettäväksi rajan taakse. Saksalaiset harjoittivat tätä toimintaa pitkin valtavaa itärintamaa tietysti vielä paljon suuremmassa mitassa kuin suomalaiset (vrt. Rislakki, 178-179). Suomesta lähetettiin upseereita oppiin yhteen tällaiseen saksalaiseen kouluun, joka toimi lähellä Prahaa. Valmennuksen jälkeen partioita toimitettiin lentoteitse tai kaukopartioitten saattelemina vihollisen puolelle. Rovaniemellä toimivassa saksalaisessa tiedustelukoulussa oli vuonna 1943 opetettavana 52 kurssilaista eli ns. "asiamiestä". Vaihtuvuus kouluissa oli suurta, sillä valmennetut toimitettiin rajan taakse ja heidän sijalleen otettiin uusia koulutettavia. Suomalaisista kouluista suurimmassa, Petroskoissa sijainneessa laitoksessa, valmennettiin eri arvioiden mukaan 80 - 300 asiamiestä, mukana ainakin yksi juutalainen. Opettajina toimivat venäläiset upseerit. Heiskanen (s. 181) tosin ilmoittaa, että opettajat olivat "pääasiassa" suomalaisia, mutta tähän on tuskin uskomista, kun kerran opetuksen täytyi tapahtua venäjäksi. Laidinen (2003) toteaakin opettajien olleen venäläisiä upseereita. Liittymisen tällaiseen koulutukseen tuli jo tehtävän luonteen vuoksi olla vapaaehtoista, kuten suomalaisissa selvityksissä (Heiskanen, 181) korostetaan, vaikka venäläiset tutkimukset (Laidinen 2003) sen kiistävätkin. Halukkaita vapaaehtoisia oli runsaasti tarjolla (Kujansuu 1999, 169-171). Agenteille laadittiin peitetarina ja heidät varustettiin väärennetyin paperein. Heidän täytyi käydä venäläisistä, sillä heidän tehtävänään oli antautua puheisiin asukkaiden, sotilaiden ja upseerien kanssa tietojen saamiseksi. Suomalainen salainen tiedustelu ulottui Arkangelilta Sorokkaan, Laatokalle ja Leningradiin. Venäläiset pystyivät soluttamaan kursseille omia agenttejaan, joiden tiedot sitten auttoivat partioitten tavoittamisessa. Toisekseen monet linjojen taakse toimitetuista kiiruhtivat oitis ilmoittautumaan viranomaisille (Laidinen 2003). Niinpä sitten merkintä "lähettämisestä tiedustelutehtäviin" jää monen vangin kohdalla viimeiseksi näitä koskevaksi tiedoksi suomalaisissa vankiluetteloissa (Carl-Fredrik Geustin sotavankikomentajan selvittelyelimen raportista kopioimaa materiaalia, Sota-arkisto T 19505/7). Osaa lähetetyistä jahdattiin Neuvostoliitossa vielä kauan sodan jälkeenkin.

Toimintaan vapaaehtoisesti värväytyneille vangeille tiettävästi taattiin, ettei heitä palautettaisi Neuvostoliittoon. Kun niin kuitenkin tehtiin, saattaa olla, että päämajan valvontaosaston arkisto tuhottiin myös suomalaisten kanssa yhteistoimintaan ryhtyneitten vankien eikä yksin päättäjien suojelemiseksi (vrt. Kujansuu 1999, 171).

Mahdollista vaikka toistaiseksi todistamatonta on, että jokin osa erityisesti poliittisina tai upseerivankeina saksalaisille luovutetuista henkilöistä päätyi puheena oleviin saksalaisiin tiedustelukouluihin. Kujansuun mukaan saksalaisille toimitetut upseerivangit olivat kotoisin Baltian maista tai Venäjän saksalaisia ja useimmat osasivat todennäköisesti saksaa (Kujansuu HS 30.11.2003). Päämajan tiedusteluosaston juuri tällaisessa "erikoiskäytössä" olleista 453 sotavangista 37 luovutettiin saksalaisille, pääosa heistä upseereja. Näitä luovutuksia tapahtui runsaasti vielä vuonna 1943. Sodanjälkeisissä selvityksissä näidenkin vapaaehtoisten lukumäärät ilmoitettiin olennaisesti pienemmiksi kuin ne olivat. Kujansuun (1999, 177) mainitsemassa selvityksessä valvontakomissiolle päämajan tiedotusosaston palveluksessa ilmoitetaan olleen vain 16 vankia, kun heitä edellä mainitun toisen selvityksen mukaan oli 453. Tähän kuvailtuun aseveljien yhteiseen tiedustelutoimintaan liittynee tieto siitä, että saksalaiset siirsivät 47 vangitsemaansa upseeria suomalaisille Köyliön upseerileiriin (Kujansuu 1999, 62). On vaikea kuvitella tähän luovutukseen muuta syytä kuin se, että asianomaiset olivat suomensukuisia tai heidän katsottiin soveltuvan parhaiten suomalaisiin tiedustelukouluihin. Partioitten tuomat raportit toimitettiin Suomesta saksalaisille ja päinvastoin (Heiskanen, 181; Laidinen 2003; Rislakki, 179). Suomalaisten arvioidaan lähettäneen noin 500 asiamiestä linjojen taakse (Heiskanen, 183). Tieto on epävarma; joka tapauksessa elokuuhun 1945 mennessä lähetetyistä oli virallisen venäläisen tiedon mukaan saatu kiinni "vain" 129 (Laidinen 2003).

Saksalaisilla oli muitakin syitä ottaa vastaan vankeja suomalaisilta. Päämajan yhteysosaston selvityksessä ulkoministeriölle 2.1.1945 saksalaisten motiivit vankienvaihdolle ilmaistaan näin: "Saksalaiset vuorostaan halusivat ainakin ensimmäisissä ryhmissä sellaisia sotavankeja, jotka voisivat antaa heille täydentäviä tietoja venäl. NKVD:sta ja myöhemmin valtaamiensa alueiden ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia" (Sana, 361). Virkkeen loppuosa sisältänee avaimen vankien pääosan luovuttamisen arvoitukseen. Kyse oli vankien mobilisoimisesta rintamapalveluun auttamaan Saksaa Neuvostoliiton vastaisessa taistelussa.

Jo Sanan ilmoittamassa (s. 354) sodan aikana tehdyssä vankien kansallisuuden mukaisessa jaottelussa (2.600 vankia) voi panna merkille tärkeän seikan. Mukana on erittäin suuri määrä Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä. Ukrainalaisia ja kaukasialaisia kertyy yhteensä 666, saksalaisia 175 (tarkoittanee Volgan saksalaisia), virolaisia 595 ja latvialaisia 80, minkä lisäksi kaikkiaan 966 henkilöä käsittävään kansallisuudeltaan erittelemättömien joukkoon kätkeytyy varmuudella runsaasti Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia edustavia ihmisiä. Vähemmistökansallisuudet oli näet jaoteltu 89-90 alaryhmään (Hallikainen, 176). Sen vuoksi niihin kuuluvia ei puheena olevassa yhteenvedossa eritelty. Venäläisten luvuksi on luovutettujen ryhmittelyssä merkitty vain 108.

Ilmeistä on, että näitä vankeja käytettiin ensinnäkin työvoimana. Saksalaisilla oli niin suuri työvoiman tarve Pohjois-Suomessa, että sinne tuotiin vankityövoimaa myös Saksasta (Robert Alftanin antama tieto; Hanski, 131; Nevalainen, 117). Suomalaisten yhdysupseerien raporteissa Pohjois-Suomesta on mainintoja saksalaisten työleirien vangeista, jotka aikaisemmin olivat olleet suomalaisten vankeina (Robert Alftanin antama tieto). Toisaalta - ja tämä on luultavasti pääasia - vankien joukosta värvättiin vapaaehtoisia saksalaisten puolella taisteleviin sotilaallisiin apujoukkoihin Saksan itärintamalle (Kujansuu 1999, 173-174). Carl-Fredrik Geust on löytänyt todisteita siitä, että vankeja todella päätyi näihin joukkoihin. Vankien pitkälle viety kansallisuuden mukainen jaottelu helpotti vapaaehtoisyksiköiden kokoamista, ja sen vuoksi se lienee otettu käyttöönkin. Halukkaista värväytyjistä ei suomalaisten vankileireillä talvella 1941-42 koetun joukkokuoleman jälkeen ollut todellakaan puutetta. Vangiksi antautumisen kriminalisointi Neuvostoliitossa ja siitä seuraava rangaistusuhka edistivät niin ikään anomusten tekoa - sitä enemmän, mitä korkeammasta upseerista oli kyse (vrt. Kujansuu 1999, 68, 173). Jo syksyllä 1941 kotijoukkojen esikuntaan alkoi tulvia vankien anomuksia päästä rintamalle. Suomenheimoisten lisäksi ukrainalaiset olivat valmiita taistelemaan tai muuhun yhteistyöhön joko Suomen tai Saksan armeijassa. Syksyllä 1942 tällaisia vapaaehtoishakemuksia oli tarjolla yli 16.000, vain vajaa 1.500 näistä heimovankien tekemiä (Ojala, 20, 22). Kyseisistä vapaaehtoisista on nimiluettelo sota-arkistossa (T 19654/F5). Noin suuri vapaaehtoishakemusten määrä ei selity muuten kuin siten, että vangeille oli tiedottu mahdollisuudesta tehdä kyseinen anomus. Tarkoitus ei ollut käyttää hakijoita yksin Suomen armeijan hyväksi. Suomen armeijan johto torjui toistuvasti ajatuksen muista sotavangeista kuin heimovangeista muodostettavasta rintamalla taistelevasta sotilasyksiköstä (Ojala, 20, 23).

Kuvailtua syytä siirtovankien käytölle tukee tieto siitä, että varhaisimpia ehdotuksia erityisen vangeista kootun heimopataljoonan asettamiseksi Suomen armeijaan perusteltiin vapaaehtoisanomusten paljoudella ja saksalaisten myönteisillä kokemuksilla vankiosastojen käytöstä Ukrainassa (Ojala, 21). Saksan puolella taisteli vähimmän arvion mukaan puolisen miljoonaa neuvostoliittolaista, suurin osa heistä Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia (T.Mikkola, 156). Readyn (s. 259-260) mukaan vieraita joukkoja oli Saksan lipun alla tuntuvasti enemmän. Laineen mukaan "etenevät saksalaiset alkoivat värvätä heti kesällä 1941 Neuvostoliiton alueilla eläneiden vähemmistökansallisuuksien sotavankeja taisteluun bolshevismia vastaan." Laine tietää (s. 151-152) tällaisia pataljoonia perustetun kaikkiaan 90; Readyn luku on tuntuvasti suurempi. On siis hyvin mahdollista, että jokin osa suomalaisten luovuttamista Venäjän vähemmistökansallisuuksiin kuuluneista vangeista päätyi näihin yksikköihin oman anomuksensa perusteella (vrt. Leitzinger, Agricola, 1.12.2003). Vangin suostumuksen edellyttämiseen luovutettavilta viittaa tieto siitä, että 111 ukrainalaisupseerin vankikortin taakse on joskus vuoden 1943 puolella - ehkä juristi Reino Ellilän kannanoton vaikutuksesta - liimattu vangin allekirjoittama lappu, jossa hän ilmoittaa haluttomuutensa siirtyä saksalaisten alaisuuteen (Kujansuu 1999, 66).

Juuri ukrainalaisista saksalaiset olivat erityisen kiinnostuneita. Heidän värväytymishalukkuuttaan voimistettiin toimittamalla sopiville ryhmille etukäteen runsaasti säilykkeitä elintarvikkeiksi "Ukrainalaisten vankien avustuskomitean" nimissä (Hietalahti). Päämajan valvontaosasto suoritti oletettavasti anojien kesken luovutettavien valinnan. Otaksumaa vahvistaa Sanan (s. 329) siteeraama tieto, jonka mukaan 500 kaukasialaista ja yksi ukrainalainen sotavanki siirrettiin Hangon kautta Saksaan (vrt. Kujansuu 1999, 173). Ilmeisesti joukko tarkoitettiin rintamalle, koska Beizer ei ole tavannut tästä ryhmästä ainuttakaan juutalaista (Beizer, käsikirjoitus, 4). - Saksalaiset eivät hyväksyneet juutalaisia armeijaansa. - Kuvatunlaisesta saksalaisten värväysmenettelystä on kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa runsaasti tietoja (esim. Ready 1987).

Kuitenkin sitä, kuinka moni päätyi saksalaisten käsiin anomuksensa perusteella, kuinka moni vastoin tahtoaan, on tässä vaiheessa mahdotonta sanoa. Varmaa on, että myös pakkoa käytettiin - varmaankin eniten sodan alussa. Venäläisiä lentäjiä tiedetään luovutetun, vaikka nämä suomalaisten kuulusteluissa suostuivat paljastamaan tietojaan vain sillä ehdolla, että heitä ei jätettäisi saksalaisille (Strömberg, 62). Saksalaiset saivat säännöllisesti kopiot lentäjävankien kuulustelupöytäkirjoista, joten he pystyivät niiden perusteella pyytämään haltuunsa haluamiaan vankeja (Carl-Fredrik Geustin antama tieto). Myöskään juutalaisille ei tätä takaporttia juuri ollut. Heidän kohdallaan vapaaehtoisanomus saattoi tulla kysymykseen vain pyrkimisenä suomalaisiin tiedustelukouluihin opettajaksi tai salaiseksi agentiksi. Yhtä mahdotonta oli poliittisten upseerien välttyä surmaltaan tätä tietä. Joka tapauksessa sen selvittäminen, kuinka paljon luovutetuissa oli vapaaehtoisia, on tärkeää myös oikeudellisesti. Vapaaehtoisten luovuttamista käytettäväksi siihen tehtävään, johon he olivat anomuksellaan tähdänneet, ei voitu pitää silloin ja eikä voida pitää vieläkään kansainvälisen oikeuden vastaisena. Jos vastaanottajamaa kohteli luovutettuja anomuksen vastaisesti, se syyllistyi Reino Ellilän sivulla 19 siteeratun lausunnonkin mukaan oikeudenloukkaukseen, ei luovuttajamaa.

Millaiseksi luovutettujen sotavankien kohtalo muodostui? Poliittisten vankien osalta Sana esittää yhtä merkittävän kuin merkillisenkin tiedon. Hän on Punaisen Ristin tiedustelujen ja niihin annettujen vastausten perusteella voinut todeta, että neljä poliittisten vankien leiriltä luovutetuista vangeista on merkitty kuolleiksi luovutuspäivänään. Punainen Risti halusi näiden osalta vastauksen siihen, olivatko he kuolleet saksalaisten vai suomalaisten käsissä (Sana, 319-324). Toisessa yhteydessä hän mainitsee, että kaksi ammutuista oli juutalaisia. Tämän perusteella syntyy epäilys, että saksalaiset teloittivat jonkin osan vangeista pian luovutuksen ja ehkä sitä seuranneiden kuulustelujen jälkeen. Saihan Saksan valtapiirissä johtavat kommunistit (erityisesti komissaarit) Hitlerin käskyn nojalla oitis teloittaa (Kujansuu 1999, 51). Tietysti voi olla kyse myös pakoyrityksestä ja sen aiheuttamasta surmateosta. Joka tapauksessa poliittisten sotavankien aseman Saksassa on katsottava muodostuneen epäinhimilliseksi siinäkin tapauksessa, että heidät todella toimitettiin Saksaan eivätkä he kohdanneet kuolemaansa Pohjois-Suomessa (Hanski, 137). Gestapon toimia ei sitonut laki niin kuin sitoi ainakin periaatteessa Suomen viranomaisten toimia myös sodan aikana. Gestapo saattoi käsitellä valtiolle vaarallisiksi katsomiaan ihmisiä parhaaksi harkitsemallaan tavalla (Hanski, 90). Juutalaisten kohtalo oli tietenkin kaikkein pahin.

On kuitenkin syytä olettaa, että ainakin melkoinen osa niistä vangeista, jotka sijoitettiin työhön, värvättiin tiedustelukouluihin, propagandatehtäviin tai taisteluyksikköihin, säästi toistaiseksi henkensä. Jos heidät sodan päätyttyä luovutettiin Neuvostoliitolle, heitä odotti ankara rangaistus (Kujansuu 1999, 5). Tiedustelijoiksi ryhtyneitä Venäjän puolella kiinni saatuja teloitettiin (Laidinen 2003). Vain ne vakoojista, jotka heti ilmoittautuivat sikäläisille viranomaisille, saattoivat ehkä välttyä kuolemalta, mutta eivät varmastikaan pitkältä leirituomiolta. Mitä työvankeihin tuli, odotukset olivat heidänkin osaltaan synkät. Niin kuin edellä jo mainittiin, noin 60 prosenttia saksalaisten ottamista neuvostovangeista menehtyi (P.Mikkola, 25).

d) Saksalaisille luovutetut juutalaiset sotavangit

Suomessakin toki esiintyi antisemitismiä (Smolar, 104 s), mutta sen kannatus jäi yleisesti ottaen marginaaliseksi (Lindstedt, 312). Vasemmistossa toimittiin juutalaisten puolesta, äärimmäisessä oikeistossa ja erityisesti korkeassa virkamiehistössä sekä upseerien keskuudessa esiintyi antisemitismiä saksalaismielisyyteen kytkeytyneenä. Saksan voitot 1941-42 lisäsivät kielteistä suhtautumista juutalaisiin. Kokonaan antisemitismin jonkinasteista vaikutusta luovutuksiin ei voida sulkea pois, vaikka se useissa tutkimuksissa ponnekkaasti kiistetään. Päämajan ohje koota poliittisten vankien leirille "epäilyksenalaiset" juutalaiset vihjaa toiseen suuntaan, tätä määritettä kun ei liitetty mihinkään toiseen Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuteen. "Epäilyksenalaisuus" tuskin tarkoitti tässä yhteydessä muuta kuin sitä, että juutalaisten uskottiin herkemmin kuin muihin kansallisuuksiin kuuluvien olevan todellisuudessa kommunisteja ja kiihottajia.

Kuitenkin pääosa juutalaisvangeista sijoitettiin aluksi isovenäläisten ryhmään, koska vasta vuonna 1943 juutalaiset saivat vähemmistökansallisuuden aseman (Pietola, 59-62). Kaikkia juutalaisia ei siis tämänkään tiedon mukaan lähetetty automaattisesti poliittisten vankien leirille. Kesällä 1943 tehdyn, 41.581 vankia käsittävän kansallisen jaottelun mukaan vangeista kirjattiin juutalaisiksi 333 (T.Mikkola, 194). Luku vastaa eräitä muita tietoja juutalaisvankien määrästä, mutta poikkeaa jyrkästi Serah Beizerin käsityksestä. Laskien juutalaisvangit sen prosenttisen suhteen mukaan, jota juutalaisväestö edusti Neuvostoliitossa, hän soveltaa samaa suhdetta Suomen vankimäärään ja päätyy näin lukuun 1.660 (Beizer 1995, 15). Noin korkea arvio ei voi vastata todellisuutta. Jukka Hartikainen ilmoittaa, tosin ilmeisesti vain arviona ilman dokumentteja, että Suomella oli kaikkiaan 500 juutalaista sotavankia (Bruchfeld ym. 2001, 62). Jos tämä tieto pitäisi paikkansa, juutalaisista olisi - lähtien säästyneiksi ilmoitettujen luvusta 333 - kuollut tai luovutettu noin 170. Luultavaa onkin, että kuolleisuus juutalaisvankien keskuudessa oli suurta, koska kuolleisuus isovenäläisten ryhmässä, jonne pääosa juutalaisista sijoitettiin, oli suurinta (P.Mikkola, HS 16.12.2003). Oletettavaa on myös, että motiivi luovutuksen pelossa karata ja joutua sitä tietä surman suuhun oli juutalaisten keskuudessaan vahva. Tässä valossa leireillä olisi kuollut noin 100 ja luovutetuksi joutunut noin 70 juutalaista. Juutalaisten menetysten - joku saattoi tosin säilyä hengissäkin - koko määrän arvioiminen 170:ksi ei siten jää täysin vaille perusteita.

Täsmällisemmät tiedot siitä, kuinka paljon tästä arviomäärästä on luovutettuja, puuttuvat. Joidenkin vankikategorioiden osalta on tarjolla tarkempia lukuja. Upseerivankien luovutuksia tutkinut Juha Kujansuu ilmoittaa (HS 30.11.2003), että suomalaisten vangitsemista kaikkiaan 68 juutalaisupseerista 31 luovutettiin saksalaisille. Koska kaikkia juutalaisia ei luovutettu, Kujansuu aiheellisesti katsoo, että luovutuksen peruste ei ollut rasistinen. Miika Kallatsa on keskeneräisessä tutkimuksessaan löytänyt poliittisten vankien leiriltä 520 luovutettua ja niiden joukosta 39 juutalaiseksi merkittyä. Kun Kujansuun ja Kallatsan luvut menevät osittain päällekkäin, todellinen luovutettujen juutalaisten luku ei tätäkään tietä selviä. Vain yksi kokonaisarvio on tehty. Serah Beizer on tullut siihen tulokseen (2001, 10), että saksalaisten käsiin toimitettiin Suomesta kaikkiaan 74 juutalaista sotavankia. Koska Beizerillä on mukana pelkästään nimen perusteella juutalaisiksi identifioituja, hänenkin lukunsa on epävarma. Toisaalta Sanan löytämistä kuudesta luovutetusta juutalaisesta vain yhden nimi on Beizerin luettelossa (Sana, 341). Todennäköisesti juutalaisten luovutettujen lukumäärä jää silti huomattavastikin alle sadan.
(...) [LAINAUS PÄÄTTYI]

LOPULLISTA VASTAUSTA EMME VIELÄ TIEDÄ. NÄHTÄVÄKSI JÄÄ, KYKENEEKÖ KANSALLISARKISTON TUTKIMUSHANKE 'Sotavankikuolemat ja ihmisluovutukset vuosina 1939-55 tutkitaan' selvittämään Suomesta tapahtuneiden ihmisluovutusten määrät (mukaan lukien juutalaisten luovutukset). Juutalaisvastaisuutta ja rasismia Suomessa sekä holokaustiin osallistumista virallisen Suomen taholta mainittu tutkimushanke ei kata. Toisin sanoen, tabuja tutkittaviksi riittää.

Aktiivisesta holocaustista ei voi puhua. Mutta.
Suomi osallistui Leningradin saartoon passiivisesti ja samaa voi sanoa osallistumisesta holocaustiin - Suomi antoi sotilaalisen panoksensa maan puolesta joka tuhosi kansanryhmiä. Siis väärällä puolella. Suomalaista demokratiaa, finlandisierungia sota-ajan malliin.

aivopesukone kirjoitti:

...samaa mieltä suomen ja saksan yhteistoiminnasta...eihän tässä asiassa arnstadilla nyt varsinaisesti ja ilmeisesti mitään uutta sanottavaa ole ollutkaan kunhan kärjisti asioita hiukkasen...se mikä täällä on sitten ne niskakarvat pystyyn nostanut on ilmeisesti vain se että nämä täällä jo moneen kertaan läpikäydyt asiat sanottiin nyt vain selvällä riikinruotsilla...luovutetuistakin on sitten jo aikaisemminkin täällä kirjoitettu ja tutkittu asiaa niinkuin tuli kaikille selväksi...sitten se suomalaisten väitetty osallistuminen (siis väittikö arnstad tämmöistä) juutalaisten joukkotuhoon...niin sekin näyttäisi kuitenkin olevan harhaa..ehkä pieni joukko tiesi jotakin ja saattoi jopa sitten olla osallisena omalla tavallaan eli lähinnä nämä muutamat lääkärit joista nyt kuitenkin on olemassa olevaa tietoa...mutta eikai sielläkään sitten mitään suurempaa suomalaisten syyllisyyttä löydy..muistamme sen että itse viikatemies Himmler tuli henkilökohtaisesti "noutamaan" suomen juutalaisia ja tyhjinkäsin joutui hänkin poistumaan kun suomella ei mitään "juutalaisongelmaa" ollut silloin eikä ole ollut sen jälkeenkään...

Lue lisää

"..muistamme sen että itse viikatemies Himmler tuli henkilökohtaisesti "noutamaan" suomen juutalaisia ja tyhjinkäsin joutui hänkin poistumaan kun suomella ei mitään "juutalaisongelmaa" ollut silloin eikä ole ollut sen jälkeenkään... "

Lainaanpa tähän itseäni:

Saksalaiset pyrkivät levittämään "puhdasta oppia roduista" ja arjalaisen rodun jalostamisesta eli juutalaisten tuhoamisesta myös Suomeen. Sodan aikana Suomessa yleisesti hyväuskoisesti uskottin, että Saksa pyrki ratkaisemaan oman juutalaiskysymyksensä yksilön henkeä ja omaisuutta kunnioittaen siirtämällä juutalaisia mm. Madagaskarille ja Palestiinaan. Vasta sodan jälkeen totuus tuhoamisleireineen alkoi selvitä koko kaameudessaan myös natsien oppeja Suomessa kannattaneille.

Heinäkuun lopussa 1942 SS-johtaja Heinrich Himmler saapui Suomeen "lomamatkalle" aikomuksenaan tutustua Lapissa taisteleviin SS-joukkoihin. Kerrotaan, että saapumispäivänä järjestetyn virallisen lounaan aikana suomalaiset saivat houkuteltua Himmlerin hotellihuoneeseen päämiehensä salkkua vartioimaan jääneen SS-miehen hotellin baariin tervetuliasgrogille "aseveljeyden nimissä" ja sillä aikaa salkun sisältö onnistuttiin valkuvaamaan. Se ei koskenutkaan tulossa olevia SS-joukkjen operaatioita Lapissa vaan juutalaiskysymyksen järjestelyä Suomessa. Papereistä kävi ilmi, että 20. tammikuuta 1942 oli Himmlerin aloitteesta pidetty korkean tason kokous Reinhard Heydrichin huvilalla Berliinin Wannaseessa ja tuolloin oli lopullisesti sovittu koko Euroopan juutalaiskysymyksen ratkaisemisesta ryhtymällä laajamittaiseen tuhomiseen. Kokouksesta laaditun pöytäkirjan mukaan Euroopassa oli Saksaan siirrettäviä juutalaisia 11 miljoonaa ihmistä, Suomessa heitä oli 2300.

Tieto salkun sisällöstä toimitettiin välittömästi Mannerheimille ja pääministerille, jotka saivat hetken aikaa valmistautua Himmlerin taholta tuleviin "toivomuksiin". Mannerheim saattoi kantansa heti hallituksen jäsenten tietoon:

" Minun armeijastani ei oteta yhtään ainoaa juutalaista luovutettavaksi Saksaan. Ainoastaan minun ruumiini ylitse voisi sellaista tapahtua. Kysymykseen ei myöskään voi tulla sotilaitteni omaisten tai sukulaisten luovuttaminen, sillä tällainen tapaus kotirintamalla heijastaisi raskaasti heti myöskin taistelevissa joukoissa. Koko asia on mahdollisimman vähin äänin haudattava."

Himmler keskusteli asiastaan pääministeri Ragnellin ja Mannerheimin kanssa saamatta kannatusta toiveilleen. Marraskuun alussa nuo aiemmin mainitut kahdeksan "rikollista" sitten kuitenkin luovutettiin, vaikka Mannerheim oli siinäkin kielteisellä kannalla, mutta pidättäytyi enempää puuttumasta asiaan koska henkilöt eivät olleet Suomen kansalaisia ja Mannerheimin mielestä koko asia kuului hallituksen vastuulle.

Tässä välissä kannattaa muistaa, että Suomeen oli sijoitettu Sallan suunnalle SS-divisioona Nord, joka oli muodostettu poliisiprikaatista jolla ei ollut edes sotilaskoulutusta. Heinäkuussa 1941 tämä divisioona hajosi taistelussa venäläisiä vastaan osallistuessaan hyökkäykseen Sallassa ja joutui pakokauhuun niin nopeimmat ehtivät Kemijärvelle saakka. Miksi tällainen poliisiosasto oli alun perinkään sijoitettu Suomeen? Sodan jälkeistä aikaa Suomessa silmällä pitäen. Sodanhan oli tarkoitus loppua melko pian.

Norjassa Quislingin hallitus saattoi 24.10.1942 voimaan uudet juutalaislait. Niiden perusteella määrättiin marraskuun 30. päivänä maan kaikki 15 vuotta täyttäneet miespuoliset juutalaiset vangittaviksi ja lähetettäviksi tuhoamisleireille Saksaan. Suomeen Saksa ei saanut koskaan perustettua haluamaansa nukkehallitusta, mutta jos se olisi voittanut sodan niin sellainenkin oli Suomeen suunnitteilla.

Duodecim-seuran työryhmä, jonka jäsenenä oli Yrjö Reenpää, ehdotti vuonna 1943 että Helsinkiin perustettaisiin saksalaisen mallin mukainen "rodunjalostuslaitos". Käytännön toimintatapa olisi tullut Berliinin Kaser Wilhelm instituutin ohjeiden mukaan. Eräs tämän laitoksen tutkijoista oli Josef Mengele. Helsingin yliopiston professoreiden pääosa kuului saksalaishenkiseen tieteelliseen järjestöön ja hyväksyi ja tunnusti arjalaisia oppeja.

Saksan voitto olisi tuonut Suomeen samantapaisen nukkehallituksen kuin Norjassa. Tämän hallituksen lääkärijäsenet oli helposti nimettävissä. Uuden Suomen fasistisen lääkärihallituksen pääministeriksi oli kaavailtu Yrjö reenpäätä, hallituksen jäseniksi mm. Arvo Ylppöä ja Mauno Vannasta. Yrjö Reenpää johti fysiologian laitosta, joka ehti jo hyödyttää saksalaisen tieteen avulla Suomen sotaponnisteluja. Gynegologi Mies Reenkola osallistui sterilisointikokeiluihin joilla oli tarkoitus muuttaa alempien rotujen edustajia ahkeriksi työmuurahaisiksi.

Lääkärihallitusta Suomi ei koskaan saanut. Eikä luovuttanut Saksalle 2300 juutalaista.

Totuus on tuotava julki kirjoitti:

HEIKKI YLIKANGAS ESITTI LAUSUNNOSSAAN VALTIONEUVOSTOLLE TIIVISTÄEN SEURAAVAA:

[LAINAUS ALKAA] Elina Sanan suurta kohua sekä Suomessa että kansainvälisesti nostattanut teos "Luovutetut - Suomen ihmisluovutukset Gestapolle" (2003) on tutkivan journalismin otteella laadittu dokumenttiteos. Teos valaisee monelta taholta kohdealuettaan ja antaa samalla herätteitä ja esittää haasteita varsinaiselle historiantutkimukselle, joka on Suomessa poikkeuksellisen pitkään sitoutunut puolustamaan 'Suomen kunniaa' eli sodanaikaisten päättäjien ratkaisuja ja jättänyt sen vuoksi sodan varjopuolet vähemmälle huomiolle. Nykyisen Suomen - demokraattisen ja avoimen Suomen - 'kunnian' puolustaminen edellyttää myös sodan varjopuolien tutkimista.

Sanan kirjassa käsitellään varsinaisesti kahta itsessään tärkeää lohkoa: valtiollisen poliisin operoimia siviilipakolaisten luovutuksia ja päämajan valvontaosaston toteuttamia sotavankien luovutuksia. Edellisen suhteen Sanan teos ei tuo kovin paljon uutta siihen tietämykseen, joka sisältyy Taimi Torvisen vuonna 1984 julkaisemaan teokseen "Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella". Näiden 76-79 luovutetun pakolaisen joukossa olivat myös ne kahdeksan juutalaista, joiden luovuttamista Sana on aikaisemmin (1979) käsitellyt. Lausunnossani päädytään tulkintaan, jonka mukaan juutalaiset luovutettiin paitsi siksi, että Suomi oli Saksasta taloudellisesti ja sotilaallisesti riippuvainen, erityisesti sen vuoksi, että saataisiin saksalaiset halukkaammin ottamaan vastaan ongelmallisimpina pidetyt turvasäilövangit: Suomesta Neuvostoliittoon loikanneet ja sieltä salateitse Suomeen palanneet Neuvostoliiton kansalaiset. Useimpia heistä - ei jokaista - oli rangaistu Suomessa toimimisesta vieraan vallan hyväksi. Vaikka he olivat tuomionsa kärsineet, ei heitä uskallettu päästää vapauteen.

Tärkein uusi aines Sanan kirjassa liittyy vankien vaihtoon saksalaisten kanssa. Aihetta on ennen Sanaa käsitelty vain julkaisemattomissa opinnäytetöissä eri yliopistoissa; painetuissa tutkimuksissa on teemasta vain suppeita mainintoja. Näiden luovutusten osalta Sana päätyy 2.829 henkilön kokonaismäärään. Luku on suurempi kuin valvontakomission vaatimissa selvityksissä heti sodan jälkeen esitetty luku: 2.661.

Kirjan tässä osassa tulee esille syy teoksen tiimoilta nousseeseen kansainväliseen kohuun. Käy ilmi, että Suomesta Saksalle luovutettujen vankien joukossa on ollut myös juutalaisia. Kansainvälinen julkisuus on Natsi-Saksan suorittaman juutalaisten massiivisen kansanmurhan seurauksena edelleen erityisen herkkä kaikelle, mikä liittyy toiseen maailmansotaan ja juutalaisten kohteluun. Siitä kohu.

Luovutettujen juutalaisten määräksi Sana esittää israelilaistutkija Serah Beizeriä siteeraten 74 henkilöä. Luku perustuu osin nimien pohjalta tehtyyn identifiointiin ja on sen vuoksi epävarma. Tarkempaa kokonaistietoa ei toistaiseksi ole käytettävissä. Myös syy juutalaisvankien luovutuksiin on hämärä. Aihetta käsitelleissä opinnäytetöissä korostetaan, ettei luovutusten peruste ollut rasistinen vaan syynä oli jokin muu asianomaisiin liittynyt piirre: upseerin asema, kiihottajana toimiminen, poliittinen aktiivisuus jne. Tätä tulkintaa ei voida täysin vahvistaa, vaikka sille on vahvoja perusteita. (Pääosaa juutalaisvangeista ei luovutettu.) Saksalaiset saivat Suomesta vankiluettelot ja saattoivat niiden perusteella vaatia tiettyjen henkilöiden luovuttamista.

Juutalaisia menehtyi myös Suomen sotavankileireillä. Vankien kuolleisuus kohosi kaikkineen 30 prosentin tietämille ja verotti raskaimmin isovenäläisiä, joiden ryhmään juutalaiset aluksi sijoitettiin ja joiden kohtelu oli poliittisten vankien ohella huonointa. Lausunnossani arvioidaan, tosin puutteellisin lähtein, leireillä menehtyneitten juutalaisten määrä noin sadaksi hengeksi. Juutalaisten kokonaismenetykset kohoaisivat näin 170:een.

Sanan kirjassa ei käsitellä syvemmin vankien vaihdon syitä. Teoksessa siteerataan vain lausuntoja, joiden mukaan saksalaiset halusivat tietoja Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin NKVD:n ja sen alaisen poliittisen poliisin toiminnasta ja suomalaiset taas suomensukuisia vankeja, joita käytettäisiin Itä-Karjalan vallattujen alueiden asuttamiseen. Lausunnossani todetaan näiltä osin ensinnäkin, että vähintään 16.000 vankia anoi pääsyä taistelemaan vapaaehtoisena Suomen tai Saksan armeijassa tai osallistumaan näiden organisoimaan tiedustelutoimintaan. Päämotiiveina näihin anomuksiin olivat vankileirien puutteelliset olot sekä Neuvostoliiton lainsäädännön ankarat rangaistusseuraamukset vangeiksi antautuneille. Mahdollisesti huomatta osa luovutetuista valittiin tästä joukosta. Koska luovutetuista ylivoimainen enemmistö edusti Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia, on luultavaa, että saksalaiset värväsivät myös näiden joukosta vapaaehtoisia itärintamansa vierasperäisiin sotilaallisiin apujoukkoihin. Toisekseen sekä saksalaiset että suomalaiset hankkivat vapaaehtoisista opettajia ja oppilaita koulutettaviksi erityisissä tiedustelukouluissa salaisiksi agenteiksi, jotka toimitettiin tiedustelutehtäviin rajan taakse. Se että saksalaiset käyttivät luovutuksissa saamiaan vankeja työvoimana, on ilmeistä.

Näihin tulkintoihin on kirjallisuudessa ja lähteissä viitteitä, mutta niiden vahvistaminen vaatii perusteellisen tutkimuksellisen analyysin. Erityisesti olisi tietenkin selvitettävä, ketkä luovutetuista joutuivat teloitettaviksi, ketkä päätyivät keskitysleireille. Poliittisten upseerien (118) ennuste oli huonoin, heidän jälkeensä juutalaisten (74) ja kolmanneksi kommunistien (400-500). Muut eli runsaat 2.000 luovutetuista ilmeisesti säästyivät välittömältä surmaamiselta ja keskitysleireiltä.

Huolimatta lähteiden massiivisesta hävittämisestä laajempaan tutkimukseen olisi lähdepohjaa riittävästi tarjolla. Lausunnossani todetaankin yleisesti, että olisi tarpeen ja aiheellista perustaa ainakin yksi, mahdollisesti kaksikin tutkimusprojektia. Ensimmäinen näistä saisi aikaa kolme vuotta ja tehtäväkseen selvittää siviili- ja sotilasvankien luovutukset sekä Saksaan että Neuvostoliittoon (heti sodan jälkeen), päätöksenteon eri portaissa, menettelyn lainmukaisuuden sekä - jos mahdollista - projektin laajennuksena myös vankileirikuolemat Suomessa ja suomalaisvankien osalta Neuvostoliitossa. Myös kadonneiksi ilmoitetut suomalaissotilaat tulisivat mukaan. Toinen erillinen projekti muodostaisi yhteishankkeen venäläisten tutkijoiden kanssa ja keskittyisi inkeriläisten kohtaloihin heidän tultuaan luovutetuiksi takaisin Neuvostoliittoon.

Olennaista olisi, että ainakin projekteista ensiksi mainittu rakentaisi sähköisiin henkilökortteihin perustuvan tiedoston, joka julkaistaisiin asianmukaisin päivityksin internetissä. Mitenkään muulla tavoin ei ole mahdollista päästä käsiksi tarkkoihin lukumääriin tai kelvollisiin vertailuihin eri lähdetietojen (nimiluetteloiden) välillä. Vain näin voitaisiin myös antaa sekä perusteellinen että perusteltu vastaus siihen tutkimuspyyntöön, jonka Simon Wiesenthal-keskus esitti tasavallan presidentille ja jonka vuoksi tämä tekemäni selvitystyö käynnistyi. [LAINAUS PÄÄTTYI]

Ylikankaan lausunnossa (www.helsinki.fi/~hylikang/varjopuo.htm) todetaan mm. seuraavaa:

[LAINAUS ALKAA] Sanan kirjassa on laaja, suomalaiselle lukijakunnalle pääosin tuntematon ja osaksi uusiakin tietoja sisältävä kuvaus salaisen poliisin toimista Pohjoismaissa ja Valpon yhteyksistä ylipäätään maan rajojen ulkopuolelle. Tällainen kansainvälinen yhteistyö kuului tietysti vanhastaan valtiollisen poliisin toimenkuvaan. (vrt. Sana, 165). Valpon ja Saksan turvallisuuspoliisin läheisempi kanssakäyminen käynnistyi välirauhan aikana vuonna 1940. Sen yhdistävänä elementtinä oli taistelu kommunismia vastaan. Yhteistyö tiivistyi edelleen helmikuusta 1941 lähtien (Sana, 184, 189). Yhteydenotot tapahtuivat paitsi Valpon ja Gestapon edustajien kohtaamisissa Saksassa myös ja etenkin Lapissa, koska saksalaisten miehitettyä Norjan Gestapon valta-alue törmäsi pohjoisessa Suomen rajaan. Myöhemmin suomalaiset Valpon miehet toimivat aktiivisina saksalaisten avustajina myös Norjan puolella rajaa. Etsittiin vakoilijoita, karkureita ja kommunisteja. Viron jouduttua saksalaisten miehittämäksi alkoi Valpon ja vastaavan virolaisen organisaation yhteistyö Suomenlahden eteläpuolella (Smolar, 134-135; Sana, 202 s). Myös tätä yhteistyötä sävytti voimakas kommunisminvastaisuus (Sana, 206). Saksalaiset perustivat erilaisille tiedusteluelimilleen (mm. Abwehrille) toimistoja myös Helsinkiin.

Luovutusten kannalta ratkaisevan tärkeä tapaaminen järjestettiin 9.4.1942 Berliinissä Anthonin ja häntä seuraavaan osastopäällikön Erik A. Muurmanin sekä Saksan salaisen poliisin (Gestapon) päällikön SS-Obergruppenführerin Heinrich Müllerin ja Gestapon ulkomaalaisasioita käsittelevän Friedrich Panzingerin kesken. Muutamaa kuukautta aikaisemmin (15.1.1942) natsijohto oli Wannseen kokouksessa päättänyt "loppuratkaisusta", Euroopan juutalaisten tuhoamisesta (Smolar, 130 s.) Berliinin keskusteluissa päädyttiin suulliseen sopimukseen, jonka mukaan Suomi luovuttaisi Saksalle epäluotettavat tai rikollisuuteen taipuvaiset pakolaiset. Tähän sopimuksiin myöhemmissä luovutuksissa nimenomaisesti vedottiin (Sana, 244, 253). On kiistanalaista, puhuttiinko keskusteluissa myös Suomen juutalaisista. Taimi Torvinen (176-177) näyttää kallistuvan käsitykseen, jonka mukaan heistä puhuttiin, ja että Gestapolle luovutettiin heidän nimensä sisältävät nimilistat (vrt. Smolar, 133, 148). Tämä tuntuukin uskottavalta Anthonin voimakkaan juutalaisvastaisen asenteen huomioon ottaen (Rautkallio 1985, 213; Rislakki, 190-192).

Kuka sitten teki aloitteen näistä luovutuksista - tai oikeammin karkotuksista: maasta poistamisista vastoin asianomaisen tahtoa? Sodanjälkeisissä tutkimuksissa Valpon päällikkö Arno Anthoni korosti saksalaisten vaatimusten merkitystä (Sana, 203-205). Ainakin yksityistapauksissa tämä selitys pätee ja virolaisten pakolaisten osalta laajemminkin (Torvinen, 187-188). On kuitenkin todisteita siitä, että aloite tuli Valpolta (esim. Torvinen, 189). Ilmeisesti luovutusten matkaansaattajia olivat pääosin Valpo ja sen päätöksiä valvonut ja vahvistanut sisäministeri Toivo Horelli. Arno Anthonin omat sodanjälkeiset lausunnot viittaavat tähän, koska hän korosti, että kyseessä oli kautta linjan pelkkä poliisitoimi: rikollisen, valtiolle vaarallisen ja muuten epäilyttävän aineksen luovuttaminen saksalaisille (Torvinen, 205, 214; Smolar, 213, 232-233). Kyse oli siis ihmisistä, joista Suomessa haluttiin päästä eroon. Melkoista osaa heistä - vakoojia, vakoojiksi leimattuja ja Suomeen omasta halustaan jääneitä talvisodassa saatuja sotavankeja - oli tarjottu välirauhan aikana vankienvaihtona Neuvostoliitolle, mutta se ei hankkeeseen suostunut (Sana, 111-114). Jatkosodan puhjettua turvasäilövangit veljeilivät Köyliössä upseerivankien kanssa ja ylläpitivät yhteyttä kannattajiinsa maassa (Nuorteva, 138; Kujansuu 1999, 3, 183; Sana, 137-138, 315). Valpo koki heidät kiusallisena ongelmana.

Huomattakoon, että tuoreesta suojelupoliisin 50-vuotishistoriasta ongelma ei saa tässä käsiteltäviltä osiltaan valaisua. Siinä on jätetty Valpon sodanaikainen toiminta kokonaan käsittelemättä (Simola - Sirviö 1999). Lähes sama pätee kirjaan "Turvallisuuspoliisi 75 vuotta" (Simola-Salovaara 1994). Sodan aikaan viitataan kirjassa vain ohimennen.

c) Poliisilinjalla luovutettujen määrä

Elina Sana on koettanut jäljittää niitä ulkomaalaisia henkilöitä, jotka eivät olleet sotavankeja ja jotka Suomi luovutti Saksan turvallisuuspoliisille joko Saksassa, Pohjois-Suomessa tai Saksan miehittämässä Virossa. Hän on voinut todeta 13 erillistä luovutustapahtumaa ja näihin liittyen 129 ihmisen luovuttamisen eli "poistamisen maasta" niin kuin useimmin käytetty termi kuului. Näiden joukkoon on luettu edellä mainitut kahdeksan juutalaista. Muissa luovutuksissa oli mukana ainakin yksi juutalainen, kolmen muun osalta identifiointi perustuu nimiin (Rautkallio 2003). Dokumentaatio kaikkien näiden 129 luovutetun osalta ei ole vahva. Luvussa on mukana 46 latvialaista ja virolaista, joiden osalta lähteenä on vain lyhyt Valpon kirjediaarin maininta. Siinäkin puhutaan asianomaisten luvatusta, siis myöhemmin tapahtuvasta luovuttamisesta (Sana, 231, 293). Jos ja kun luetaan muut epävarmat tapaukset pois, jää jäljelle - niin kuin Sana toteaakin (s. 293) - kaikkiaan 78 henkilöä.

(...)

Näyttää joka tapauksessa siltä, että poliisilinjaa myöten luovutettuja ulkomaalaisia pakolaisia oli kaikkiaan 76-79. On epätodennäköistä, että heitä olisi ollut enemmän. Elina Sana on siis löytänyt samat henkilöt kuin Taimi Torvinenkin. Sanan ansioksi on laskettava kuitenkin se, että hänellä on useammista luovutetuista ja heidän kohtalostaan tarkempia tietoja kuin Torvisella. Merkittäviä ovat Norma Laivon haastattelu sekä lehdistä ja muista lähteistä kerätyt pienet elämäkerrat. Henkilöluetteloa luovutetuista ei Sanalla ole. Avoimeksi jää, onko raskauttavia tietoja tai epäilyjä lisäilty Valpon papereissa jälkeen päin joidenkin luovutettujen - erityisesti juutalaisten - nimien yhteyteen karkotuksesta aiheutuneen kiivaan arvostelun vaimentamiseksi (vrt. Kubu, 121; Lundgren, 310-311; Smolar, 139, 179-180). Tiukka lähdekritiikki voisi paljastaa asian.

d) Keitä luovutetut pakolaiset olivat?

Sana on laatinut luovutetuista pakolaisista kansallisuuden mukaisen ryhmittelyn (Sana, 293-294). Ylivoimaisesti suurinta alaryhmää edustavat Neuvostoliiton kansalaiset, mukaan lukien Baltian maiden pakolaiset. Heitä on 91 kaikkiaan 129 henkilöä käsittävässä ryhmittelyssä. Vaikka tästä määrästä vähennetään edellä mainitut epävarmat tapaukset eli 46 latvialaista ja virolaista, edustavat Neuvostoliiton kansalaiset silti kookkainta luovutettujen alaryhmää. Keitä nämä jäljelle jääneet siis olivat?

Näyttää ilmeiseltä, että he jakaantuvat kahteen suunnilleen tasavahvaan joukkoon. Yhtäältä on kyse virolaisista pakolaisista, joita kaikkia vaadittiin palautettaviksi Viroon (Torvinen, 226; Sana, 290). Monien virolaisten kohdalle on merkitty luovutuksen syyksi asianomaisen oma pyyntö päästä takaisin kotimaahansa. Merkinnän aitous on kyseenalainen, koska muutamat näistä pakenivat myöhemmin - puna-armeijan lähestyessä Viroa - uudelleen Suomeen (Sana, 231-232). Toinen ryhmistä koostui pääosin etnisesti suomalaisista, pienessä määrin venäläisistä vakoojista, jotka oli tuomittu Suomessa vapausrangaistuksiin ja jotka olivat ne jo kärsineet. Kyseiset suomalaiset olivat loikanneet tai muulla tavoin siirtyneet ennen sotaa Neuvostoliittoon ja saaneet siellä maan kansalaisuuden. Jotkut heistä olivat kiertäneet Neuvostoliittoon Kanadan kautta. Näistä henkilöistä Elina Sanalla on runsaammin yksityiskohtaisia tietoja kuin on tarjolla muussa aihetta koskevassa kirjallisuudessa (Sana, 246 s). Useimpien kohdalla on tuomio tai kirjattu epäily vakoilusta tai tuomio valtiosalaisuuksien ilmaisemisesta. Minkälaatuiseen rikokseen viimeksi mainitulla ilmaisulla viitataan, jää hämäräksi. Periaatteessa kyseinen lainkohta tarkoitti Suomea vahingoittavan piirustuksen, asiakirjan yms. saattamisen vieraan vallan tietoon, mutta lakia oli sovellettu vaihtelevasti (Björne, 184 s). Kaikilla asianomaisista ei ole mitään merkintää rikoksesta, joillakin sellainen on vain pienistä rikkeistä. Asianomaisten sulkemiseen turvasäilöön näyttää riittäneen yksin se, että he olivat loikanneet Neuvostoliittoon ja palanneet sieltä salateitse Suomeen.

Näihin etnisesti suomalaisiin vaikka virallisesti Neuvostoliiton kansalaisiin eivät sovellu luovutusten yleiseksi perusteluksi laaditut luonnehdinnat: 'kotiutetaan', 'palautetaan kotimaihinsa'. Vaikka he olivat jo mahdollisen tuomionsa kärsineet, heitä ei katsottu maan turvallisuuden vuoksi ja sodan ollessa käynnissä voitavan vapauttaa (Sana, 263). Ongelmaa ei kyetty ratkaisemaan edes syksyllä 1941 käynnistetyllä operaatiolla, jossa liki 300 turvasäilöläistä lähetettiin 464 kriminaalivangin kanssa Nikke Pärmin pataljoonassa rintamalle. Hanke epäonnistui surkeasti. Miehiä karkasi suurin joukoin Suomen metsiin tai loikkasi vihollisen puolelle (Sana, 141-143; Nuorteva, 140-146; Rislakki, 85). On helppo arvata, miten epäonnistuminen tulkittiin: pelot turvasäilöön otettujen vapauttamisen seurauksista näyttivät aiheellisilta.

Luovutukset merkitsivät itse asiassa kolmatta yritystä päästä hankaliksi koetuista turvasäilöläisistä eroon. Välirauhan aikana pyrkimys saada heidät vaihdetuiksi suomalaisvankeihin Neuvostoliitossa kariutui Neuvostoliiton vastustukseen ja sotaan. Rintamakomennus Nikke Pärmin pataljoonaan ei johtanut toivottuun tulokseen. Vasta luovutusten kautta kiusallisimmiksi koetuista vangeista vihdoin vapauduttiin. Suomen kommunisteja Valpo ei voinut luovuttaa, vain ne, jotka olivat Neuvostoliiton kansalaisiksi tai jotka sellaiksi leimattiin.

Juutalaiset jäivät luovutettujen joukossa lopulta pikku ryhmäksi. Heidän lukumääränsä ei nousse 9-12:ta suuremmaksi. Yleisesti ottaen Valpon toimia luovutuksissa leimaa siis kommunisminvastaisuus, ei juutalaisvastaisuus. Tämän Elina Sana toteaa (mm. 18-19, 229); Rautkallio oli korostanut sitä jo aikaisemmin. Luovutettuihin kahdeksaan juutalaiseen tämä käsitys sopii huonosti suoraan, välillisesti paremmin. Vain kahdella heistä todellisuudessa oli rikkeitä; toisella säännöstelymääräysten loukkaaminen ja toisella omaisuusrikos, josta hänet oli tuomittu 10 kuukaudeksi vankeuteen. Kumpikaan teoista ei kelvannut lailliseksi karkotusperusteeksi. Muilla ei ollut merkintöjä rikoksista lainkaan (Lundgren, 310-311). Tässä luovutuksessa oli siten mukana paitsi antisemitismiä, jossa juutalaisuus ja marxilaisuus haluttiin kytkeä yhteen (Smolar, 106), myös pyrkimystä olla mieliksi saksalaisia, jotta nämä saataisiin halukkaammin ottamaan vastaan ne (kommunistiset) vangit, jotka koettiin vaarallisimmiksi ja hankalammiksi ja joita Suomessa ei voitu noin vain eliminoida. Vaatimuksia ja suunnitelmia useampienkin juutalaispakolaisten luovuttamisesta näyttää olleen olemassa, mutta ne kaatuivat erityisesti sosialidemokraattisten ministereiden K.A. Fagerholmin ja Väinö Tannerin ankaraan vastustukseen. Ylipäällikkö Mannerheimin kanta näihin aikeisiin jäi Torvisen mukaan epämääräisemmäksi (Torvinen, 201-206; Rautkallio 1985, 186-187), samoin presidentti Risto Rytin (Lundgren, 309-311; Smolar, 258). Mannerheim ei operaatiosta pitänyt, mutta ei halunnut puuttua hallitukselle kuuluviin, rikoksiin syyllistyneitä siviilejä koskeviin ratkaisuihin (Smolar, 264). Hallituksessa vain neljä ministeriä vastusti juutalaisten karkotuksia. Pääosa ei niitä periaatteessa hyväksynyt, mutta piti niitä Saksan-suhteiden vuoksi reaalipoliittisena välttämättömyytenä. Tähän myös sosialidemokraattiset ministerit lopulta alistuivat (Paavolainen, 225). Suomi oli vilja-, öljy- ja asetoimitusten osalta Saksasta riippuvainen. Kaiken lisäksi "Saksa jarrutti" talvella 1941-1942 toimituksia Suomeen (Pihkala, 324). Virallisesti luovutukset kuitattiin rikollisten karkottamisena (Smolar, 258-260).

Luovutettuihin lukeutui myös viisi ulkomaalaista, jotka olivat tulleet Suomeen osallistuakseen talvisotaan. He eivät olleet halunneet palata kotimaihinsa, joista suurimman osan Saksa pian talvisodan jälkeen miehitti. Heillä oli pikku rikkeitä, ja yhtä lukuun ottamatta heitä epäiltiin tai heidät leimattiin poliittisesti vähintäänkin Saksan vihollisiksi tai peräti kommunisteiksi (Kubu, 122). Miehistä yksi on merkitty kansallisuudeltaan "juutalaisveriseksi" (Sana, 234-236.) Rikkeittensä ja ulkomaalaisuutensa vuoksi heidät oli otettu turvasäilöön (Torvinen, 199). Englantilainen talvisodan vapaaehtoinen, joka lienee karkotettu Ruotsiin, oli kuulunut kansallissosialistiseen järjestöön. Vain kaksi Belgian kansalaista nimenomaisesti vastusti karkotusta. Heistä ja muista ulkomaalaisista moni - eivät kaikki - lienee todella selviytynyt kotimaahansa; kuitenkin yksi puolalainen ammuttiin väitetyn pakoyrityksen yhteydessä (Sana, 234, 245). Juutalaiset ja ainakin kaikki Neuvostoliittoon loikanneet ja sieltä salateitse palanneet suomalaiset joutuivat keskitysleireille, kuten jälkimmäisten osalta Norma Laivon haastattelu kertoo (Sana, 23 s).

2. Sotavankien luovutukset

a) Vankien kohtelun oikeudellinen tausta

Sodan syttymiseen mennessä Suomi oli hyväksynyt sotavankien kohtelua sääntelevän Haagin IV yleissopimuksen vuodelta 1907. Koska Venäjä oli ratifioinut sopimuksen keisarivallan aikana, ei Neuvostoliiton muodostuttua, Suomi ei katsonut sopimusta osaltaan sitovaksi. Suomi oli ratifioinut toisenkin kansainvälisen sotavankien kohtelua koskevan sopimuksen, Geneven yleissopimuksen vuodelta 1929. Neuvostoliitto ei ollut sopimusta ratifioinut, joten sitäkään ei pidetty Suomea velvoittavana (Hallikainen, 5-6). Geneven sotavankeja koskevan erityissopimuksen vuodelta 1929 Suomi oli allekirjoittanut mutta ei ratifioinut, koska se olisi edellyttänyt sotaväen rikoslain eräiden pykälien muuttamista (Kujansuu 1996). Ainoastaan haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden kohtelua säännellyt Geneven sopimus vuodelta 1929 oli sekä Suomen että Neuvostoliiton hyväksymä ja ratifioima. Sen kattama alue jäi kuitenkin kapeaksi. Niinpä kansainvälisoikeudellisiä säännöksiä noudatettiin Suomessa "vain soveltuvin osin", vaikka niihin toisinaan, varsinkin sodan lopputuloksen alkaessa häämöttää, viittailtiin (Kujansuu 1999, 12; P.Mikkola, 22; T.Mikkola, 19-23; Sana, 368). Näistä syistä Suomen laki ja sotaväen rikoslaki sekä erityisesti sodan aikana annetut ohjeet ja määräykset sanelivat vankien kohtelussa noudatetun menettelyn oikeudellisen perustan.

Olivatko sitten nimenomaan sotavankien luovutukset toiseen sotaa käyvään maahan sen ajan säädösten mukaan edes periaatteessa laillisia? Tämä kysymys on erittäin epäselvä, oli jo aikalaisille, koska asiasta pyydettiin juristien lausuntoja. Raija Hanskin mukaan (s. 131) silloisten itsessään kirjavien kansainvälisoikeudellisten säännösten nojalla sotavankien luovuttaminen toiseen sotaa käyvään maahan ei ollut kiellettyä, mikäli olosuhteet, joihin vanki joutui, olivat hyväksyttäviä eivätkä merkinneet huononnusta vangin elinoloihin. Tehokkaita keinoja kontrolloida vankien kohtelelemista Saksassa ei kuitenkaan ollut. Komissiot, jotka kävivät asiaa tutkimassa, vietiin vain erityisille propagandatarkoituksessa perustetuille mallileireille (Hanski, 135). Juristi Reino Ellilän 15.11.1943 laatiman muistion mukaan ei ollut kansainvälisoikeudellisesti luvallista luovuttaa saksalaisille suomalaisten hallusssa olevia sotavankeja, jolleivät nämä itse olleet sitä todistettavasti halunneet (Sana, 358).

Vankien varsinainen hallinto annettiin jatkosodan alussa suojeluskuntapiirien keskuselimelle, kotijoukkojen esikunnalle, jonka alaisista toimistoista yksi oli sotavankitoimisto. Leirien päälliköt saivat käskynsä ja ohjeensa kotijoukkojen esikunnalta, mutta sen ohessa myös päämajan järjestelyosastolta ja myöhemmin päämajan sotavankitoimistolta, mikä aiheutti melkoista sekaannusta. Myöhemmin armeijan johdon käskyvaltaa sotavankeihin ja näiden luovutuksiin tiukennettiin. Vuonna 1942 päämajan järjestelytosasto sai alaisuuteensa kotijoukkojen esikunnan; järjestelyosasto toimi sotavankien valvonnan ylimpänä hallinnollisena virastona. Järjestelmä sisälsi edelleen hankalia päällekkäisyyksiä (Hallikainen, 11-17). Päämajan valvontaosasto vastasi sotavankien tarkastuksesta ja kuulusteluista, ja ainakin sodan jälkeen vastuu kohtalokkaimmista vankeja koskevista päätöksistä luovutukset niihin lukien sälytettiin juuri päämajan valvontaosaston kannettavaksi. Nähtävästi näin olikin laita, koska kerran päämajan valvontaosaston arkistot perusteellisimmin tuhottiin. Syksyllä 1943 päätöksenteon keskittämistä armeijan johdon alaisuuteen edelleen jatkettiin. Kotijoukkojen esikunta ja päämajan järjestelyosaston vankiasioita hoitaneet sektiot alistettiin erikseen perustetulle esikunnalle, jota johti sotavankikomentaja yleisesikunnan päällikön valvonnassa. (T.Mikkola, 23 s; Sana, 342, 390). Työnjakoa eri virastojen välillä selvennettiin. Siviilihallintoakaan ei pidetty päätöksistä kokonaan sivussa. Ulkoministeriön tuli kaiken aikaa olla ainakin tietoinen sotavankien vaihtoa koskevista asioista. Myös eräiden muiden ministeriöiden salaiseksi julistetuista arkistoista löytyy - tämän Elina Sana on osoittanut - luovutuksiin liittyvää aineistoa.

(...)

c) Vankiluovutusten määrät ja luovutettujen myöhempi kohtalo

Sanan kirjan merkittävin uusi anti sisältyy sotilaallisen linjan luovutuksiin. Lukumääräisiä tietoja niistä on ollut esillä julkisuudessa valvontakomission järjestämistä kuulusteluista lähtien, mutta painetuissa tutkimuksista asiasta on vain lyhyitä mainintoja. Tuoreissa opinnäytetöissä aiheesta on tietoja enemmän, mutta nekin ovat enimmäkseen suppeahkoon vankimäärään rajoittuvia. 'Luovutetut' sisältää näin toistaiseksi laajimman kuvauksen sotavankien luovutuksista.

Sotavankien vaihtoa saksalaisten kanssa ryhdyttiin järjestämään ja toteuttamaan heti sen jälkeen, kun havaittiin, että sodasta ei tulisikaan niin lyhyt kuin alun perin oli uskottu. Suomalaisten tavoitteena oli saada Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta suomensukuisiin kansoihin kuuluvia vankeja, joita käytettäisiin Suur-Suomen asuttamiseen (Laine, 147, 152; Syrjämäki, 46; Kujansuu 1999, 62). Ylipäällikkö Mannerheimin 21.11.1941 vahvistamana periaatteena oli, että vaihdot suoritettaisiin "mies miestä vastaan" eli ajatuksena oli määrältään samansuuruisten vankierien vaihto (Sana, 386). - Erikseen on mainittava suomalaisten ottamien vankien tilapäinen käyttö Saksan kontrolloimilla suurilla työmailla Suomessa ja saksalaisten ottamien vankien tilapäinen sijoittaminen suomalaisille vankileireille. Molempia tapahtui vähäisessä mittakaavassa (T.Mikkola, 35-36). Nuo vankimassan liikkeet eivät vaikuttane seuraavassa selostettaviin varsinaisten luovutusten kokonaismääriin. Mukaan lienee laskettu vain ne, jotka olivat alun perin lainassa saksalaisilla mutta luovutettiin sitten lopullisesti (Miika Kallatsan antama tieto).

Mies miehestä -periaate ei käytännössä toteutunut. Elina Sana on jäljittänyt 49 luovutuskertaa ja kartottanut näistä kaikkiaan 2.829 sotavankia ja siviili-internoitua. Kuinka paljon tästä joukosta oli poliittisia ja upseerivankeja, ei tule aivan selväksi. Sivuilla 317 ja 346 Sana mainitsee luvun 525, sivulla 364 luku on 589. Miika Kallatsan systemaattisesti kerättyjen tietojen mukaan 520 poliittista vankia todella luovutettiin. Tiedossa on myös, että näiden vankien joukossa oli siviileinä vangittuja samantyyppisiä etnisesti suomalaisia henkilöitä kuin poliisilinjaa luovutettujenkin joukossa (Järvinen, Pohjalainen 18.11.2003). Kujansuu (1999, 63) toteaa upseereita luovutetun 336. Näistä venäläisten osuus oli 206. Poliittisia upseereita (politrukkeja ja kommissaareita) oli 336 luovutetun upseerivangin kokonaismäärästä 118. Heille luovuttaminen Saksaan merkitsi välitöntä kuoleman uhkaa. Kallatsan ja Kujansuun luvut saattavat mennä osittain päällekkäin. Karkea yhteenlasku tuottaa joka tapauksessa tulokseksi 856 vankia.

Sanan esittämää kokonaismäärää (2.829), jonka hän ilmoittaa koonneensa suoraan asiakirjoista, ylittää luovutettujen viralliset luvut. Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, onko tapauksia enemmän vai vähemmän kuin tuo määrä. Niin kauan kuin laskelmaa ei voida perustaa järjestelmällisesti kerättyihin nimiin, kokonaismäärä jää epävarmaksi (vrt. Kastari, Hämeen Sanomat 7.12.2003).

Sodan jälkeen luovutettujen ja vastaanotettujen lukumääriä alettiin selvittää liittoutuneiden valvontakomission määräyksestä. Selvitystyö oli jo silloin hankalaa arkistojen järjestelmällisen tuhoamisen vuoksi. Pääesikunnan yhteysosaston vastauksessa ulkoministeriölle 2.1.1945 mainitaan saksalaisille luovutetun "hallussamme olevien luovutus- ja vastaanottoluetteloiden mukaan 31.12.1944 mennessä" kaikkiaan 2.661 vankia ja otetun saksalaisilta vastaan 2.181 sotavankia (Sana, 361). Antti Laine (1982, 152) esittää samat luvut vuoden 1943 lopun tilanteesta. Suomalaisten mainitaan samassa raportissa halunneen vastaanottaa vain, mikäli mahdollista, suomea osaavia vankeja. Tällä perusteltiin sitä, että periaate mies miestä vastaan ei vaihdoissa toteutunut.

Myöhemmin Suomesta luovutettujen määrää alettiin virallisissa raporteissa pienentää, mikä vihjaa siihen suuntaan, että edellä mainittu korkein virallinen luku - 2.661 - on pikemminkin liian pieni kuin liian suuri. Puolustusvoimien pääesikunta ilmoitti 19.4.1945, että saksalaisille oli toimitettu vain 2.116 sotavankia. Vastaanotettujen määrä oli sama kuin edellä eli 2.181. Lukua pienennettiin vielä tästäkin hiukan, 2.048 vuonna 1953 (Hanski, 132). Myöhemmässä kirjallisuudessa on viitattu vaihtelevasti johonkin näistä luvuista.

Syy siihen, miksi Suomesta luovutettujen lukua sodanjälkeisissä selvityksissä pienennettiin, ei ole tiedossa. Mahdollisesti haluttiin todistaa, että periaate mies miestä vastaan sittenkin toteutui. Toinen mahdollisuus on se, että joukosta karsittiin ne vangit, jotka olivat tehneet anomuksen päästä saksalaisten alaisuuteen ja siellä johonkin näitä hyödyttävään tehtävään vapaaehtoisena (Hilfswillige). Tässä katsannossa vähennys olisi tehty ennen muuta vankien suojelemiseksi kovilta rangaistuksilta Neuvostoliitossa. Mitään varmuutta suuntaan tai toiseen ei asiasta ole.

Elina Sana ei pohdi lähemmin kysymystä, mihin saksalaiset tarvitsivat suomalaisilta saamiaan vankeja. Hän ottaa huomioon lähinnä vain sen, että saksalaiset surmasivat osan vangeista tai lähettivät heitä keskistysleireille. Rajaus on hyvin ymmärrettävä; yhdessä ja samassa kirjassa ei voi kaikkea käsitellä. Ongelmasta on kuitenkin saatavissa joitakin vihjeitä. Eräiden mahdollisten vastausten jäljille päästään kysymällä, mitä loppujen lopuksi tarkoitti tietojen hankkiminen NKVD:n toiminnasta. (NKVD:n alaisuudessa toimi valtiollinen poliisi ja se vastasi laajasti myös vakoilutoiminnasta). Kyse ei voinut olla vain vankien kuulustelemista tätä tavoitetta silmällä pitäen, sillä jos ainoastaan se olisi nähty tarpeelliseksi, saksalaisten tiedustelumiesten olisi ollut helpointa ja vaivattominta käydä tapaamassa vankeja suomalaisilla leireillä ja kuulustella heitä siellä.

Vankeja käytettiin kuitenkin yleisesti ottaen myös tavalla, jossa kuulustelu ei riittänyt. Heitä värvättiin vakoojiksi eli suomalaisen termin mukaan salaisen tiedustelun käyttöön. Sitä tekivät niin saksalaiset kuin suomalaisetkin. Yhteistoiminnassa saksalaisten kanssa perustettiin Suomeen ja Viroon erityisiä tiedustelukouluja, joissa valmennettiin useita satoja vankeja lähetettäväksi rajan taakse. Saksalaiset harjoittivat tätä toimintaa pitkin valtavaa itärintamaa tietysti vielä paljon suuremmassa mitassa kuin suomalaiset (vrt. Rislakki, 178-179). Suomesta lähetettiin upseereita oppiin yhteen tällaiseen saksalaiseen kouluun, joka toimi lähellä Prahaa. Valmennuksen jälkeen partioita toimitettiin lentoteitse tai kaukopartioitten saattelemina vihollisen puolelle. Rovaniemellä toimivassa saksalaisessa tiedustelukoulussa oli vuonna 1943 opetettavana 52 kurssilaista eli ns. "asiamiestä". Vaihtuvuus kouluissa oli suurta, sillä valmennetut toimitettiin rajan taakse ja heidän sijalleen otettiin uusia koulutettavia. Suomalaisista kouluista suurimmassa, Petroskoissa sijainneessa laitoksessa, valmennettiin eri arvioiden mukaan 80 - 300 asiamiestä, mukana ainakin yksi juutalainen. Opettajina toimivat venäläiset upseerit. Heiskanen (s. 181) tosin ilmoittaa, että opettajat olivat "pääasiassa" suomalaisia, mutta tähän on tuskin uskomista, kun kerran opetuksen täytyi tapahtua venäjäksi. Laidinen (2003) toteaakin opettajien olleen venäläisiä upseereita. Liittymisen tällaiseen koulutukseen tuli jo tehtävän luonteen vuoksi olla vapaaehtoista, kuten suomalaisissa selvityksissä (Heiskanen, 181) korostetaan, vaikka venäläiset tutkimukset (Laidinen 2003) sen kiistävätkin. Halukkaita vapaaehtoisia oli runsaasti tarjolla (Kujansuu 1999, 169-171). Agenteille laadittiin peitetarina ja heidät varustettiin väärennetyin paperein. Heidän täytyi käydä venäläisistä, sillä heidän tehtävänään oli antautua puheisiin asukkaiden, sotilaiden ja upseerien kanssa tietojen saamiseksi. Suomalainen salainen tiedustelu ulottui Arkangelilta Sorokkaan, Laatokalle ja Leningradiin. Venäläiset pystyivät soluttamaan kursseille omia agenttejaan, joiden tiedot sitten auttoivat partioitten tavoittamisessa. Toisekseen monet linjojen taakse toimitetuista kiiruhtivat oitis ilmoittautumaan viranomaisille (Laidinen 2003). Niinpä sitten merkintä "lähettämisestä tiedustelutehtäviin" jää monen vangin kohdalla viimeiseksi näitä koskevaksi tiedoksi suomalaisissa vankiluetteloissa (Carl-Fredrik Geustin sotavankikomentajan selvittelyelimen raportista kopioimaa materiaalia, Sota-arkisto T 19505/7). Osaa lähetetyistä jahdattiin Neuvostoliitossa vielä kauan sodan jälkeenkin.

Toimintaan vapaaehtoisesti värväytyneille vangeille tiettävästi taattiin, ettei heitä palautettaisi Neuvostoliittoon. Kun niin kuitenkin tehtiin, saattaa olla, että päämajan valvontaosaston arkisto tuhottiin myös suomalaisten kanssa yhteistoimintaan ryhtyneitten vankien eikä yksin päättäjien suojelemiseksi (vrt. Kujansuu 1999, 171).

Mahdollista vaikka toistaiseksi todistamatonta on, että jokin osa erityisesti poliittisina tai upseerivankeina saksalaisille luovutetuista henkilöistä päätyi puheena oleviin saksalaisiin tiedustelukouluihin. Kujansuun mukaan saksalaisille toimitetut upseerivangit olivat kotoisin Baltian maista tai Venäjän saksalaisia ja useimmat osasivat todennäköisesti saksaa (Kujansuu HS 30.11.2003). Päämajan tiedusteluosaston juuri tällaisessa "erikoiskäytössä" olleista 453 sotavangista 37 luovutettiin saksalaisille, pääosa heistä upseereja. Näitä luovutuksia tapahtui runsaasti vielä vuonna 1943. Sodanjälkeisissä selvityksissä näidenkin vapaaehtoisten lukumäärät ilmoitettiin olennaisesti pienemmiksi kuin ne olivat. Kujansuun (1999, 177) mainitsemassa selvityksessä valvontakomissiolle päämajan tiedotusosaston palveluksessa ilmoitetaan olleen vain 16 vankia, kun heitä edellä mainitun toisen selvityksen mukaan oli 453. Tähän kuvailtuun aseveljien yhteiseen tiedustelutoimintaan liittynee tieto siitä, että saksalaiset siirsivät 47 vangitsemaansa upseeria suomalaisille Köyliön upseerileiriin (Kujansuu 1999, 62). On vaikea kuvitella tähän luovutukseen muuta syytä kuin se, että asianomaiset olivat suomensukuisia tai heidän katsottiin soveltuvan parhaiten suomalaisiin tiedustelukouluihin. Partioitten tuomat raportit toimitettiin Suomesta saksalaisille ja päinvastoin (Heiskanen, 181; Laidinen 2003; Rislakki, 179). Suomalaisten arvioidaan lähettäneen noin 500 asiamiestä linjojen taakse (Heiskanen, 183). Tieto on epävarma; joka tapauksessa elokuuhun 1945 mennessä lähetetyistä oli virallisen venäläisen tiedon mukaan saatu kiinni "vain" 129 (Laidinen 2003).

Saksalaisilla oli muitakin syitä ottaa vastaan vankeja suomalaisilta. Päämajan yhteysosaston selvityksessä ulkoministeriölle 2.1.1945 saksalaisten motiivit vankienvaihdolle ilmaistaan näin: "Saksalaiset vuorostaan halusivat ainakin ensimmäisissä ryhmissä sellaisia sotavankeja, jotka voisivat antaa heille täydentäviä tietoja venäl. NKVD:sta ja myöhemmin valtaamiensa alueiden ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia" (Sana, 361). Virkkeen loppuosa sisältänee avaimen vankien pääosan luovuttamisen arvoitukseen. Kyse oli vankien mobilisoimisesta rintamapalveluun auttamaan Saksaa Neuvostoliiton vastaisessa taistelussa.

Jo Sanan ilmoittamassa (s. 354) sodan aikana tehdyssä vankien kansallisuuden mukaisessa jaottelussa (2.600 vankia) voi panna merkille tärkeän seikan. Mukana on erittäin suuri määrä Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä. Ukrainalaisia ja kaukasialaisia kertyy yhteensä 666, saksalaisia 175 (tarkoittanee Volgan saksalaisia), virolaisia 595 ja latvialaisia 80, minkä lisäksi kaikkiaan 966 henkilöä käsittävään kansallisuudeltaan erittelemättömien joukkoon kätkeytyy varmuudella runsaasti Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia edustavia ihmisiä. Vähemmistökansallisuudet oli näet jaoteltu 89-90 alaryhmään (Hallikainen, 176). Sen vuoksi niihin kuuluvia ei puheena olevassa yhteenvedossa eritelty. Venäläisten luvuksi on luovutettujen ryhmittelyssä merkitty vain 108.

Ilmeistä on, että näitä vankeja käytettiin ensinnäkin työvoimana. Saksalaisilla oli niin suuri työvoiman tarve Pohjois-Suomessa, että sinne tuotiin vankityövoimaa myös Saksasta (Robert Alftanin antama tieto; Hanski, 131; Nevalainen, 117). Suomalaisten yhdysupseerien raporteissa Pohjois-Suomesta on mainintoja saksalaisten työleirien vangeista, jotka aikaisemmin olivat olleet suomalaisten vankeina (Robert Alftanin antama tieto). Toisaalta - ja tämä on luultavasti pääasia - vankien joukosta värvättiin vapaaehtoisia saksalaisten puolella taisteleviin sotilaallisiin apujoukkoihin Saksan itärintamalle (Kujansuu 1999, 173-174). Carl-Fredrik Geust on löytänyt todisteita siitä, että vankeja todella päätyi näihin joukkoihin. Vankien pitkälle viety kansallisuuden mukainen jaottelu helpotti vapaaehtoisyksiköiden kokoamista, ja sen vuoksi se lienee otettu käyttöönkin. Halukkaista värväytyjistä ei suomalaisten vankileireillä talvella 1941-42 koetun joukkokuoleman jälkeen ollut todellakaan puutetta. Vangiksi antautumisen kriminalisointi Neuvostoliitossa ja siitä seuraava rangaistusuhka edistivät niin ikään anomusten tekoa - sitä enemmän, mitä korkeammasta upseerista oli kyse (vrt. Kujansuu 1999, 68, 173). Jo syksyllä 1941 kotijoukkojen esikuntaan alkoi tulvia vankien anomuksia päästä rintamalle. Suomenheimoisten lisäksi ukrainalaiset olivat valmiita taistelemaan tai muuhun yhteistyöhön joko Suomen tai Saksan armeijassa. Syksyllä 1942 tällaisia vapaaehtoishakemuksia oli tarjolla yli 16.000, vain vajaa 1.500 näistä heimovankien tekemiä (Ojala, 20, 22). Kyseisistä vapaaehtoisista on nimiluettelo sota-arkistossa (T 19654/F5). Noin suuri vapaaehtoishakemusten määrä ei selity muuten kuin siten, että vangeille oli tiedottu mahdollisuudesta tehdä kyseinen anomus. Tarkoitus ei ollut käyttää hakijoita yksin Suomen armeijan hyväksi. Suomen armeijan johto torjui toistuvasti ajatuksen muista sotavangeista kuin heimovangeista muodostettavasta rintamalla taistelevasta sotilasyksiköstä (Ojala, 20, 23).

Kuvailtua syytä siirtovankien käytölle tukee tieto siitä, että varhaisimpia ehdotuksia erityisen vangeista kootun heimopataljoonan asettamiseksi Suomen armeijaan perusteltiin vapaaehtoisanomusten paljoudella ja saksalaisten myönteisillä kokemuksilla vankiosastojen käytöstä Ukrainassa (Ojala, 21). Saksan puolella taisteli vähimmän arvion mukaan puolisen miljoonaa neuvostoliittolaista, suurin osa heistä Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin kuuluvia (T.Mikkola, 156). Readyn (s. 259-260) mukaan vieraita joukkoja oli Saksan lipun alla tuntuvasti enemmän. Laineen mukaan "etenevät saksalaiset alkoivat värvätä heti kesällä 1941 Neuvostoliiton alueilla eläneiden vähemmistökansallisuuksien sotavankeja taisteluun bolshevismia vastaan." Laine tietää (s. 151-152) tällaisia pataljoonia perustetun kaikkiaan 90; Readyn luku on tuntuvasti suurempi. On siis hyvin mahdollista, että jokin osa suomalaisten luovuttamista Venäjän vähemmistökansallisuuksiin kuuluneista vangeista päätyi näihin yksikköihin oman anomuksensa perusteella (vrt. Leitzinger, Agricola, 1.12.2003). Vangin suostumuksen edellyttämiseen luovutettavilta viittaa tieto siitä, että 111 ukrainalaisupseerin vankikortin taakse on joskus vuoden 1943 puolella - ehkä juristi Reino Ellilän kannanoton vaikutuksesta - liimattu vangin allekirjoittama lappu, jossa hän ilmoittaa haluttomuutensa siirtyä saksalaisten alaisuuteen (Kujansuu 1999, 66).

Juuri ukrainalaisista saksalaiset olivat erityisen kiinnostuneita. Heidän värväytymishalukkuuttaan voimistettiin toimittamalla sopiville ryhmille etukäteen runsaasti säilykkeitä elintarvikkeiksi "Ukrainalaisten vankien avustuskomitean" nimissä (Hietalahti). Päämajan valvontaosasto suoritti oletettavasti anojien kesken luovutettavien valinnan. Otaksumaa vahvistaa Sanan (s. 329) siteeraama tieto, jonka mukaan 500 kaukasialaista ja yksi ukrainalainen sotavanki siirrettiin Hangon kautta Saksaan (vrt. Kujansuu 1999, 173). Ilmeisesti joukko tarkoitettiin rintamalle, koska Beizer ei ole tavannut tästä ryhmästä ainuttakaan juutalaista (Beizer, käsikirjoitus, 4). - Saksalaiset eivät hyväksyneet juutalaisia armeijaansa. - Kuvatunlaisesta saksalaisten värväysmenettelystä on kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa runsaasti tietoja (esim. Ready 1987).

Kuitenkin sitä, kuinka moni päätyi saksalaisten käsiin anomuksensa perusteella, kuinka moni vastoin tahtoaan, on tässä vaiheessa mahdotonta sanoa. Varmaa on, että myös pakkoa käytettiin - varmaankin eniten sodan alussa. Venäläisiä lentäjiä tiedetään luovutetun, vaikka nämä suomalaisten kuulusteluissa suostuivat paljastamaan tietojaan vain sillä ehdolla, että heitä ei jätettäisi saksalaisille (Strömberg, 62). Saksalaiset saivat säännöllisesti kopiot lentäjävankien kuulustelupöytäkirjoista, joten he pystyivät niiden perusteella pyytämään haltuunsa haluamiaan vankeja (Carl-Fredrik Geustin antama tieto). Myöskään juutalaisille ei tätä takaporttia juuri ollut. Heidän kohdallaan vapaaehtoisanomus saattoi tulla kysymykseen vain pyrkimisenä suomalaisiin tiedustelukouluihin opettajaksi tai salaiseksi agentiksi. Yhtä mahdotonta oli poliittisten upseerien välttyä surmaltaan tätä tietä. Joka tapauksessa sen selvittäminen, kuinka paljon luovutetuissa oli vapaaehtoisia, on tärkeää myös oikeudellisesti. Vapaaehtoisten luovuttamista käytettäväksi siihen tehtävään, johon he olivat anomuksellaan tähdänneet, ei voitu pitää silloin ja eikä voida pitää vieläkään kansainvälisen oikeuden vastaisena. Jos vastaanottajamaa kohteli luovutettuja anomuksen vastaisesti, se syyllistyi Reino Ellilän sivulla 19 siteeratun lausunnonkin mukaan oikeudenloukkaukseen, ei luovuttajamaa.

Millaiseksi luovutettujen sotavankien kohtalo muodostui? Poliittisten vankien osalta Sana esittää yhtä merkittävän kuin merkillisenkin tiedon. Hän on Punaisen Ristin tiedustelujen ja niihin annettujen vastausten perusteella voinut todeta, että neljä poliittisten vankien leiriltä luovutetuista vangeista on merkitty kuolleiksi luovutuspäivänään. Punainen Risti halusi näiden osalta vastauksen siihen, olivatko he kuolleet saksalaisten vai suomalaisten käsissä (Sana, 319-324). Toisessa yhteydessä hän mainitsee, että kaksi ammutuista oli juutalaisia. Tämän perusteella syntyy epäilys, että saksalaiset teloittivat jonkin osan vangeista pian luovutuksen ja ehkä sitä seuranneiden kuulustelujen jälkeen. Saihan Saksan valtapiirissä johtavat kommunistit (erityisesti komissaarit) Hitlerin käskyn nojalla oitis teloittaa (Kujansuu 1999, 51). Tietysti voi olla kyse myös pakoyrityksestä ja sen aiheuttamasta surmateosta. Joka tapauksessa poliittisten sotavankien aseman Saksassa on katsottava muodostuneen epäinhimilliseksi siinäkin tapauksessa, että heidät todella toimitettiin Saksaan eivätkä he kohdanneet kuolemaansa Pohjois-Suomessa (Hanski, 137). Gestapon toimia ei sitonut laki niin kuin sitoi ainakin periaatteessa Suomen viranomaisten toimia myös sodan aikana. Gestapo saattoi käsitellä valtiolle vaarallisiksi katsomiaan ihmisiä parhaaksi harkitsemallaan tavalla (Hanski, 90). Juutalaisten kohtalo oli tietenkin kaikkein pahin.

On kuitenkin syytä olettaa, että ainakin melkoinen osa niistä vangeista, jotka sijoitettiin työhön, värvättiin tiedustelukouluihin, propagandatehtäviin tai taisteluyksikköihin, säästi toistaiseksi henkensä. Jos heidät sodan päätyttyä luovutettiin Neuvostoliitolle, heitä odotti ankara rangaistus (Kujansuu 1999, 5). Tiedustelijoiksi ryhtyneitä Venäjän puolella kiinni saatuja teloitettiin (Laidinen 2003). Vain ne vakoojista, jotka heti ilmoittautuivat sikäläisille viranomaisille, saattoivat ehkä välttyä kuolemalta, mutta eivät varmastikaan pitkältä leirituomiolta. Mitä työvankeihin tuli, odotukset olivat heidänkin osaltaan synkät. Niin kuin edellä jo mainittiin, noin 60 prosenttia saksalaisten ottamista neuvostovangeista menehtyi (P.Mikkola, 25).

d) Saksalaisille luovutetut juutalaiset sotavangit

Suomessakin toki esiintyi antisemitismiä (Smolar, 104 s), mutta sen kannatus jäi yleisesti ottaen marginaaliseksi (Lindstedt, 312). Vasemmistossa toimittiin juutalaisten puolesta, äärimmäisessä oikeistossa ja erityisesti korkeassa virkamiehistössä sekä upseerien keskuudessa esiintyi antisemitismiä saksalaismielisyyteen kytkeytyneenä. Saksan voitot 1941-42 lisäsivät kielteistä suhtautumista juutalaisiin. Kokonaan antisemitismin jonkinasteista vaikutusta luovutuksiin ei voida sulkea pois, vaikka se useissa tutkimuksissa ponnekkaasti kiistetään. Päämajan ohje koota poliittisten vankien leirille "epäilyksenalaiset" juutalaiset vihjaa toiseen suuntaan, tätä määritettä kun ei liitetty mihinkään toiseen Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuteen. "Epäilyksenalaisuus" tuskin tarkoitti tässä yhteydessä muuta kuin sitä, että juutalaisten uskottiin herkemmin kuin muihin kansallisuuksiin kuuluvien olevan todellisuudessa kommunisteja ja kiihottajia.

Kuitenkin pääosa juutalaisvangeista sijoitettiin aluksi isovenäläisten ryhmään, koska vasta vuonna 1943 juutalaiset saivat vähemmistökansallisuuden aseman (Pietola, 59-62). Kaikkia juutalaisia ei siis tämänkään tiedon mukaan lähetetty automaattisesti poliittisten vankien leirille. Kesällä 1943 tehdyn, 41.581 vankia käsittävän kansallisen jaottelun mukaan vangeista kirjattiin juutalaisiksi 333 (T.Mikkola, 194). Luku vastaa eräitä muita tietoja juutalaisvankien määrästä, mutta poikkeaa jyrkästi Serah Beizerin käsityksestä. Laskien juutalaisvangit sen prosenttisen suhteen mukaan, jota juutalaisväestö edusti Neuvostoliitossa, hän soveltaa samaa suhdetta Suomen vankimäärään ja päätyy näin lukuun 1.660 (Beizer 1995, 15). Noin korkea arvio ei voi vastata todellisuutta. Jukka Hartikainen ilmoittaa, tosin ilmeisesti vain arviona ilman dokumentteja, että Suomella oli kaikkiaan 500 juutalaista sotavankia (Bruchfeld ym. 2001, 62). Jos tämä tieto pitäisi paikkansa, juutalaisista olisi - lähtien säästyneiksi ilmoitettujen luvusta 333 - kuollut tai luovutettu noin 170. Luultavaa onkin, että kuolleisuus juutalaisvankien keskuudessa oli suurta, koska kuolleisuus isovenäläisten ryhmässä, jonne pääosa juutalaisista sijoitettiin, oli suurinta (P.Mikkola, HS 16.12.2003). Oletettavaa on myös, että motiivi luovutuksen pelossa karata ja joutua sitä tietä surman suuhun oli juutalaisten keskuudessaan vahva. Tässä valossa leireillä olisi kuollut noin 100 ja luovutetuksi joutunut noin 70 juutalaista. Juutalaisten menetysten - joku saattoi tosin säilyä hengissäkin - koko määrän arvioiminen 170:ksi ei siten jää täysin vaille perusteita.

Täsmällisemmät tiedot siitä, kuinka paljon tästä arviomäärästä on luovutettuja, puuttuvat. Joidenkin vankikategorioiden osalta on tarjolla tarkempia lukuja. Upseerivankien luovutuksia tutkinut Juha Kujansuu ilmoittaa (HS 30.11.2003), että suomalaisten vangitsemista kaikkiaan 68 juutalaisupseerista 31 luovutettiin saksalaisille. Koska kaikkia juutalaisia ei luovutettu, Kujansuu aiheellisesti katsoo, että luovutuksen peruste ei ollut rasistinen. Miika Kallatsa on keskeneräisessä tutkimuksessaan löytänyt poliittisten vankien leiriltä 520 luovutettua ja niiden joukosta 39 juutalaiseksi merkittyä. Kun Kujansuun ja Kallatsan luvut menevät osittain päällekkäin, todellinen luovutettujen juutalaisten luku ei tätäkään tietä selviä. Vain yksi kokonaisarvio on tehty. Serah Beizer on tullut siihen tulokseen (2001, 10), että saksalaisten käsiin toimitettiin Suomesta kaikkiaan 74 juutalaista sotavankia. Koska Beizerillä on mukana pelkästään nimen perusteella juutalaisiksi identifioituja, hänenkin lukunsa on epävarma. Toisaalta Sanan löytämistä kuudesta luovutetusta juutalaisesta vain yhden nimi on Beizerin luettelossa (Sana, 341). Todennäköisesti juutalaisten luovutettujen lukumäärä jää silti huomattavastikin alle sadan.
(...) [LAINAUS PÄÄTTYI]

LOPULLISTA VASTAUSTA EMME VIELÄ TIEDÄ. NÄHTÄVÄKSI JÄÄ, KYKENEEKÖ KANSALLISARKISTON TUTKIMUSHANKE 'Sotavankikuolemat ja ihmisluovutukset vuosina 1939-55 tutkitaan' selvittämään Suomesta tapahtuneiden ihmisluovutusten määrät (mukaan lukien juutalaisten luovutukset). Juutalaisvastaisuutta ja rasismia Suomessa sekä holokaustiin osallistumista virallisen Suomen taholta mainittu tutkimushanke ei kata. Toisin sanoen, tabuja tutkittaviksi riittää.

Lue lisää

... kiitos mielenkiintoisesta linkistä! tiiliskivi oli kyllä hiukkasen painavaa purtavaa näin työnlomassa mutta laitoin talteen ja tutkiskelen sopivassa saumassa...

puhdistamisesta kirjoitti:

Aktiivisesta holocaustista ei voi puhua. Mutta.
Suomi osallistui Leningradin saartoon passiivisesti ja samaa voi sanoa osallistumisesta holocaustiin - Suomi antoi sotilaalisen panoksensa maan puolesta joka tuhosi kansanryhmiä. Siis väärällä puolella. Suomalaista demokratiaa, finlandisierungia sota-ajan malliin.

Lue lisää

"Aktiivisesta holocaustista ei voi puhua. Mutta.
Suomi osallistui Leningradin saartoon passiivisesti"

Mannerheim pysäytti hyökkäyksen kannaksella Leningradin suunnalla Suomen vanhan rajan tienoille. Vaikea nähdä sitä edes passiivisena osallistumisena piiritykseen. Varsinaiseen piiritystoimeen valmistauduttiin syksyllä 1941 kun Karjalan armeijan mukana hyökännyt Mannerheimille alistettu saksalainen 163. Divisioona ryhmitettiin syyskuussa puolustukseen Syvärille lähimmäksi Laatokkaa. Sille oli suunniteltu Saksan Pohjoisen Armeijaryhmän sotatoimiin liittyvä tehtävä. 163.Divisioonan oli määrä jatkaa etenemistä Syväriltä etelään ja kohdata Saksan Pohjoisen Armeijaryhmän kohti Syväriä etenevät joukot. Päämaja käski Karjalan Armeijan valmistautua tukemaan saksalaisdivisioonan hyökkäystä. Pohjoisen Armeijaryhmä ei kuitenkaan saavuttanut tavoitettaan vaan joutui jopa perääntymään Tihvinästäkin. Jos se olisi onnistunut, olisi Suomen armeijakin siten osallistunut konkreettisesti Leningradin piiritykseen.

"ja samaa voi sanoa osallistumisesta holocaustiin - Suomi antoi sotilaalisen panoksensa maan puolesta joka tuhosi kansanryhmiä."

Siitä tuhoamisestahan meillä ei ollut tietoa, vaan joukkotuhoista alkoi tulla tietoa vasta sodan jälkeen.

"Siis väärällä puolella. Suomalaista demokratiaa, finlandisierungia sota-ajan malliin. "

Siinähän se Suomen ainoa oikea "rikos" olikin - väärän puolen valinta, mutta sekin vain näin jälkikäteen katsoen ja viisastellen. Mutta mitä vaihtoehtoja meillä olisi ollut? Julistautua puolueettomaksi Ruotsin mallin mukaan? Olisiko se säästänyt maan Neuvostoliiton tai jopa Saksan aggressioilta? En jaksa uskoa, Suomi olisi vain ollut yhä enemmän yksin ja oman onnensa nojassa, liittoutuneilta ei apua ollut tarjolla.

Nimierkki kirjoitti:

"..muistamme sen että itse viikatemies Himmler tuli henkilökohtaisesti "noutamaan" suomen juutalaisia ja tyhjinkäsin joutui hänkin poistumaan kun suomella ei mitään "juutalaisongelmaa" ollut silloin eikä ole ollut sen jälkeenkään... "

Lainaanpa tähän itseäni:

Saksalaiset pyrkivät levittämään "puhdasta oppia roduista" ja arjalaisen rodun jalostamisesta eli juutalaisten tuhoamisesta myös Suomeen. Sodan aikana Suomessa yleisesti hyväuskoisesti uskottin, että Saksa pyrki ratkaisemaan oman juutalaiskysymyksensä yksilön henkeä ja omaisuutta kunnioittaen siirtämällä juutalaisia mm. Madagaskarille ja Palestiinaan. Vasta sodan jälkeen totuus tuhoamisleireineen alkoi selvitä koko kaameudessaan myös natsien oppeja Suomessa kannattaneille.

Heinäkuun lopussa 1942 SS-johtaja Heinrich Himmler saapui Suomeen "lomamatkalle" aikomuksenaan tutustua Lapissa taisteleviin SS-joukkoihin. Kerrotaan, että saapumispäivänä järjestetyn virallisen lounaan aikana suomalaiset saivat houkuteltua Himmlerin hotellihuoneeseen päämiehensä salkkua vartioimaan jääneen SS-miehen hotellin baariin tervetuliasgrogille "aseveljeyden nimissä" ja sillä aikaa salkun sisältö onnistuttiin valkuvaamaan. Se ei koskenutkaan tulossa olevia SS-joukkjen operaatioita Lapissa vaan juutalaiskysymyksen järjestelyä Suomessa. Papereistä kävi ilmi, että 20. tammikuuta 1942 oli Himmlerin aloitteesta pidetty korkean tason kokous Reinhard Heydrichin huvilalla Berliinin Wannaseessa ja tuolloin oli lopullisesti sovittu koko Euroopan juutalaiskysymyksen ratkaisemisesta ryhtymällä laajamittaiseen tuhomiseen. Kokouksesta laaditun pöytäkirjan mukaan Euroopassa oli Saksaan siirrettäviä juutalaisia 11 miljoonaa ihmistä, Suomessa heitä oli 2300.

Tieto salkun sisällöstä toimitettiin välittömästi Mannerheimille ja pääministerille, jotka saivat hetken aikaa valmistautua Himmlerin taholta tuleviin "toivomuksiin". Mannerheim saattoi kantansa heti hallituksen jäsenten tietoon:

" Minun armeijastani ei oteta yhtään ainoaa juutalaista luovutettavaksi Saksaan. Ainoastaan minun ruumiini ylitse voisi sellaista tapahtua. Kysymykseen ei myöskään voi tulla sotilaitteni omaisten tai sukulaisten luovuttaminen, sillä tällainen tapaus kotirintamalla heijastaisi raskaasti heti myöskin taistelevissa joukoissa. Koko asia on mahdollisimman vähin äänin haudattava."

Himmler keskusteli asiastaan pääministeri Ragnellin ja Mannerheimin kanssa saamatta kannatusta toiveilleen. Marraskuun alussa nuo aiemmin mainitut kahdeksan "rikollista" sitten kuitenkin luovutettiin, vaikka Mannerheim oli siinäkin kielteisellä kannalla, mutta pidättäytyi enempää puuttumasta asiaan koska henkilöt eivät olleet Suomen kansalaisia ja Mannerheimin mielestä koko asia kuului hallituksen vastuulle.

Tässä välissä kannattaa muistaa, että Suomeen oli sijoitettu Sallan suunnalle SS-divisioona Nord, joka oli muodostettu poliisiprikaatista jolla ei ollut edes sotilaskoulutusta. Heinäkuussa 1941 tämä divisioona hajosi taistelussa venäläisiä vastaan osallistuessaan hyökkäykseen Sallassa ja joutui pakokauhuun niin nopeimmat ehtivät Kemijärvelle saakka. Miksi tällainen poliisiosasto oli alun perinkään sijoitettu Suomeen? Sodan jälkeistä aikaa Suomessa silmällä pitäen. Sodanhan oli tarkoitus loppua melko pian.

Norjassa Quislingin hallitus saattoi 24.10.1942 voimaan uudet juutalaislait. Niiden perusteella määrättiin marraskuun 30. päivänä maan kaikki 15 vuotta täyttäneet miespuoliset juutalaiset vangittaviksi ja lähetettäviksi tuhoamisleireille Saksaan. Suomeen Saksa ei saanut koskaan perustettua haluamaansa nukkehallitusta, mutta jos se olisi voittanut sodan niin sellainenkin oli Suomeen suunnitteilla.

Duodecim-seuran työryhmä, jonka jäsenenä oli Yrjö Reenpää, ehdotti vuonna 1943 että Helsinkiin perustettaisiin saksalaisen mallin mukainen "rodunjalostuslaitos". Käytännön toimintatapa olisi tullut Berliinin Kaser Wilhelm instituutin ohjeiden mukaan. Eräs tämän laitoksen tutkijoista oli Josef Mengele. Helsingin yliopiston professoreiden pääosa kuului saksalaishenkiseen tieteelliseen järjestöön ja hyväksyi ja tunnusti arjalaisia oppeja.

Saksan voitto olisi tuonut Suomeen samantapaisen nukkehallituksen kuin Norjassa. Tämän hallituksen lääkärijäsenet oli helposti nimettävissä. Uuden Suomen fasistisen lääkärihallituksen pääministeriksi oli kaavailtu Yrjö reenpäätä, hallituksen jäseniksi mm. Arvo Ylppöä ja Mauno Vannasta. Yrjö Reenpää johti fysiologian laitosta, joka ehti jo hyödyttää saksalaisen tieteen avulla Suomen sotaponnisteluja. Gynegologi Mies Reenkola osallistui sterilisointikokeiluihin joilla oli tarkoitus muuttaa alempien rotujen edustajia ahkeriksi työmuurahaisiksi.

Lääkärihallitusta Suomi ei koskaan saanut. Eikä luovuttanut Saksalle 2300 juutalaista.

Lue lisää

..niin eihän se himmler ihan tyhjin käsin lähtenyt...8 "vei mukanaan" joista ilmeisesti vain yksi selviytyi hengissä..mahtanenko muistaa oikein? kyllä nämä asiat olivat tiedossani pääpiirteittäin ja sinä sitten heittelit ne nimetkin mitä en aikaisemmin laittanutkaan esille..kyllähän nimenomaan tietyssä lääkärijoukossa oli tiettyjä sympatioita tätä aatetta kohtaan ja niinkuin jo aikaisemmin mainitsin niin siitä porukasta saattaa löytyä myöskin henkilöitä jotka ihan oikeasti tiesivät mitä juutlaisille ja muille vähemmistöille saksassa todellisuudessa tapahtuu...tämä lapissa ollut poliisiprikaati on aika mielenkiintoinen..lieneekö tosiaankin ollut täällä valmiina sodan päättymistä varten..? enpä ole tuollaisesta kuullutkaan..tämän takia tämä palsta onkin niin mielenkiintoinen kun täältä sitä löytyy uutta asiaa purtavaksi enemmän ja vähemmän...

aivopesukone kirjoitti:

..niin eihän se himmler ihan tyhjin käsin lähtenyt...8 "vei mukanaan" joista ilmeisesti vain yksi selviytyi hengissä..mahtanenko muistaa oikein? kyllä nämä asiat olivat tiedossani pääpiirteittäin ja sinä sitten heittelit ne nimetkin mitä en aikaisemmin laittanutkaan esille..kyllähän nimenomaan tietyssä lääkärijoukossa oli tiettyjä sympatioita tätä aatetta kohtaan ja niinkuin jo aikaisemmin mainitsin niin siitä porukasta saattaa löytyä myöskin henkilöitä jotka ihan oikeasti tiesivät mitä juutlaisille ja muille vähemmistöille saksassa todellisuudessa tapahtuu...tämä lapissa ollut poliisiprikaati on aika mielenkiintoinen..lieneekö tosiaankin ollut täällä valmiina sodan päättymistä varten..? enpä ole tuollaisesta kuullutkaan..tämän takia tämä palsta onkin niin mielenkiintoinen kun täältä sitä löytyy uutta asiaa purtavaksi enemmän ja vähemmän...

Lue lisää

"..niin eihän se himmler ihan tyhjin käsin lähtenyt...8 "vei mukanaan" joista ilmeisesti vain yksi selviytyi hengissä..mahtanenko muistaa oikein? "

Heinrich Huppert ja hänen 10-vuotias poikansa Kurt, Georg Kollman, hänen vaimonsa Janka ja heidän 2-vuotias poikansa Frans Olof, Hans Robert Martin Korn, Hans Edvard Szybiliski, Elias Kopelovsky. Vain Georg Kollman säilyi hengissä sodan loppuun.

"kyllähän nimenomaan tietyssä lääkärijoukossa oli tiettyjä sympatioita tätä aatetta kohtaan ja niinkuin jo aikaisemmin mainitsin niin siitä porukasta saattaa löytyä myöskin henkilöitä jotka ihan oikeasti tiesivät mitä juutlaisille ja muille vähemmistöille saksassa todellisuudessa tapahtuu"

Varmasti heitäkin Suomessa oli, mutta yleisessä tiedossa asia ei ollut ja tuskin kaikkien päättäjienkään tiedossa. Johan ne tuhoamisleirit kuulema tulivat yllätyksenä suurelle osalle saksalaisistakin.

"...tämä lapissa ollut poliisiprikaati on aika mielenkiintoinen..lieneekö tosiaankin ollut täällä valmiina sodan päättymistä varten..? enpä ole tuollaisesta kuullutkaan..tämän takia tämä palsta onkin niin mielenkiintoinen kun täältä sitä löytyy uutta asiaa purtavaksi enemmän ja vähemmän... "

SS Nordin kohdalla spekulaatio on vain omaani. Miksi Suomeen sijoitettiin yksikkö, joka ei osannut edes sotia, eikä sitä siihen oltu edes koulutettu? Sitä saa pohtia, SS:aan enemmän ihastuneilla on siihen tietysti omat selityksensä. Heidän mukaansa Himmler yritti epätoivoisesti koota omaa armeijaa ja siihen kelpasi mukaan kuka vaan. Nordin mukanaolosta pohjoisessa ei kyllä pitäneet pohjoisen saksalaiskomentajatkaan, he pitivät itsekin sitä arvottomana yksikkönä sotatoimien kannalta.

Sodan piti loppua äkkiä ja sodan jälkeen oli vuorossa miehitys. Siinä vartija- ja poliisikoulutksen saanella yksiköllä olisi ollut sitten enemmän käyttöä kuin taisteluyksiköillä.

puhdistamisesta kirjoitti:

Aktiivisesta holocaustista ei voi puhua. Mutta.
Suomi osallistui Leningradin saartoon passiivisesti ja samaa voi sanoa osallistumisesta holocaustiin - Suomi antoi sotilaalisen panoksensa maan puolesta joka tuhosi kansanryhmiä. Siis väärällä puolella. Suomalaista demokratiaa, finlandisierungia sota-ajan malliin.

Lue lisää

"Suomi antoi sotilaalisen panoksensa maan puolesta joka tuhosi kansanryhmiä. Siis väärällä puolella."

Mikä olisi ollut se oikea puoli? Neuvostoliittoko? Ja Neuvostoliitossako ei tuhottu kansanryhmiä? Kyllä Suomi valitsi kahdesta hirviöstä.

Nimierkki kirjoitti:

"Aktiivisesta holocaustista ei voi puhua. Mutta.
Suomi osallistui Leningradin saartoon passiivisesti"

Mannerheim pysäytti hyökkäyksen kannaksella Leningradin suunnalla Suomen vanhan rajan tienoille. Vaikea nähdä sitä edes passiivisena osallistumisena piiritykseen. Varsinaiseen piiritystoimeen valmistauduttiin syksyllä 1941 kun Karjalan armeijan mukana hyökännyt Mannerheimille alistettu saksalainen 163. Divisioona ryhmitettiin syyskuussa puolustukseen Syvärille lähimmäksi Laatokkaa. Sille oli suunniteltu Saksan Pohjoisen Armeijaryhmän sotatoimiin liittyvä tehtävä. 163.Divisioonan oli määrä jatkaa etenemistä Syväriltä etelään ja kohdata Saksan Pohjoisen Armeijaryhmän kohti Syväriä etenevät joukot. Päämaja käski Karjalan Armeijan valmistautua tukemaan saksalaisdivisioonan hyökkäystä. Pohjoisen Armeijaryhmä ei kuitenkaan saavuttanut tavoitettaan vaan joutui jopa perääntymään Tihvinästäkin. Jos se olisi onnistunut, olisi Suomen armeijakin siten osallistunut konkreettisesti Leningradin piiritykseen.

"ja samaa voi sanoa osallistumisesta holocaustiin - Suomi antoi sotilaalisen panoksensa maan puolesta joka tuhosi kansanryhmiä."

Siitä tuhoamisestahan meillä ei ollut tietoa, vaan joukkotuhoista alkoi tulla tietoa vasta sodan jälkeen.

"Siis väärällä puolella. Suomalaista demokratiaa, finlandisierungia sota-ajan malliin. "

Siinähän se Suomen ainoa oikea "rikos" olikin - väärän puolen valinta, mutta sekin vain näin jälkikäteen katsoen ja viisastellen. Mutta mitä vaihtoehtoja meillä olisi ollut? Julistautua puolueettomaksi Ruotsin mallin mukaan? Olisiko se säästänyt maan Neuvostoliiton tai jopa Saksan aggressioilta? En jaksa uskoa, Suomi olisi vain ollut yhä enemmän yksin ja oman onnensa nojassa, liittoutuneilta ei apua ollut tarjolla.

Lue lisää

Kyllä Suomessa paljon tiedettiin. "Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa" (dosentti Vesa Puuronen).

Vesa Puuronen, dosentti: MIKSI ETTE TEHNEET MITÄÄN VAIKKA TIESITTE? (ote puheesta Kristalliyön muistotilaisuudessa, Joensuun torilla 9.11. 2003)

"Hyvät ystävät. 65 vuotta sitten 9.11. 1938 Saksan valtakunnan proragandaministeri Joseph Goebbels valmisteli operaatioita ja kirjoitti käskyjä, joiden seurauksena samana päivänä ja seuraavana yönä 236 juutalaista tapettiin, 30 000 juutalaista pidätettiin ja vietiin keskitysleireihin, joissa suurin osa myöhemmin surmattiin, 7500 juutalaisten omistamaa kauppaa ja muuta yritystä hävitettiin ja 191 synagogaa poltettiin (Klemperer 2001, 200, Shirer 1962, 494- 496).

Kristalliyön tapahtumat olivat jatkoa juutalaisten ja muiden etnisten vähemmistöjen vainoamiselle, joka alkoi Saksassa vuoden 1933 tammikuussa kun Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen johtajasta Adolf Hitleristä tuli valtakunnankansleri eli pääministeri. Hitlerin, hänen johtamansa puolueen ja valtion toiminta perustui uskolle, että maailmanhistoria oli eri ihmisrotujen taistelun historiaa. Tässä kamppailussa vastakkain olivat olleet arjalainen, valkoinen rotu ja juutalainen rotu. Hitlerin mukaan kaikki ihmiskunnan positiiviset saavutukset tiede, taide, teknologia ja hyvinvointi olivat arjalaisen rodun aikaansaannoksia, juutalaiset taas kykenivät hänen mukaansa ainoastaan jäljittelemään ja varastamaan oveluutensa ja häikäilemättömyytensä ansiosta arjalaisen rodun luomia kulttuurin ja tieteen aarteita. Hitlerin mukaan Saksan kansan historiallinen kutsumus ja tehtävä oli tuhota juutalaiset ja muut alemmat rodut ja turvata arjalaisen rodun voitto ja kukoistus. Sitä, että Hitler todella uskoi tähän ajatukseen todistaa se, että vielä kuolema silmiensä edessä huhtikuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1945, kun neuvostoarmeijan tykit jauhoivat Berliiniä palasiksi, hän saneli testamenttiinsa seuraavat sanat: "Ennen kaikkea velvoitan kansakunnan johtoa ja kansaa pitämään rotulait jyrkästi voimassa ja vastustamaan säälimättä kaikkien kansojen (maailmanlaajuista) myrkyttäjää, kansainvälistä juutalaisuutta". (von Below 1981, toinen kuvaliite, viimeinen kuva, Shirer 1961b, 557)

Tänä ilta kun olemme kokoontuneet muistamaan Kristalliyön uhreja ja kaikkia toisen maailmansodan vainojen uhreja, emme voi olla kysymättä miten julmuus ja väkivalta, joka noihin tapahtumiin liittyi, saattoi olla mahdollista? Mikä sai kulttuurikansana tunnetut saksalaiset tekemään teot, joista historia ei ole heitä vapauttanut, eikä vapauta? Monet saksalaiset ovat väittäneet, että he eivät tienneet mitä keskitysleireillä tapahtui ja että he eivät olisi kuitenkaan voineet yksityisinä kansalaisina tehdä mitään auttaakseen sorron alaisia, vaikka olisivat tienneetkin. On erittäin epätodennäköistä että saksalaiset eivät tienneet mitä oli tekeillä. Saksalainen, joka luki sanomalehtiä ja kuunteli radiota, opetti tai opiskeli yliopistossa, luki kirjallisuutta, kävi konserteissa tai teattereissa tai ostoksilla ei voinut olla tietämättä juutalaisvastaisista laeista ja määräyksistä joista ensimmäisiä oli jo 1 huhtikuuta 1933 aloitettu maanlaajuinen, julkisesti ilmoitettu boikotti juutalaisia liikkeitä ja yrityksiä vastaan. 7 huhtikuuta vuonna 1933 säädettiin laki, joka pakotti kaikki ei-arjalaiset valtion virkamiehet eläkkeelle, laki koski yliopistojen professoreita, orkestereiden soittajia, teatterien työntekijöitä, näyttelijöitä, kirjan kustantamoiden työntekijöitä jne. Juutalaiset tuomarit oli erotettu jo aiemmin ja kansallissosialistiset lehdet ja poliitikot yllyttivät juutalaispogromeihin. Kristalliyö oli laaja ja joka puolelle Saksaa ulottunut operaatio. Tuhansia rikottuja ikkunoita, piestyjä ihmisiä, epätoivoa ja itkua ei voinut olla huomaamatta. Tuhansien, kymmenien tuhansien ja lopulta miljoonien ihmisten katoamisesta ja murhaamisesta ei voinut tietämättä.

Miksi sitten juuri kukaan ei tehnyt Saksassa mitään? Natsit vainosivat juutalaisten lisäksi vasemmistopuolueiden kannattajia ja johtajia, sosialistiset lehdet lakkautettiin jo maaliskuussa 1933, kaksi kuukautta Hitlerin valtaan nousun jälkeen. Natsit vainosivat liberaaleja porvarillisten puolueiden kannattajia ja kaikkia muita vastustajiaan säälimättä. He murskasivat ammattiyhdistysliikkeen ja loivat voimakkaat katutaistelujoukot, salaisen poliisin ja aatteellisesti uskollisen järjestyspoliisin. Kaikki vastarinta pyrittiin tukahduttamaan. Vastarinta oli hyvin vaikeaa ja vaarallista. Poikkipuolinen sana virkapaikalla, koulussa, kadulla, ystävien seurassa saattoi kantautua vääriin korviin ja johtaa työpaikan menestykseen tai jopa hengen menoon. Saksaan luotiin ilmiantajien verkosto, aluksi kommunistien ja myöhemmin juutalaisten paljastajia palkittiin. Maahan levisi pelon ja keskinäisen epäluottamuksen ilmapiiri, jossa Kristalliyön toteuttaminen tuli mahdolliseksi.

Monet saksalaiset hyötyivät juutalaisten vainoamisesta, työpaikkoja avautui, yritysten kilpailutilanne helpottui, juutalaisten taloja, kiinteistöjä, liikeyrityksiä ja muuta omaisuutta takavarikoitiin ja myytiin edelleen arjalaisille pilkkahintaan. Valtio ja poliittiset johtajat ryöstivät juutalaisten omaisuutta, kristalliyön jälkeen juutalaiset pakotettiin maksamaan 1 miljardin Saksan markan sakot rikoksistaan ja he menettivät vakuutuskorvaukset rikotusta omaisuudestaan ja muista aiheutetuista vahingoista. Oli hyödyllistä ja turvallista pitää suunsa kiinni ja kääntää päänsä toisaalle.

Kun Hitler nousi valtaan monet jäivät odottelemaan nähdäkseen mitä oli tulossa. Saksan juutalainen Viktor Klemperer kirjoitti päiväkirjaansa helmikuun 21 päivänä 1933 kolme viikkoa Hitlerin valtaannousun jälkeen: "...kolmen viikon masennus taantumuksellisen hallituksen takia. En kirjoita aikalaishistoriaa. Mutta toki kirjaan muistiin katkeruuteni joka on voimakkaampaa kuin olisin voinut enää kuvitellakaan. Se on häpeä joka pahenee päivä päivältä." Klemperer jatkaa seuraavasti: "Ja kaikki ovat hiljaa ja kyyristelevät, kaikkein syvimpään juutalaiset ja heidän demokraattinen lehdistönsä." 17.3. 1933 Klemperer kirjoittaa: "Eikä kukaan tee mitään. Kaikki vapisevat, ryömivät piiloon." Kyyristely ja piiloon ryömiminen jatkuivat lähes koko Hitlerin 12 vuotisen valtakauden ajan.

Miksi kukaan ei tehnyt Saksan ulkopuolella mitään? Tiedon puutteesta ei ainakaan ollut kysymys, sillä tietoa oli saatavilla jos siitä oli kiinnostunut. Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa. Kapitalistisilla länsimailla ja niiden johtajilla ei ollut erityistä intressiä puuttua Saksan toimintaa, sillä niillä oli tarpeeksi tekemistä oman taloutensa jälleen rakentamisessa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä. Vaikka Saksaa ehkä pelättiinkin toivottiin, että se kääntyisi Hitlerin lupausten mukaisesti bolsevismia ja kansainvälistä kommunismia vastaan, joka länsimaissa nähtiin suuremmaksi vaaraksi kuin natsismi (Hobsbawm 2001, 194-202). Kansainvälisessä politiikassa myös pyrittiin kunnioittamaan suvereenin valtion vaaleilla valittuja johtajia, jonkalaiseksi Hitlerkin, virheellisesti, määriteltiin. Neuvostoliitossa Kommunistisen puolueen edustajakokouksessa tammikuussa 1934 puhunut Stalin totesi että uusi sota oli tulossa. Stalin toi myös selvästi esille, että yksi mahdollisuus olisi saksalaisten fasistien aloittama rotusota slaavilaisia ja muita alempia rotuja vastaan (Stalin 1934, 313-319). Neuvostoliiton etujen mukaista oli vastustaa kapitalismia ja erityisesti fasismia, jota se piti kapitalismin yhtenä muotona, mutta Neuvostoliittokaan ei pitänyt Saksan fasismin vastustamista ensisijaisena tehtävänään sisäisten poliittisten ja taloudellisten vaikeuksiensa ja ristiriitojensa vuoksi. (...)"

realisti#1 kirjoitti:

"Suomi antoi sotilaalisen panoksensa maan puolesta joka tuhosi kansanryhmiä. Siis väärällä puolella."

Mikä olisi ollut se oikea puoli? Neuvostoliittoko? Ja Neuvostoliitossako ei tuhottu kansanryhmiä? Kyllä Suomi valitsi kahdesta hirviöstä.

Lue lisää

USA tuhosi intiaaneja. Olen nähnyt siitä monessa elokuvassa.

Jenkit eivät edes ymmärrä katua.

Onx tietoo ? kirjoitti:

Kyllä Suomessa paljon tiedettiin. "Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa" (dosentti Vesa Puuronen).

Vesa Puuronen, dosentti: MIKSI ETTE TEHNEET MITÄÄN VAIKKA TIESITTE? (ote puheesta Kristalliyön muistotilaisuudessa, Joensuun torilla 9.11. 2003)

"Hyvät ystävät. 65 vuotta sitten 9.11. 1938 Saksan valtakunnan proragandaministeri Joseph Goebbels valmisteli operaatioita ja kirjoitti käskyjä, joiden seurauksena samana päivänä ja seuraavana yönä 236 juutalaista tapettiin, 30 000 juutalaista pidätettiin ja vietiin keskitysleireihin, joissa suurin osa myöhemmin surmattiin, 7500 juutalaisten omistamaa kauppaa ja muuta yritystä hävitettiin ja 191 synagogaa poltettiin (Klemperer 2001, 200, Shirer 1962, 494- 496).

Kristalliyön tapahtumat olivat jatkoa juutalaisten ja muiden etnisten vähemmistöjen vainoamiselle, joka alkoi Saksassa vuoden 1933 tammikuussa kun Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen johtajasta Adolf Hitleristä tuli valtakunnankansleri eli pääministeri. Hitlerin, hänen johtamansa puolueen ja valtion toiminta perustui uskolle, että maailmanhistoria oli eri ihmisrotujen taistelun historiaa. Tässä kamppailussa vastakkain olivat olleet arjalainen, valkoinen rotu ja juutalainen rotu. Hitlerin mukaan kaikki ihmiskunnan positiiviset saavutukset tiede, taide, teknologia ja hyvinvointi olivat arjalaisen rodun aikaansaannoksia, juutalaiset taas kykenivät hänen mukaansa ainoastaan jäljittelemään ja varastamaan oveluutensa ja häikäilemättömyytensä ansiosta arjalaisen rodun luomia kulttuurin ja tieteen aarteita. Hitlerin mukaan Saksan kansan historiallinen kutsumus ja tehtävä oli tuhota juutalaiset ja muut alemmat rodut ja turvata arjalaisen rodun voitto ja kukoistus. Sitä, että Hitler todella uskoi tähän ajatukseen todistaa se, että vielä kuolema silmiensä edessä huhtikuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1945, kun neuvostoarmeijan tykit jauhoivat Berliiniä palasiksi, hän saneli testamenttiinsa seuraavat sanat: "Ennen kaikkea velvoitan kansakunnan johtoa ja kansaa pitämään rotulait jyrkästi voimassa ja vastustamaan säälimättä kaikkien kansojen (maailmanlaajuista) myrkyttäjää, kansainvälistä juutalaisuutta". (von Below 1981, toinen kuvaliite, viimeinen kuva, Shirer 1961b, 557)

Tänä ilta kun olemme kokoontuneet muistamaan Kristalliyön uhreja ja kaikkia toisen maailmansodan vainojen uhreja, emme voi olla kysymättä miten julmuus ja väkivalta, joka noihin tapahtumiin liittyi, saattoi olla mahdollista? Mikä sai kulttuurikansana tunnetut saksalaiset tekemään teot, joista historia ei ole heitä vapauttanut, eikä vapauta? Monet saksalaiset ovat väittäneet, että he eivät tienneet mitä keskitysleireillä tapahtui ja että he eivät olisi kuitenkaan voineet yksityisinä kansalaisina tehdä mitään auttaakseen sorron alaisia, vaikka olisivat tienneetkin. On erittäin epätodennäköistä että saksalaiset eivät tienneet mitä oli tekeillä. Saksalainen, joka luki sanomalehtiä ja kuunteli radiota, opetti tai opiskeli yliopistossa, luki kirjallisuutta, kävi konserteissa tai teattereissa tai ostoksilla ei voinut olla tietämättä juutalaisvastaisista laeista ja määräyksistä joista ensimmäisiä oli jo 1 huhtikuuta 1933 aloitettu maanlaajuinen, julkisesti ilmoitettu boikotti juutalaisia liikkeitä ja yrityksiä vastaan. 7 huhtikuuta vuonna 1933 säädettiin laki, joka pakotti kaikki ei-arjalaiset valtion virkamiehet eläkkeelle, laki koski yliopistojen professoreita, orkestereiden soittajia, teatterien työntekijöitä, näyttelijöitä, kirjan kustantamoiden työntekijöitä jne. Juutalaiset tuomarit oli erotettu jo aiemmin ja kansallissosialistiset lehdet ja poliitikot yllyttivät juutalaispogromeihin. Kristalliyö oli laaja ja joka puolelle Saksaa ulottunut operaatio. Tuhansia rikottuja ikkunoita, piestyjä ihmisiä, epätoivoa ja itkua ei voinut olla huomaamatta. Tuhansien, kymmenien tuhansien ja lopulta miljoonien ihmisten katoamisesta ja murhaamisesta ei voinut tietämättä.

Miksi sitten juuri kukaan ei tehnyt Saksassa mitään? Natsit vainosivat juutalaisten lisäksi vasemmistopuolueiden kannattajia ja johtajia, sosialistiset lehdet lakkautettiin jo maaliskuussa 1933, kaksi kuukautta Hitlerin valtaan nousun jälkeen. Natsit vainosivat liberaaleja porvarillisten puolueiden kannattajia ja kaikkia muita vastustajiaan säälimättä. He murskasivat ammattiyhdistysliikkeen ja loivat voimakkaat katutaistelujoukot, salaisen poliisin ja aatteellisesti uskollisen järjestyspoliisin. Kaikki vastarinta pyrittiin tukahduttamaan. Vastarinta oli hyvin vaikeaa ja vaarallista. Poikkipuolinen sana virkapaikalla, koulussa, kadulla, ystävien seurassa saattoi kantautua vääriin korviin ja johtaa työpaikan menestykseen tai jopa hengen menoon. Saksaan luotiin ilmiantajien verkosto, aluksi kommunistien ja myöhemmin juutalaisten paljastajia palkittiin. Maahan levisi pelon ja keskinäisen epäluottamuksen ilmapiiri, jossa Kristalliyön toteuttaminen tuli mahdolliseksi.

Monet saksalaiset hyötyivät juutalaisten vainoamisesta, työpaikkoja avautui, yritysten kilpailutilanne helpottui, juutalaisten taloja, kiinteistöjä, liikeyrityksiä ja muuta omaisuutta takavarikoitiin ja myytiin edelleen arjalaisille pilkkahintaan. Valtio ja poliittiset johtajat ryöstivät juutalaisten omaisuutta, kristalliyön jälkeen juutalaiset pakotettiin maksamaan 1 miljardin Saksan markan sakot rikoksistaan ja he menettivät vakuutuskorvaukset rikotusta omaisuudestaan ja muista aiheutetuista vahingoista. Oli hyödyllistä ja turvallista pitää suunsa kiinni ja kääntää päänsä toisaalle.

Kun Hitler nousi valtaan monet jäivät odottelemaan nähdäkseen mitä oli tulossa. Saksan juutalainen Viktor Klemperer kirjoitti päiväkirjaansa helmikuun 21 päivänä 1933 kolme viikkoa Hitlerin valtaannousun jälkeen: "...kolmen viikon masennus taantumuksellisen hallituksen takia. En kirjoita aikalaishistoriaa. Mutta toki kirjaan muistiin katkeruuteni joka on voimakkaampaa kuin olisin voinut enää kuvitellakaan. Se on häpeä joka pahenee päivä päivältä." Klemperer jatkaa seuraavasti: "Ja kaikki ovat hiljaa ja kyyristelevät, kaikkein syvimpään juutalaiset ja heidän demokraattinen lehdistönsä." 17.3. 1933 Klemperer kirjoittaa: "Eikä kukaan tee mitään. Kaikki vapisevat, ryömivät piiloon." Kyyristely ja piiloon ryömiminen jatkuivat lähes koko Hitlerin 12 vuotisen valtakauden ajan.

Miksi kukaan ei tehnyt Saksan ulkopuolella mitään? Tiedon puutteesta ei ainakaan ollut kysymys, sillä tietoa oli saatavilla jos siitä oli kiinnostunut. Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa. Kapitalistisilla länsimailla ja niiden johtajilla ei ollut erityistä intressiä puuttua Saksan toimintaa, sillä niillä oli tarpeeksi tekemistä oman taloutensa jälleen rakentamisessa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä. Vaikka Saksaa ehkä pelättiinkin toivottiin, että se kääntyisi Hitlerin lupausten mukaisesti bolsevismia ja kansainvälistä kommunismia vastaan, joka länsimaissa nähtiin suuremmaksi vaaraksi kuin natsismi (Hobsbawm 2001, 194-202). Kansainvälisessä politiikassa myös pyrittiin kunnioittamaan suvereenin valtion vaaleilla valittuja johtajia, jonkalaiseksi Hitlerkin, virheellisesti, määriteltiin. Neuvostoliitossa Kommunistisen puolueen edustajakokouksessa tammikuussa 1934 puhunut Stalin totesi että uusi sota oli tulossa. Stalin toi myös selvästi esille, että yksi mahdollisuus olisi saksalaisten fasistien aloittama rotusota slaavilaisia ja muita alempia rotuja vastaan (Stalin 1934, 313-319). Neuvostoliiton etujen mukaista oli vastustaa kapitalismia ja erityisesti fasismia, jota se piti kapitalismin yhtenä muotona, mutta Neuvostoliittokaan ei pitänyt Saksan fasismin vastustamista ensisijaisena tehtävänään sisäisten poliittisten ja taloudellisten vaikeuksiensa ja ristiriitojensa vuoksi. (...)"

Lue lisää

"Kyllä Suomessa paljon tiedettiin. "Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa" (dosentti Vesa Puuronen). "

Juutalaisten vainolla ja juutalaisten joukkotuholla eli kansanmurhalla on eroa. Tässä oli ymmärtääkseni alun perin kyse jälkimmäisestä.

Jos "ruskea kirja" oli olemassa jo 1934 niin siinä tuskin puhuttiin joukkotuhoista jotka alkoivat vasta 1939-40.

Onx tietoo ? kirjoitti:

Kyllä Suomessa paljon tiedettiin. "Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa" (dosentti Vesa Puuronen).

Vesa Puuronen, dosentti: MIKSI ETTE TEHNEET MITÄÄN VAIKKA TIESITTE? (ote puheesta Kristalliyön muistotilaisuudessa, Joensuun torilla 9.11. 2003)

"Hyvät ystävät. 65 vuotta sitten 9.11. 1938 Saksan valtakunnan proragandaministeri Joseph Goebbels valmisteli operaatioita ja kirjoitti käskyjä, joiden seurauksena samana päivänä ja seuraavana yönä 236 juutalaista tapettiin, 30 000 juutalaista pidätettiin ja vietiin keskitysleireihin, joissa suurin osa myöhemmin surmattiin, 7500 juutalaisten omistamaa kauppaa ja muuta yritystä hävitettiin ja 191 synagogaa poltettiin (Klemperer 2001, 200, Shirer 1962, 494- 496).

Kristalliyön tapahtumat olivat jatkoa juutalaisten ja muiden etnisten vähemmistöjen vainoamiselle, joka alkoi Saksassa vuoden 1933 tammikuussa kun Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen johtajasta Adolf Hitleristä tuli valtakunnankansleri eli pääministeri. Hitlerin, hänen johtamansa puolueen ja valtion toiminta perustui uskolle, että maailmanhistoria oli eri ihmisrotujen taistelun historiaa. Tässä kamppailussa vastakkain olivat olleet arjalainen, valkoinen rotu ja juutalainen rotu. Hitlerin mukaan kaikki ihmiskunnan positiiviset saavutukset tiede, taide, teknologia ja hyvinvointi olivat arjalaisen rodun aikaansaannoksia, juutalaiset taas kykenivät hänen mukaansa ainoastaan jäljittelemään ja varastamaan oveluutensa ja häikäilemättömyytensä ansiosta arjalaisen rodun luomia kulttuurin ja tieteen aarteita. Hitlerin mukaan Saksan kansan historiallinen kutsumus ja tehtävä oli tuhota juutalaiset ja muut alemmat rodut ja turvata arjalaisen rodun voitto ja kukoistus. Sitä, että Hitler todella uskoi tähän ajatukseen todistaa se, että vielä kuolema silmiensä edessä huhtikuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1945, kun neuvostoarmeijan tykit jauhoivat Berliiniä palasiksi, hän saneli testamenttiinsa seuraavat sanat: "Ennen kaikkea velvoitan kansakunnan johtoa ja kansaa pitämään rotulait jyrkästi voimassa ja vastustamaan säälimättä kaikkien kansojen (maailmanlaajuista) myrkyttäjää, kansainvälistä juutalaisuutta". (von Below 1981, toinen kuvaliite, viimeinen kuva, Shirer 1961b, 557)

Tänä ilta kun olemme kokoontuneet muistamaan Kristalliyön uhreja ja kaikkia toisen maailmansodan vainojen uhreja, emme voi olla kysymättä miten julmuus ja väkivalta, joka noihin tapahtumiin liittyi, saattoi olla mahdollista? Mikä sai kulttuurikansana tunnetut saksalaiset tekemään teot, joista historia ei ole heitä vapauttanut, eikä vapauta? Monet saksalaiset ovat väittäneet, että he eivät tienneet mitä keskitysleireillä tapahtui ja että he eivät olisi kuitenkaan voineet yksityisinä kansalaisina tehdä mitään auttaakseen sorron alaisia, vaikka olisivat tienneetkin. On erittäin epätodennäköistä että saksalaiset eivät tienneet mitä oli tekeillä. Saksalainen, joka luki sanomalehtiä ja kuunteli radiota, opetti tai opiskeli yliopistossa, luki kirjallisuutta, kävi konserteissa tai teattereissa tai ostoksilla ei voinut olla tietämättä juutalaisvastaisista laeista ja määräyksistä joista ensimmäisiä oli jo 1 huhtikuuta 1933 aloitettu maanlaajuinen, julkisesti ilmoitettu boikotti juutalaisia liikkeitä ja yrityksiä vastaan. 7 huhtikuuta vuonna 1933 säädettiin laki, joka pakotti kaikki ei-arjalaiset valtion virkamiehet eläkkeelle, laki koski yliopistojen professoreita, orkestereiden soittajia, teatterien työntekijöitä, näyttelijöitä, kirjan kustantamoiden työntekijöitä jne. Juutalaiset tuomarit oli erotettu jo aiemmin ja kansallissosialistiset lehdet ja poliitikot yllyttivät juutalaispogromeihin. Kristalliyö oli laaja ja joka puolelle Saksaa ulottunut operaatio. Tuhansia rikottuja ikkunoita, piestyjä ihmisiä, epätoivoa ja itkua ei voinut olla huomaamatta. Tuhansien, kymmenien tuhansien ja lopulta miljoonien ihmisten katoamisesta ja murhaamisesta ei voinut tietämättä.

Miksi sitten juuri kukaan ei tehnyt Saksassa mitään? Natsit vainosivat juutalaisten lisäksi vasemmistopuolueiden kannattajia ja johtajia, sosialistiset lehdet lakkautettiin jo maaliskuussa 1933, kaksi kuukautta Hitlerin valtaan nousun jälkeen. Natsit vainosivat liberaaleja porvarillisten puolueiden kannattajia ja kaikkia muita vastustajiaan säälimättä. He murskasivat ammattiyhdistysliikkeen ja loivat voimakkaat katutaistelujoukot, salaisen poliisin ja aatteellisesti uskollisen järjestyspoliisin. Kaikki vastarinta pyrittiin tukahduttamaan. Vastarinta oli hyvin vaikeaa ja vaarallista. Poikkipuolinen sana virkapaikalla, koulussa, kadulla, ystävien seurassa saattoi kantautua vääriin korviin ja johtaa työpaikan menestykseen tai jopa hengen menoon. Saksaan luotiin ilmiantajien verkosto, aluksi kommunistien ja myöhemmin juutalaisten paljastajia palkittiin. Maahan levisi pelon ja keskinäisen epäluottamuksen ilmapiiri, jossa Kristalliyön toteuttaminen tuli mahdolliseksi.

Monet saksalaiset hyötyivät juutalaisten vainoamisesta, työpaikkoja avautui, yritysten kilpailutilanne helpottui, juutalaisten taloja, kiinteistöjä, liikeyrityksiä ja muuta omaisuutta takavarikoitiin ja myytiin edelleen arjalaisille pilkkahintaan. Valtio ja poliittiset johtajat ryöstivät juutalaisten omaisuutta, kristalliyön jälkeen juutalaiset pakotettiin maksamaan 1 miljardin Saksan markan sakot rikoksistaan ja he menettivät vakuutuskorvaukset rikotusta omaisuudestaan ja muista aiheutetuista vahingoista. Oli hyödyllistä ja turvallista pitää suunsa kiinni ja kääntää päänsä toisaalle.

Kun Hitler nousi valtaan monet jäivät odottelemaan nähdäkseen mitä oli tulossa. Saksan juutalainen Viktor Klemperer kirjoitti päiväkirjaansa helmikuun 21 päivänä 1933 kolme viikkoa Hitlerin valtaannousun jälkeen: "...kolmen viikon masennus taantumuksellisen hallituksen takia. En kirjoita aikalaishistoriaa. Mutta toki kirjaan muistiin katkeruuteni joka on voimakkaampaa kuin olisin voinut enää kuvitellakaan. Se on häpeä joka pahenee päivä päivältä." Klemperer jatkaa seuraavasti: "Ja kaikki ovat hiljaa ja kyyristelevät, kaikkein syvimpään juutalaiset ja heidän demokraattinen lehdistönsä." 17.3. 1933 Klemperer kirjoittaa: "Eikä kukaan tee mitään. Kaikki vapisevat, ryömivät piiloon." Kyyristely ja piiloon ryömiminen jatkuivat lähes koko Hitlerin 12 vuotisen valtakauden ajan.

Miksi kukaan ei tehnyt Saksan ulkopuolella mitään? Tiedon puutteesta ei ainakaan ollut kysymys, sillä tietoa oli saatavilla jos siitä oli kiinnostunut. Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa. Kapitalistisilla länsimailla ja niiden johtajilla ei ollut erityistä intressiä puuttua Saksan toimintaa, sillä niillä oli tarpeeksi tekemistä oman taloutensa jälleen rakentamisessa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä. Vaikka Saksaa ehkä pelättiinkin toivottiin, että se kääntyisi Hitlerin lupausten mukaisesti bolsevismia ja kansainvälistä kommunismia vastaan, joka länsimaissa nähtiin suuremmaksi vaaraksi kuin natsismi (Hobsbawm 2001, 194-202). Kansainvälisessä politiikassa myös pyrittiin kunnioittamaan suvereenin valtion vaaleilla valittuja johtajia, jonkalaiseksi Hitlerkin, virheellisesti, määriteltiin. Neuvostoliitossa Kommunistisen puolueen edustajakokouksessa tammikuussa 1934 puhunut Stalin totesi että uusi sota oli tulossa. Stalin toi myös selvästi esille, että yksi mahdollisuus olisi saksalaisten fasistien aloittama rotusota slaavilaisia ja muita alempia rotuja vastaan (Stalin 1934, 313-319). Neuvostoliiton etujen mukaista oli vastustaa kapitalismia ja erityisesti fasismia, jota se piti kapitalismin yhtenä muotona, mutta Neuvostoliittokaan ei pitänyt Saksan fasismin vastustamista ensisijaisena tehtävänään sisäisten poliittisten ja taloudellisten vaikeuksiensa ja ristiriitojensa vuoksi. (...)"

Lue lisää

"Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa" (dosentti Vesa Puuronen).

Olettaisin, ettei kyseinen kirjakaan, jonka julkaisija ei ehkä hetättänyt luottamusta(?), tiennyt Auschwitzeista ym. , jotka perustettiin paljon myöhemmin.

Saksan juutalaispolitiikka 1933-34 oli sitä samaa repressiota, jonka tiedettiin vallitsevan mm. pitkän itärajamme takana. Miksi suomalaisten olisi pitänyt siihen reagoida? Viralliset tahot toppuuttelivat jo silloin reagointia bolsujen toimiin sukukansojamme kohtaan.

Desantti Puurosen oululainen kollega näissä monikulttuuri-kampanjoissa, tämä Jouko Jokisalo, ei kadu omaa toimintaansa saksalaisen diktatuurivaltion salaisessa poliisissa. Miksei Puuronen ota kantaa tähän?

Gestapo-mies jauhaa propagandaa Suomen koululaisille verovaroin 2000-luvulla! Ei voida sanoa, "ettemme tienneet".

Onx tietoo ? kirjoitti:

Kyllä Suomessa paljon tiedettiin. "Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa" (dosentti Vesa Puuronen).

Vesa Puuronen, dosentti: MIKSI ETTE TEHNEET MITÄÄN VAIKKA TIESITTE? (ote puheesta Kristalliyön muistotilaisuudessa, Joensuun torilla 9.11. 2003)

"Hyvät ystävät. 65 vuotta sitten 9.11. 1938 Saksan valtakunnan proragandaministeri Joseph Goebbels valmisteli operaatioita ja kirjoitti käskyjä, joiden seurauksena samana päivänä ja seuraavana yönä 236 juutalaista tapettiin, 30 000 juutalaista pidätettiin ja vietiin keskitysleireihin, joissa suurin osa myöhemmin surmattiin, 7500 juutalaisten omistamaa kauppaa ja muuta yritystä hävitettiin ja 191 synagogaa poltettiin (Klemperer 2001, 200, Shirer 1962, 494- 496).

Kristalliyön tapahtumat olivat jatkoa juutalaisten ja muiden etnisten vähemmistöjen vainoamiselle, joka alkoi Saksassa vuoden 1933 tammikuussa kun Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen johtajasta Adolf Hitleristä tuli valtakunnankansleri eli pääministeri. Hitlerin, hänen johtamansa puolueen ja valtion toiminta perustui uskolle, että maailmanhistoria oli eri ihmisrotujen taistelun historiaa. Tässä kamppailussa vastakkain olivat olleet arjalainen, valkoinen rotu ja juutalainen rotu. Hitlerin mukaan kaikki ihmiskunnan positiiviset saavutukset tiede, taide, teknologia ja hyvinvointi olivat arjalaisen rodun aikaansaannoksia, juutalaiset taas kykenivät hänen mukaansa ainoastaan jäljittelemään ja varastamaan oveluutensa ja häikäilemättömyytensä ansiosta arjalaisen rodun luomia kulttuurin ja tieteen aarteita. Hitlerin mukaan Saksan kansan historiallinen kutsumus ja tehtävä oli tuhota juutalaiset ja muut alemmat rodut ja turvata arjalaisen rodun voitto ja kukoistus. Sitä, että Hitler todella uskoi tähän ajatukseen todistaa se, että vielä kuolema silmiensä edessä huhtikuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1945, kun neuvostoarmeijan tykit jauhoivat Berliiniä palasiksi, hän saneli testamenttiinsa seuraavat sanat: "Ennen kaikkea velvoitan kansakunnan johtoa ja kansaa pitämään rotulait jyrkästi voimassa ja vastustamaan säälimättä kaikkien kansojen (maailmanlaajuista) myrkyttäjää, kansainvälistä juutalaisuutta". (von Below 1981, toinen kuvaliite, viimeinen kuva, Shirer 1961b, 557)

Tänä ilta kun olemme kokoontuneet muistamaan Kristalliyön uhreja ja kaikkia toisen maailmansodan vainojen uhreja, emme voi olla kysymättä miten julmuus ja väkivalta, joka noihin tapahtumiin liittyi, saattoi olla mahdollista? Mikä sai kulttuurikansana tunnetut saksalaiset tekemään teot, joista historia ei ole heitä vapauttanut, eikä vapauta? Monet saksalaiset ovat väittäneet, että he eivät tienneet mitä keskitysleireillä tapahtui ja että he eivät olisi kuitenkaan voineet yksityisinä kansalaisina tehdä mitään auttaakseen sorron alaisia, vaikka olisivat tienneetkin. On erittäin epätodennäköistä että saksalaiset eivät tienneet mitä oli tekeillä. Saksalainen, joka luki sanomalehtiä ja kuunteli radiota, opetti tai opiskeli yliopistossa, luki kirjallisuutta, kävi konserteissa tai teattereissa tai ostoksilla ei voinut olla tietämättä juutalaisvastaisista laeista ja määräyksistä joista ensimmäisiä oli jo 1 huhtikuuta 1933 aloitettu maanlaajuinen, julkisesti ilmoitettu boikotti juutalaisia liikkeitä ja yrityksiä vastaan. 7 huhtikuuta vuonna 1933 säädettiin laki, joka pakotti kaikki ei-arjalaiset valtion virkamiehet eläkkeelle, laki koski yliopistojen professoreita, orkestereiden soittajia, teatterien työntekijöitä, näyttelijöitä, kirjan kustantamoiden työntekijöitä jne. Juutalaiset tuomarit oli erotettu jo aiemmin ja kansallissosialistiset lehdet ja poliitikot yllyttivät juutalaispogromeihin. Kristalliyö oli laaja ja joka puolelle Saksaa ulottunut operaatio. Tuhansia rikottuja ikkunoita, piestyjä ihmisiä, epätoivoa ja itkua ei voinut olla huomaamatta. Tuhansien, kymmenien tuhansien ja lopulta miljoonien ihmisten katoamisesta ja murhaamisesta ei voinut tietämättä.

Miksi sitten juuri kukaan ei tehnyt Saksassa mitään? Natsit vainosivat juutalaisten lisäksi vasemmistopuolueiden kannattajia ja johtajia, sosialistiset lehdet lakkautettiin jo maaliskuussa 1933, kaksi kuukautta Hitlerin valtaan nousun jälkeen. Natsit vainosivat liberaaleja porvarillisten puolueiden kannattajia ja kaikkia muita vastustajiaan säälimättä. He murskasivat ammattiyhdistysliikkeen ja loivat voimakkaat katutaistelujoukot, salaisen poliisin ja aatteellisesti uskollisen järjestyspoliisin. Kaikki vastarinta pyrittiin tukahduttamaan. Vastarinta oli hyvin vaikeaa ja vaarallista. Poikkipuolinen sana virkapaikalla, koulussa, kadulla, ystävien seurassa saattoi kantautua vääriin korviin ja johtaa työpaikan menestykseen tai jopa hengen menoon. Saksaan luotiin ilmiantajien verkosto, aluksi kommunistien ja myöhemmin juutalaisten paljastajia palkittiin. Maahan levisi pelon ja keskinäisen epäluottamuksen ilmapiiri, jossa Kristalliyön toteuttaminen tuli mahdolliseksi.

Monet saksalaiset hyötyivät juutalaisten vainoamisesta, työpaikkoja avautui, yritysten kilpailutilanne helpottui, juutalaisten taloja, kiinteistöjä, liikeyrityksiä ja muuta omaisuutta takavarikoitiin ja myytiin edelleen arjalaisille pilkkahintaan. Valtio ja poliittiset johtajat ryöstivät juutalaisten omaisuutta, kristalliyön jälkeen juutalaiset pakotettiin maksamaan 1 miljardin Saksan markan sakot rikoksistaan ja he menettivät vakuutuskorvaukset rikotusta omaisuudestaan ja muista aiheutetuista vahingoista. Oli hyödyllistä ja turvallista pitää suunsa kiinni ja kääntää päänsä toisaalle.

Kun Hitler nousi valtaan monet jäivät odottelemaan nähdäkseen mitä oli tulossa. Saksan juutalainen Viktor Klemperer kirjoitti päiväkirjaansa helmikuun 21 päivänä 1933 kolme viikkoa Hitlerin valtaannousun jälkeen: "...kolmen viikon masennus taantumuksellisen hallituksen takia. En kirjoita aikalaishistoriaa. Mutta toki kirjaan muistiin katkeruuteni joka on voimakkaampaa kuin olisin voinut enää kuvitellakaan. Se on häpeä joka pahenee päivä päivältä." Klemperer jatkaa seuraavasti: "Ja kaikki ovat hiljaa ja kyyristelevät, kaikkein syvimpään juutalaiset ja heidän demokraattinen lehdistönsä." 17.3. 1933 Klemperer kirjoittaa: "Eikä kukaan tee mitään. Kaikki vapisevat, ryömivät piiloon." Kyyristely ja piiloon ryömiminen jatkuivat lähes koko Hitlerin 12 vuotisen valtakauden ajan.

Miksi kukaan ei tehnyt Saksan ulkopuolella mitään? Tiedon puutteesta ei ainakaan ollut kysymys, sillä tietoa oli saatavilla jos siitä oli kiinnostunut. Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa. Kapitalistisilla länsimailla ja niiden johtajilla ei ollut erityistä intressiä puuttua Saksan toimintaa, sillä niillä oli tarpeeksi tekemistä oman taloutensa jälleen rakentamisessa ensimmäisen maailmansodan jäljiltä. Vaikka Saksaa ehkä pelättiinkin toivottiin, että se kääntyisi Hitlerin lupausten mukaisesti bolsevismia ja kansainvälistä kommunismia vastaan, joka länsimaissa nähtiin suuremmaksi vaaraksi kuin natsismi (Hobsbawm 2001, 194-202). Kansainvälisessä politiikassa myös pyrittiin kunnioittamaan suvereenin valtion vaaleilla valittuja johtajia, jonkalaiseksi Hitlerkin, virheellisesti, määriteltiin. Neuvostoliitossa Kommunistisen puolueen edustajakokouksessa tammikuussa 1934 puhunut Stalin totesi että uusi sota oli tulossa. Stalin toi myös selvästi esille, että yksi mahdollisuus olisi saksalaisten fasistien aloittama rotusota slaavilaisia ja muita alempia rotuja vastaan (Stalin 1934, 313-319). Neuvostoliiton etujen mukaista oli vastustaa kapitalismia ja erityisesti fasismia, jota se piti kapitalismin yhtenä muotona, mutta Neuvostoliittokaan ei pitänyt Saksan fasismin vastustamista ensisijaisena tehtävänään sisäisten poliittisten ja taloudellisten vaikeuksiensa ja ristiriitojensa vuoksi. (...)"

Lue lisää

On eri asia tietää juutalaisvainoista ja juutalaisten laajamittaisesta tuhoamisesta. Kaikkihan tiesivät saksalaisten suhtautumisesta juutalaisiin. Heillähän oli asiasta lainsäädäntöäkin. Järjestelmällisestä tuhoamisesta tietoja tuskin on ollut. Saksalaiset ymmärrettävistä syistä tuskin ovat asiaa esitelleet.

Nimierkki kirjoitti:

"..niin eihän se himmler ihan tyhjin käsin lähtenyt...8 "vei mukanaan" joista ilmeisesti vain yksi selviytyi hengissä..mahtanenko muistaa oikein? "

Heinrich Huppert ja hänen 10-vuotias poikansa Kurt, Georg Kollman, hänen vaimonsa Janka ja heidän 2-vuotias poikansa Frans Olof, Hans Robert Martin Korn, Hans Edvard Szybiliski, Elias Kopelovsky. Vain Georg Kollman säilyi hengissä sodan loppuun.

"kyllähän nimenomaan tietyssä lääkärijoukossa oli tiettyjä sympatioita tätä aatetta kohtaan ja niinkuin jo aikaisemmin mainitsin niin siitä porukasta saattaa löytyä myöskin henkilöitä jotka ihan oikeasti tiesivät mitä juutlaisille ja muille vähemmistöille saksassa todellisuudessa tapahtuu"

Varmasti heitäkin Suomessa oli, mutta yleisessä tiedossa asia ei ollut ja tuskin kaikkien päättäjienkään tiedossa. Johan ne tuhoamisleirit kuulema tulivat yllätyksenä suurelle osalle saksalaisistakin.

"...tämä lapissa ollut poliisiprikaati on aika mielenkiintoinen..lieneekö tosiaankin ollut täällä valmiina sodan päättymistä varten..? enpä ole tuollaisesta kuullutkaan..tämän takia tämä palsta onkin niin mielenkiintoinen kun täältä sitä löytyy uutta asiaa purtavaksi enemmän ja vähemmän... "

SS Nordin kohdalla spekulaatio on vain omaani. Miksi Suomeen sijoitettiin yksikkö, joka ei osannut edes sotia, eikä sitä siihen oltu edes koulutettu? Sitä saa pohtia, SS:aan enemmän ihastuneilla on siihen tietysti omat selityksensä. Heidän mukaansa Himmler yritti epätoivoisesti koota omaa armeijaa ja siihen kelpasi mukaan kuka vaan. Nordin mukanaolosta pohjoisessa ei kyllä pitäneet pohjoisen saksalaiskomentajatkaan, he pitivät itsekin sitä arvottomana yksikkönä sotatoimien kannalta.

Sodan piti loppua äkkiä ja sodan jälkeen oli vuorossa miehitys. Siinä vartija- ja poliisikoulutksen saanella yksiköllä olisi ollut sitten enemmän käyttöä kuin taisteluyksiköillä.

Lue lisää

Montako Suomen kansalaista, siis juutalaista, luovutettiin Saksaan? Nämä 8 lienevät olleet jonkun muun maan asukkaita, jotka niin sanotusti käännytettiin takaisin Saksaan. Tökerö juttu se oli kuitenkin.

Muistakaapa, että suuri humanistivaltio Ruotsi käännytti laivalasteittain juutalaispakolaisia takaisin jo 1930-luvun puolella. Ruotsi
kieltäytyi edes päästämästä heitä satamiinsa. Miksikähän tuosta ei paljoa puhuta?
Kyllä se Saksan "juutalaishomma" tiedettiin Suomessakin aika tarkkaan ihan alusta alkaen. Samaten muu maailma tiesi mitä siellä Saksassa tehtiin. Ei vaan haluttu ajatella koko asiaa ja kun kaikki tuli sitten julki, niin pestiin kädet sanomalla ettei tiedetty!

Nimierkki kirjoitti:

"Kyllä Suomessa paljon tiedettiin. "Suomeksikin julkaistiin jo vuonna 1934 Ruskea kirja, jossa kuvattiin Saksan tilannetta ja mm. vuosina 1933-1934 toteutettuja juutalaisvainoja ja muuta sortoa" (dosentti Vesa Puuronen). "

Juutalaisten vainolla ja juutalaisten joukkotuholla eli kansanmurhalla on eroa. Tässä oli ymmärtääkseni alun perin kyse jälkimmäisestä.

Jos "ruskea kirja" oli olemassa jo 1934 niin siinä tuskin puhuttiin joukkotuhoista jotka alkoivat vasta 1939-40.

Lue lisää

...1942.

Vielä v.1939 Saksan valtio järjesti juutalaisten kuljetuksia Amerikkaan ym., mutta näitä kuljetusaluksia ei otettu vastaan, vaan satamat suljettiin niiltä.

Kuuba, jossa lahjonta pelaa, otti vastaan Saksasta lähetettyjä, mutta loistoalus St.Louis ei enää päässyt Havannaan. Alus kellui jonkinaikaa sataman edustalla, kourallinen varakkaimpia lahjoi itsensä maihin, ja laiva lähetettiin takaisin Saksaan.

Näiden risteilyjen tarkoitus oli propagandistinen. Göbbels löi niillä antisemitismin leimaa niihin maihin, jotka sulkivat satamansa juutalais-pakolaisilta.

USA kielsi St.Louisia saapumasta Miamiin, joten laiva lähti paluumatkalle kohti Saksaa.

St.Louis ylitti Atlantin, mutta Englannin kanaalissa "ryhmä nuoria juutalaismiehiä tunkeutui laivan ruorikoneisto-tilaan, ja rikkoi ohjauslaitteet". Saksalainen kapteeni Gustav Schroeder teki silloin hätäilmoituksen, ja kansainvälisen merilain mukaan hänelle oli annettava lupa ajaa laivansa lähimpään satamaan.

Antwerpenissa St.Louisin "korjaus" ei tuottanut tulosta, vaan kapteeni ilmoitti laivan olevan merikelvoton, ja tyhjensi kaikki muut paitsi minimi-miehistön laiturille. Senjälkeen St.Louis nilkutti Hampuriin.

http://www.ushmm.org/wlc/article.php?lang=en&ModuleId=10005267

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/stlouis.html

http://www.historyplace.com/worldwar2/holocaust/h-louis.htm

Göbbels muistaakseni järjesti useammankin tälläisen risteilyn?

Nimierkki kirjoitti:

"..niin eihän se himmler ihan tyhjin käsin lähtenyt...8 "vei mukanaan" joista ilmeisesti vain yksi selviytyi hengissä..mahtanenko muistaa oikein? "

Heinrich Huppert ja hänen 10-vuotias poikansa Kurt, Georg Kollman, hänen vaimonsa Janka ja heidän 2-vuotias poikansa Frans Olof, Hans Robert Martin Korn, Hans Edvard Szybiliski, Elias Kopelovsky. Vain Georg Kollman säilyi hengissä sodan loppuun.

"kyllähän nimenomaan tietyssä lääkärijoukossa oli tiettyjä sympatioita tätä aatetta kohtaan ja niinkuin jo aikaisemmin mainitsin niin siitä porukasta saattaa löytyä myöskin henkilöitä jotka ihan oikeasti tiesivät mitä juutlaisille ja muille vähemmistöille saksassa todellisuudessa tapahtuu"

Varmasti heitäkin Suomessa oli, mutta yleisessä tiedossa asia ei ollut ja tuskin kaikkien päättäjienkään tiedossa. Johan ne tuhoamisleirit kuulema tulivat yllätyksenä suurelle osalle saksalaisistakin.

"...tämä lapissa ollut poliisiprikaati on aika mielenkiintoinen..lieneekö tosiaankin ollut täällä valmiina sodan päättymistä varten..? enpä ole tuollaisesta kuullutkaan..tämän takia tämä palsta onkin niin mielenkiintoinen kun täältä sitä löytyy uutta asiaa purtavaksi enemmän ja vähemmän... "

SS Nordin kohdalla spekulaatio on vain omaani. Miksi Suomeen sijoitettiin yksikkö, joka ei osannut edes sotia, eikä sitä siihen oltu edes koulutettu? Sitä saa pohtia, SS:aan enemmän ihastuneilla on siihen tietysti omat selityksensä. Heidän mukaansa Himmler yritti epätoivoisesti koota omaa armeijaa ja siihen kelpasi mukaan kuka vaan. Nordin mukanaolosta pohjoisessa ei kyllä pitäneet pohjoisen saksalaiskomentajatkaan, he pitivät itsekin sitä arvottomana yksikkönä sotatoimien kannalta.

Sodan piti loppua äkkiä ja sodan jälkeen oli vuorossa miehitys. Siinä vartija- ja poliisikoulutksen saanella yksiköllä olisi ollut sitten enemmän käyttöä kuin taisteluyksiköillä.

Lue lisää

..suren näitä viattomia pienokaisia,heidän vanhempiaan ja näitä muita onnettomia!! rauha heidän muistolleen ja kirous näiden onnettomien ilmiantajalle!! jokuhan nämäkin ihmiset ilmeisesti pyöveleiden käsiin toimitti...en myöskään usko että varsinaisista tuhoamisleireistä ihan oikeaa tietoa oli kovinkaan laajalti saatavissa siihen aikaan...sehän oli saksalaistenkin keskuudessa kohtuullisen varjeltua tietoa..himmlerkin muistaakseni totesi että saksalaiset ovat tekemässä maailmanhistorian suurinta palvelusta ihmiskunnalle josta todennäköisesti kukaan ei kuitenkaan saa koskaan tietää...?..ja kyllähän sitä sitten peiteltiinkin...tuhosivat ainakin kaksi suurinta tuhoamisleiriä koneistoineen ennenkuin venäläiset tulivat...

Joopa joo kirjoitti:

Montako Suomen kansalaista, siis juutalaista, luovutettiin Saksaan? Nämä 8 lienevät olleet jonkun muun maan asukkaita, jotka niin sanotusti käännytettiin takaisin Saksaan. Tökerö juttu se oli kuitenkin.

Muistakaapa, että suuri humanistivaltio Ruotsi käännytti laivalasteittain juutalaispakolaisia takaisin jo 1930-luvun puolella. Ruotsi
kieltäytyi edes päästämästä heitä satamiinsa. Miksikähän tuosta ei paljoa puhuta?
Kyllä se Saksan "juutalaishomma" tiedettiin Suomessakin aika tarkkaan ihan alusta alkaen. Samaten muu maailma tiesi mitä siellä Saksassa tehtiin. Ei vaan haluttu ajatella koko asiaa ja kun kaikki tuli sitten julki, niin pestiin kädet sanomalla ettei tiedetty!

Lue lisää

"Montako Suomen kansalaista, siis juutalaista, luovutettiin Saksaan?"

Tietääkseni ei ainoatakaan.

"Nämä 8 lienevät olleet jonkun muun maan asukkaita, jotka niin sanotusti käännytettiin takaisin Saksaan."

Saksa vaati heidän luovutustaan ja perusteli vaadettaan rikosepäilyillä. Mihinkähän rikokseen se 2-vuotiaskin oli syyllistynyt? Hengestään pääsi kuitenkin.

"Kyllä se Saksan "juutalaishomma" tiedettiin Suomessakin aika tarkkaan ihan alusta alkaen. Samaten muu maailma tiesi mitä siellä Saksassa tehtiin"

Se oli varmasti tiedossa, että Saksa vainosi ja eristi juutalaiset vanki- ja työleireille. Järjestelmällinen tuhoaminen olikin sitten jo toinen juttu ja se paljastui vasta sotien jälkeen.

"Ei vaan haluttu ajatella koko asiaa ja kun kaikki tuli sitten julki, niin pestiin kädet sanomalla ettei tiedetty!"

Tietämättömyys ei pelasta vastuulta yleensä muutenkaan, mutta olisiko Suomen pitänyt kieltäytyä Saksan sotilaallisesta tuesta jos holocaustista olisi tiedettykin? Jälkeenpäin meidän on helppo moralisoida, mutta aikalaisille kyse oli henkiinjäämistaistelusta ja kansakunnan olemassaolosta. Sellaisena se aika pitkälle nähtiin ja koettiin. Millaiset aseet ja keinot sellaisessa tilanteessa ovat sitten sallittuja? Minusta kaikki mahdolliset, vaikka se sitten olisikin vaatinut Saksan kanssa liittoutumista.

Tappis555 kirjoitti:

...1942.

Vielä v.1939 Saksan valtio järjesti juutalaisten kuljetuksia Amerikkaan ym., mutta näitä kuljetusaluksia ei otettu vastaan, vaan satamat suljettiin niiltä.

Kuuba, jossa lahjonta pelaa, otti vastaan Saksasta lähetettyjä, mutta loistoalus St.Louis ei enää päässyt Havannaan. Alus kellui jonkinaikaa sataman edustalla, kourallinen varakkaimpia lahjoi itsensä maihin, ja laiva lähetettiin takaisin Saksaan.

Näiden risteilyjen tarkoitus oli propagandistinen. Göbbels löi niillä antisemitismin leimaa niihin maihin, jotka sulkivat satamansa juutalais-pakolaisilta.

USA kielsi St.Louisia saapumasta Miamiin, joten laiva lähti paluumatkalle kohti Saksaa.

St.Louis ylitti Atlantin, mutta Englannin kanaalissa "ryhmä nuoria juutalaismiehiä tunkeutui laivan ruorikoneisto-tilaan, ja rikkoi ohjauslaitteet". Saksalainen kapteeni Gustav Schroeder teki silloin hätäilmoituksen, ja kansainvälisen merilain mukaan hänelle oli annettava lupa ajaa laivansa lähimpään satamaan.

Antwerpenissa St.Louisin "korjaus" ei tuottanut tulosta, vaan kapteeni ilmoitti laivan olevan merikelvoton, ja tyhjensi kaikki muut paitsi minimi-miehistön laiturille. Senjälkeen St.Louis nilkutti Hampuriin.

http://www.ushmm.org/wlc/article.php?lang=en&ModuleId=10005267

http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/Holocaust/stlouis.html

http://www.historyplace.com/worldwar2/holocaust/h-louis.htm

Göbbels muistaakseni järjesti useammankin tälläisen risteilyn?

Lue lisää

"Lopullisesta ratkaisusta" eli juutalaisten tuhoamisesta päätettiin vasta 1942. Juutalaiskysymys oli kuuma peruna muissakin maissa, ei vain Saksassa jossa se vietiin äärimmäisyyksiin. Juutalaisten huonoa kohtelua ei vain voittaneissa maissa haluta jälkihäpeän tuskissa muistella.

Nimierkki kirjoitti:

"..muistamme sen että itse viikatemies Himmler tuli henkilökohtaisesti "noutamaan" suomen juutalaisia ja tyhjinkäsin joutui hänkin poistumaan kun suomella ei mitään "juutalaisongelmaa" ollut silloin eikä ole ollut sen jälkeenkään... "

Lainaanpa tähän itseäni:

Saksalaiset pyrkivät levittämään "puhdasta oppia roduista" ja arjalaisen rodun jalostamisesta eli juutalaisten tuhoamisesta myös Suomeen. Sodan aikana Suomessa yleisesti hyväuskoisesti uskottin, että Saksa pyrki ratkaisemaan oman juutalaiskysymyksensä yksilön henkeä ja omaisuutta kunnioittaen siirtämällä juutalaisia mm. Madagaskarille ja Palestiinaan. Vasta sodan jälkeen totuus tuhoamisleireineen alkoi selvitä koko kaameudessaan myös natsien oppeja Suomessa kannattaneille.

Heinäkuun lopussa 1942 SS-johtaja Heinrich Himmler saapui Suomeen "lomamatkalle" aikomuksenaan tutustua Lapissa taisteleviin SS-joukkoihin. Kerrotaan, että saapumispäivänä järjestetyn virallisen lounaan aikana suomalaiset saivat houkuteltua Himmlerin hotellihuoneeseen päämiehensä salkkua vartioimaan jääneen SS-miehen hotellin baariin tervetuliasgrogille "aseveljeyden nimissä" ja sillä aikaa salkun sisältö onnistuttiin valkuvaamaan. Se ei koskenutkaan tulossa olevia SS-joukkjen operaatioita Lapissa vaan juutalaiskysymyksen järjestelyä Suomessa. Papereistä kävi ilmi, että 20. tammikuuta 1942 oli Himmlerin aloitteesta pidetty korkean tason kokous Reinhard Heydrichin huvilalla Berliinin Wannaseessa ja tuolloin oli lopullisesti sovittu koko Euroopan juutalaiskysymyksen ratkaisemisesta ryhtymällä laajamittaiseen tuhomiseen. Kokouksesta laaditun pöytäkirjan mukaan Euroopassa oli Saksaan siirrettäviä juutalaisia 11 miljoonaa ihmistä, Suomessa heitä oli 2300.

Tieto salkun sisällöstä toimitettiin välittömästi Mannerheimille ja pääministerille, jotka saivat hetken aikaa valmistautua Himmlerin taholta tuleviin "toivomuksiin". Mannerheim saattoi kantansa heti hallituksen jäsenten tietoon:

" Minun armeijastani ei oteta yhtään ainoaa juutalaista luovutettavaksi Saksaan. Ainoastaan minun ruumiini ylitse voisi sellaista tapahtua. Kysymykseen ei myöskään voi tulla sotilaitteni omaisten tai sukulaisten luovuttaminen, sillä tällainen tapaus kotirintamalla heijastaisi raskaasti heti myöskin taistelevissa joukoissa. Koko asia on mahdollisimman vähin äänin haudattava."

Himmler keskusteli asiastaan pääministeri Ragnellin ja Mannerheimin kanssa saamatta kannatusta toiveilleen. Marraskuun alussa nuo aiemmin mainitut kahdeksan "rikollista" sitten kuitenkin luovutettiin, vaikka Mannerheim oli siinäkin kielteisellä kannalla, mutta pidättäytyi enempää puuttumasta asiaan koska henkilöt eivät olleet Suomen kansalaisia ja Mannerheimin mielestä koko asia kuului hallituksen vastuulle.

Tässä välissä kannattaa muistaa, että Suomeen oli sijoitettu Sallan suunnalle SS-divisioona Nord, joka oli muodostettu poliisiprikaatista jolla ei ollut edes sotilaskoulutusta. Heinäkuussa 1941 tämä divisioona hajosi taistelussa venäläisiä vastaan osallistuessaan hyökkäykseen Sallassa ja joutui pakokauhuun niin nopeimmat ehtivät Kemijärvelle saakka. Miksi tällainen poliisiosasto oli alun perinkään sijoitettu Suomeen? Sodan jälkeistä aikaa Suomessa silmällä pitäen. Sodanhan oli tarkoitus loppua melko pian.

Norjassa Quislingin hallitus saattoi 24.10.1942 voimaan uudet juutalaislait. Niiden perusteella määrättiin marraskuun 30. päivänä maan kaikki 15 vuotta täyttäneet miespuoliset juutalaiset vangittaviksi ja lähetettäviksi tuhoamisleireille Saksaan. Suomeen Saksa ei saanut koskaan perustettua haluamaansa nukkehallitusta, mutta jos se olisi voittanut sodan niin sellainenkin oli Suomeen suunnitteilla.

Duodecim-seuran työryhmä, jonka jäsenenä oli Yrjö Reenpää, ehdotti vuonna 1943 että Helsinkiin perustettaisiin saksalaisen mallin mukainen "rodunjalostuslaitos". Käytännön toimintatapa olisi tullut Berliinin Kaser Wilhelm instituutin ohjeiden mukaan. Eräs tämän laitoksen tutkijoista oli Josef Mengele. Helsingin yliopiston professoreiden pääosa kuului saksalaishenkiseen tieteelliseen järjestöön ja hyväksyi ja tunnusti arjalaisia oppeja.

Saksan voitto olisi tuonut Suomeen samantapaisen nukkehallituksen kuin Norjassa. Tämän hallituksen lääkärijäsenet oli helposti nimettävissä. Uuden Suomen fasistisen lääkärihallituksen pääministeriksi oli kaavailtu Yrjö reenpäätä, hallituksen jäseniksi mm. Arvo Ylppöä ja Mauno Vannasta. Yrjö Reenpää johti fysiologian laitosta, joka ehti jo hyödyttää saksalaisen tieteen avulla Suomen sotaponnisteluja. Gynegologi Mies Reenkola osallistui sterilisointikokeiluihin joilla oli tarkoitus muuttaa alempien rotujen edustajia ahkeriksi työmuurahaisiksi.

Lääkärihallitusta Suomi ei koskaan saanut. Eikä luovuttanut Saksalle 2300 juutalaista.

Lue lisää

Kun ajatellaan Suomen riippuvuutta Saksasta, niin täällä ei olisi tarvinnut olla montakaan Quisling-henkistä, jotta juutalaisten luovutuksesta olisi paisunut merkittävä asia. Melkein kauttaaltaan ei kuitenkaan ilmeisesti hyväksytty saksalaisten tapaa kohdella omiakin kansalaisia, mutta tätä merkittävissä asemissa olevat eivät voineet sanoa ääneen. Ei ole kerrottu, että edes IKL:n kannattajat olisivat tuoneet asiaa esiin. Joskus TV:ssä tuli Suomessa käyneiden pakolaisjuutalaisten haastatteluja. He yleisesti vaikuttivat kohteluunsa tyytymättömiltä, etenkin eräs Wilder-niminen itävaltalainen (taisi olla ”Piukat paikat”-filmin ohjaajan Billy Wilderin veli). Tämä Wilder oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, ettei edes juutalaisia sittemmin luovuttanut poliisipäällikkö Anthoni ollut antisemitisti, hän oli vain epäystävällinen ja saksalaisten hännystelijä.

Duodecim-seurasta et maininnut, että tuliko tehtyä sellaisia päätöksiä, joilla oli jotain seurauksia. Normaali käytäntöhän on se, että jos avoimesta vastustamisesta on tiedossa hankaluuksia, ei panna avoimesti vastaan, vaan torperoidaan hanke esim. byrokraattisin keinoin.

Luin juuri äsken, että Saksassa lääkärit kaikista ammattiryhmistä liittyivät prosentuaalisesti eniten natsipuolueeseen. (Silti lääkärit Suomessakin ovat kansan eniten arvostama ammatiryhmä.)

Professoreiden saksanyhteydet olivat aivat luonnollinen asia. Sen maininta juutalaisvstaisuuden osoittajana mitätöi esittäjänsä uskottavuuden. Hitler ehti olla vallassa vain 12 vuotta ja siitä puolet oli aikaa, jolloin Suomessa ei voinut olla yhteydessä muihin tieteen suurvaltoihin. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä Saksa sai enemmän Nobeleita kuin Englanti, USA ja joukko muita muita yhteensä. Lisäksi Saksa oli lähellä. Jos tieteen edustajista haluaa jotain tässä yhteydessä sanoa, niin kyllä on pakko löytää juutalaisvastaisia kirjoituksia, eikä vain harrastaa p-n heittoa.

realisti#1 kirjoitti:

"Suomi antoi sotilaalisen panoksensa maan puolesta joka tuhosi kansanryhmiä. Siis väärällä puolella."

Mikä olisi ollut se oikea puoli? Neuvostoliittoko? Ja Neuvostoliitossako ei tuhottu kansanryhmiä? Kyllä Suomi valitsi kahdesta hirviöstä.

Lue lisää

Suomen juutalainen kirjailija Katz kertoo juutalaisesta, joka pelkäsi. Jos Suomi liittyy NL:ään, hän menettää kauppansa. Jos Suomi liittyy Saksaan, hän menettää hengensä. Paha juttu, valitsi kumman puolen tahansa. Ihmeen kaupalla hän sai pitää henkensä ja kauppansa. Oliko se nyt niin huonosti toimittu suomalaisllta?

victim kirjoitti:

Suomen juutalainen kirjailija Katz kertoo juutalaisesta, joka pelkäsi. Jos Suomi liittyy NL:ään, hän menettää kauppansa. Jos Suomi liittyy Saksaan, hän menettää hengensä. Paha juttu, valitsi kumman puolen tahansa. Ihmeen kaupalla hän sai pitää henkensä ja kauppansa. Oliko se nyt niin huonosti toimittu suomalaisllta?

Lue lisää

Katz kertoo myös, että kesällä 1944 juutalaiset sotilaat olivat saaneet lomia siirtääkseen perheensä Pohjanlahden rannalle ruotsalaisalueelle. Katz ei mainitse asiaa, mutta ilmeisesti oli tarkoitus antaa juutalaisille jokin mahdollisuus, jos saksalaiset miehittäisivät maan. Siis mahdollisuus mennä Pohjanlahden yli. Ruotsinkieliset olivat ystävällisiä ja ilmeisesti pitivät juutalaisista, ainakin enemmän kuin suomenkielisistä. Ystävälliset ruotsinkieliset halusivat tuoda julki olevansa itsekin jotain, ja kehuivat olevansa viikenkejä, siis puhdasta pohjoista rotua, joka oli arvossa.

victim kirjoitti:

Kun ajatellaan Suomen riippuvuutta Saksasta, niin täällä ei olisi tarvinnut olla montakaan Quisling-henkistä, jotta juutalaisten luovutuksesta olisi paisunut merkittävä asia. Melkein kauttaaltaan ei kuitenkaan ilmeisesti hyväksytty saksalaisten tapaa kohdella omiakin kansalaisia, mutta tätä merkittävissä asemissa olevat eivät voineet sanoa ääneen. Ei ole kerrottu, että edes IKL:n kannattajat olisivat tuoneet asiaa esiin. Joskus TV:ssä tuli Suomessa käyneiden pakolaisjuutalaisten haastatteluja. He yleisesti vaikuttivat kohteluunsa tyytymättömiltä, etenkin eräs Wilder-niminen itävaltalainen (taisi olla ”Piukat paikat”-filmin ohjaajan Billy Wilderin veli). Tämä Wilder oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, ettei edes juutalaisia sittemmin luovuttanut poliisipäällikkö Anthoni ollut antisemitisti, hän oli vain epäystävällinen ja saksalaisten hännystelijä.

Duodecim-seurasta et maininnut, että tuliko tehtyä sellaisia päätöksiä, joilla oli jotain seurauksia. Normaali käytäntöhän on se, että jos avoimesta vastustamisesta on tiedossa hankaluuksia, ei panna avoimesti vastaan, vaan torperoidaan hanke esim. byrokraattisin keinoin.

Luin juuri äsken, että Saksassa lääkärit kaikista ammattiryhmistä liittyivät prosentuaalisesti eniten natsipuolueeseen. (Silti lääkärit Suomessakin ovat kansan eniten arvostama ammatiryhmä.)

Professoreiden saksanyhteydet olivat aivat luonnollinen asia. Sen maininta juutalaisvstaisuuden osoittajana mitätöi esittäjänsä uskottavuuden. Hitler ehti olla vallassa vain 12 vuotta ja siitä puolet oli aikaa, jolloin Suomessa ei voinut olla yhteydessä muihin tieteen suurvaltoihin. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välissä Saksa sai enemmän Nobeleita kuin Englanti, USA ja joukko muita muita yhteensä. Lisäksi Saksa oli lähellä. Jos tieteen edustajista haluaa jotain tässä yhteydessä sanoa, niin kyllä on pakko löytää juutalaisvastaisia kirjoituksia, eikä vain harrastaa p-n heittoa.

Lue lisää

..täyttä asiaa...ja lisäksi vielä se että esimerkiksi suomalaisesta sodanaikaisesta lehdistöstäkin saa kyllä hakea juutalaisvastaisuutta...lehdistöhän oli kuitenkin silloin se ensimmäinen vaikutuskanava laajemmassa mittakaavassa harjoitettuun propragandaan...eli oliskohan tulkittavissa se että suomalaiset eivät juurikaan olleet mitenkään erityisen juutalaisvastaisesti ajattelevia/toimivia...?

Mikäli kysymys koskee Henrik ARNSTADin kirjaa Spelaren Christian Günther: Sverige under andra världskriget (Wahlström & Wistrand 2006), se on ehkä jo ostettavissa kirjakaupoista Suomessakin. Se on tietysti myös tilattavissa esiemrkiksi Akateemisesta kirjakaupasta. Kirjaa voinee tiedustella myös suoraan kustantajalta (tiedustelut: [email protected]).

Sveriges utrikesminister under andra världskriget Christian Günther är en outforskad gåta, trots att hans politik diskuterats intensivt i nära 20 år. Nu skrivs för första gången hans biografi - och därmed fylls ett gigantiskt hål i Sverige nutidshistoria. Försommaren 1941 föreslår Günther enligt tyska källor ett svenskt militärfördrag med Nazityskland. I hemlighet. Utrikesministern blir en säkerhetsrisk, då han bränner svenska underrättelsekällor för att behaga tyskarna.

I Spelaren Christian Günther tecknar journalisten Henrik Arnstad ett porträtt av en ytterst gåtfull politiker och man. En man som i långa perioder ensam kom att utforma Sveriges kontroversiella utrikespolitik under andra världskriget. En man med känd spelmani och som efter kriget blev den stora syndabocken.

"En utomordentligt intressant, välskriven och läsvärd bok om en viktig person i svensk nutidshistoria. Boken är samtidigt en mycket god skildring av Sveriges utrikespolitik under kriget. Henrik Arnstad skriver med bred sakkunskap och beläsenhet. Boken kan läsas med stor behållning av både en bredare historieintresserad allmänhet och historiker av facket." (Bo Persson, fil. dr. i historia och universitetslektor, Stockholms universitet)
*
Muuten, Torstilan suuri blaski oli aloittaa kritiikkinsä viittaamalla Kissingerin lausumaan, kun otetaan huomioon, että Kissinger lienee elossa olevista suurimpia sotarikollisia.

Kissingeriä vastaan on jätetty 911 ihmisoikeusrikkomuksia koskevaa tutkintapyyntöa.
Kissinger oli osallisena 1970-luvulla monissa maailmansotien jälkeisen ajan eniten ihmisillistä tuhoa aiheuttaneissa konflikteissa.

Kissinger oli mukana järjestämässä Chilen ja Argentiinan sotilasvallankaappauksia vuosina 1973 ja 1976 sekä vasemmistokenraalien salamurhia. Vasemmistolaishallitusten noustua demokraattisesti valtaan Chilessä ja Argentinasssa Yhdysvallat tuki Kissingerin johdolla oikeistokenraalien vallankaappauksia täysin tietoisena näissä maissa tehdyistä opposition puhdistuksista. Chilessä ja Argentinassa "katosi" sotilasdiktatuurien aikana tuhansia ihmisiä.

Kissinger antoi myös tukensa Indonesian ex-presidentti Suharton hallinnon Itä-Timorissa toteuttamalle kansanmurhalle. Yhdysvallat jatkoi Kissingerin johdolla maan omien lakien vastaisia asetoimituksia Indonesian armeijalle.

Kisssinger aloitti Kambodzhan ja Laosin salaiset pommitukset 70-luvulla ilman kongressin lupaa. Pommitusten uhreiksi joutui satoja tuhansia siviilejä, ja vanhat pommit ovat surmanneet Laosissa noin 110.000 ihmistä vielä viime vuoisikymmeninä. Pommitukset pohjustivat punakhemerien valtaannousua Kambodzhassa, mikä johti noin kahden miljoonan ihmisen joukkomurhaan.

Kissingerillä oli merkittävä rooli Etelä- ja Pohjois-Vietnamin rauhanneuvottelujen kariutumisessa vuonna 1968. Tavoitteena oli pitkittää sotaa vaalikamppailua käyvän richard Nixonin menestyksen varmistamiseksi. Myöhemmin Kissinger määräsi viime vuosisadan raskaimmat pommitukset Vietnamissa ja Laosissa.

"Kissinger on yksi maailmansotien jälkeisen ajan suurimpia sotarikollisia", on kansainvälisen Kissinger Watch -kampanjan vetäjä Michael Schmidt todennut.

Kissinger Watch julkaisee nettisivuillaan kuukausittain artikkeleita Kissingerin politiikasta ja seuraa häntä vastaan nostettujen syytteiden etenemistä tuomioistumissa.

Kampanja on toiminut noin komen vuoden ajan osana laajempaa Internatinal Campaign Against Impunity -verkostoa, jonka pyrkimyksenä on saattaa pahimmat ihmisoikeusrikolliset tuomittaviksi teoistaan.

Kissinger Watchin lisäksi ICAI-verkostoon kuuluu myös mm. Israelin pääministerin Ariel Sharonin ihmisoikeusrikoksia seuraavia kampanjoita.

J'accuse kirjoitti:

Mikäli kysymys koskee Henrik ARNSTADin kirjaa Spelaren Christian Günther: Sverige under andra världskriget (Wahlström & Wistrand 2006), se on ehkä jo ostettavissa kirjakaupoista Suomessakin. Se on tietysti myös tilattavissa esiemrkiksi Akateemisesta kirjakaupasta. Kirjaa voinee tiedustella myös suoraan kustantajalta (tiedustelut: [email protected]).

Sveriges utrikesminister under andra världskriget Christian Günther är en outforskad gåta, trots att hans politik diskuterats intensivt i nära 20 år. Nu skrivs för första gången hans biografi - och därmed fylls ett gigantiskt hål i Sverige nutidshistoria. Försommaren 1941 föreslår Günther enligt tyska källor ett svenskt militärfördrag med Nazityskland. I hemlighet. Utrikesministern blir en säkerhetsrisk, då han bränner svenska underrättelsekällor för att behaga tyskarna.

I Spelaren Christian Günther tecknar journalisten Henrik Arnstad ett porträtt av en ytterst gåtfull politiker och man. En man som i långa perioder ensam kom att utforma Sveriges kontroversiella utrikespolitik under andra världskriget. En man med känd spelmani och som efter kriget blev den stora syndabocken.

"En utomordentligt intressant, välskriven och läsvärd bok om en viktig person i svensk nutidshistoria. Boken är samtidigt en mycket god skildring av Sveriges utrikespolitik under kriget. Henrik Arnstad skriver med bred sakkunskap och beläsenhet. Boken kan läsas med stor behållning av både en bredare historieintresserad allmänhet och historiker av facket." (Bo Persson, fil. dr. i historia och universitetslektor, Stockholms universitet)
*
Muuten, Torstilan suuri blaski oli aloittaa kritiikkinsä viittaamalla Kissingerin lausumaan, kun otetaan huomioon, että Kissinger lienee elossa olevista suurimpia sotarikollisia.

Kissingeriä vastaan on jätetty 911 ihmisoikeusrikkomuksia koskevaa tutkintapyyntöa.
Kissinger oli osallisena 1970-luvulla monissa maailmansotien jälkeisen ajan eniten ihmisillistä tuhoa aiheuttaneissa konflikteissa.

Kissinger oli mukana järjestämässä Chilen ja Argentiinan sotilasvallankaappauksia vuosina 1973 ja 1976 sekä vasemmistokenraalien salamurhia. Vasemmistolaishallitusten noustua demokraattisesti valtaan Chilessä ja Argentinasssa Yhdysvallat tuki Kissingerin johdolla oikeistokenraalien vallankaappauksia täysin tietoisena näissä maissa tehdyistä opposition puhdistuksista. Chilessä ja Argentinassa "katosi" sotilasdiktatuurien aikana tuhansia ihmisiä.

Kissinger antoi myös tukensa Indonesian ex-presidentti Suharton hallinnon Itä-Timorissa toteuttamalle kansanmurhalle. Yhdysvallat jatkoi Kissingerin johdolla maan omien lakien vastaisia asetoimituksia Indonesian armeijalle.

Kisssinger aloitti Kambodzhan ja Laosin salaiset pommitukset 70-luvulla ilman kongressin lupaa. Pommitusten uhreiksi joutui satoja tuhansia siviilejä, ja vanhat pommit ovat surmanneet Laosissa noin 110.000 ihmistä vielä viime vuoisikymmeninä. Pommitukset pohjustivat punakhemerien valtaannousua Kambodzhassa, mikä johti noin kahden miljoonan ihmisen joukkomurhaan.

Kissingerillä oli merkittävä rooli Etelä- ja Pohjois-Vietnamin rauhanneuvottelujen kariutumisessa vuonna 1968. Tavoitteena oli pitkittää sotaa vaalikamppailua käyvän richard Nixonin menestyksen varmistamiseksi. Myöhemmin Kissinger määräsi viime vuosisadan raskaimmat pommitukset Vietnamissa ja Laosissa.

"Kissinger on yksi maailmansotien jälkeisen ajan suurimpia sotarikollisia", on kansainvälisen Kissinger Watch -kampanjan vetäjä Michael Schmidt todennut.

Kissinger Watch julkaisee nettisivuillaan kuukausittain artikkeleita Kissingerin politiikasta ja seuraa häntä vastaan nostettujen syytteiden etenemistä tuomioistumissa.

Kampanja on toiminut noin komen vuoden ajan osana laajempaa Internatinal Campaign Against Impunity -verkostoa, jonka pyrkimyksenä on saattaa pahimmat ihmisoikeusrikolliset tuomittaviksi teoistaan.

Kissinger Watchin lisäksi ICAI-verkostoon kuuluu myös mm. Israelin pääministerin Ariel Sharonin ihmisoikeusrikoksia seuraavia kampanjoita.

Lue lisää

Etsitäänhän "natsejakin" jopa vanhainkoteja koluamalla.

Ai niin, Kissinger on juutalainen.

Luin joskus saamelaisista netti-artikkelin. Artikkelissä kyllä ensin väitettiin, että saamelaisia ei olisi kohdeltu rasistisesti. Sitten kuitenkin kerrottiin, että työvoiman puutteen takia Ruotsin hallitus päätti 1600?-luvulla panna Piteån/Piitimen saamelaiset kaivostyöhön parhaitten siirtomaaherrojen perinteiden mukaisesti. Saamelaiset kuitenkin mieluummin karkasivat ja ilmeisesti pakomatkallaan mieluummin menehtyivät kuin menivät maan alle kovaan työhön. Hallitus pani heitä jahtaamaan 6000 sotilasta, mutta heillä ei ollut menestystä. Piitimen saamelaisten lukumäärä putosi kahdestatuhannesta pariin sataan.

En valitettavasti enää löytänyt artikkelia. Siinä mentiin läpi kaikki saamelaisryhmät.

jäljittäjä kirjoitti:

Luin joskus saamelaisista netti-artikkelin. Artikkelissä kyllä ensin väitettiin, että saamelaisia ei olisi kohdeltu rasistisesti. Sitten kuitenkin kerrottiin, että työvoiman puutteen takia Ruotsin hallitus päätti 1600?-luvulla panna Piteån/Piitimen saamelaiset kaivostyöhön parhaitten siirtomaaherrojen perinteiden mukaisesti. Saamelaiset kuitenkin mieluummin karkasivat ja ilmeisesti pakomatkallaan mieluummin menehtyivät kuin menivät maan alle kovaan työhön. Hallitus pani heitä jahtaamaan 6000 sotilasta, mutta heillä ei ollut menestystä. Piitimen saamelaisten lukumäärä putosi kahdestatuhannesta pariin sataan.

En valitettavasti enää löytänyt artikkelia. Siinä mentiin läpi kaikki saamelaisryhmät.

Lue lisää

Historiantutkija Markku Jokisipilä on kirjoittanut blogillaan Suomen ja natsi-Saksan suhteista jatkosodan aikana seuraavaa: "En tiedä, onko nykyisessä mielipideilmastossa mahdollista puhua enää samassa mielessä 'vallitsevasta tulkinnasta' kuin vielä 1980-luvulla. Se on kuitenkin selvää, että julkisessa historiakeskustelussa on Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen reivattu kurssia osin reippaastikin kohti 1930-lukua. IS järjesti tekstiviestiäänestyksen presidentti Halosen taannoisen erillissotakommentin yhteydessä, jossa muistaakseni 72 prosenttia vastaajista katsoi Suomen käyneen erillissotaa.

Tutkimus ja yleinen historiakeskustelu eivät kuitenkaan ole sama asiaa, vaikka osin päällekkäin menevätkin. Tutkimuksen puolella on jo kauan aikaa sitten ja monin tutkimuksin osoitettu, että sen paremmin ajopuuteoria kuin erillissotateesikään eivät anna oikeaa kuvaa tapahtuneesta. Tosin erillissotateesin kannattajiksi on viime vuosina ilmaantunut myös tutkijoita (...).

Sitä, että Suomi ryhtyi tietoisesti Saksan kumppaniksi 1940-41, ei kukaan vakavasti otettava tutkija ole pyrkinyt enää vuosikymmeniin kiistämään. Tilanteen vaihtoehdottomuutta kyllä on korostettu, mutta se ei ole sama asia. Ihan tästä riippumatta kuitenkin myös ajopuuteoria koki 1990-luvun mittaan jonkilaisen renessanssikauden, ja yhä kuulee historiantutkimuksen ulkopuolisten tahojen suusta aina silloin tällöin vakavalla naamalla esitettyjä väitteitä, joiden mukaan Suomi ajautui jatkosotaan ilman omaa aloitteellisuutta.

Näissä asemissa keskustelua on sitten intetty julkisuudessa. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi pohtia tätä suomalais-saksalaista liittosuhdetta vähän syvemmmin, esim. minkä asian suhteen liittolaisia oltiin ja minkä taas ei, ja että olivatko kaikki yhteistyön muodot ehdottoman välttämättömiä ja tarpeellisia.

Tällä hetkellä julkisuudessa vaikuttaa vahvana sellainen ristiriitainen kuva, jossa samaan aikaan alleviivataan Suomen tilanteen vaihtoehdottomuutta ja sitä, kuinka Suomi ei kuitenkaan ollut Saksan liittolainen. Yksi pääargumentteja tämän juristerisen hiustenhalkomisen takana on se, ettei Suomella ja Saksalla ollut keskenään paperille kirjattua kansainvälisen oikeuden kriteerit täyttävää sopimusta.

Sotaa suunniteltiin yhdessä Saksan kanssa, sotaa käytiin koordinoidusti, Suomessa oli yli 200.000 saksalaista sotilasta, jotka vastasivat maan rajan puolustamisesta Kuusamon tienoilta pohjoiseen, Suomen armeijan varustelutaso oli Saksasta riippuvainen, kuten myös elintarvike- ja energiahuolto, Baltiassa taistellut Saksan Pohjoinen Armeijaryhmä esti Suomea jäämästä eteentyönnetyksi saarekkeeksi itärintaman pohjoisosalla... Kyllä kaiken tämän rinnalla yhden paperin puuttuminen on aika lailla marginaalinen juttu.

Eikä kaiken tämän toteaminen ole mitään moralismia. (...) Se, että selvittää tapahtumien kulun ja niiden tosiasialliset seuraukset ja kustannukset, kuuluu historiantutkimuksen keskeisiin tehtäviin. Hyvin monet tuntuvat asettavan maamme sotavuosien historiaa käsitteleville tutkimuksille samanlaisia vaatimuksia ja odotuksia kuin itsenäisyyspäivän puheille."

Välikysyjä kirjoitti:

Historiantutkija Markku Jokisipilä on kirjoittanut blogillaan Suomen ja natsi-Saksan suhteista jatkosodan aikana seuraavaa: "En tiedä, onko nykyisessä mielipideilmastossa mahdollista puhua enää samassa mielessä 'vallitsevasta tulkinnasta' kuin vielä 1980-luvulla. Se on kuitenkin selvää, että julkisessa historiakeskustelussa on Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen reivattu kurssia osin reippaastikin kohti 1930-lukua. IS järjesti tekstiviestiäänestyksen presidentti Halosen taannoisen erillissotakommentin yhteydessä, jossa muistaakseni 72 prosenttia vastaajista katsoi Suomen käyneen erillissotaa.

Tutkimus ja yleinen historiakeskustelu eivät kuitenkaan ole sama asiaa, vaikka osin päällekkäin menevätkin. Tutkimuksen puolella on jo kauan aikaa sitten ja monin tutkimuksin osoitettu, että sen paremmin ajopuuteoria kuin erillissotateesikään eivät anna oikeaa kuvaa tapahtuneesta. Tosin erillissotateesin kannattajiksi on viime vuosina ilmaantunut myös tutkijoita (...).

Sitä, että Suomi ryhtyi tietoisesti Saksan kumppaniksi 1940-41, ei kukaan vakavasti otettava tutkija ole pyrkinyt enää vuosikymmeniin kiistämään. Tilanteen vaihtoehdottomuutta kyllä on korostettu, mutta se ei ole sama asia. Ihan tästä riippumatta kuitenkin myös ajopuuteoria koki 1990-luvun mittaan jonkilaisen renessanssikauden, ja yhä kuulee historiantutkimuksen ulkopuolisten tahojen suusta aina silloin tällöin vakavalla naamalla esitettyjä väitteitä, joiden mukaan Suomi ajautui jatkosotaan ilman omaa aloitteellisuutta.

Näissä asemissa keskustelua on sitten intetty julkisuudessa. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi pohtia tätä suomalais-saksalaista liittosuhdetta vähän syvemmmin, esim. minkä asian suhteen liittolaisia oltiin ja minkä taas ei, ja että olivatko kaikki yhteistyön muodot ehdottoman välttämättömiä ja tarpeellisia.

Tällä hetkellä julkisuudessa vaikuttaa vahvana sellainen ristiriitainen kuva, jossa samaan aikaan alleviivataan Suomen tilanteen vaihtoehdottomuutta ja sitä, kuinka Suomi ei kuitenkaan ollut Saksan liittolainen. Yksi pääargumentteja tämän juristerisen hiustenhalkomisen takana on se, ettei Suomella ja Saksalla ollut keskenään paperille kirjattua kansainvälisen oikeuden kriteerit täyttävää sopimusta.

Sotaa suunniteltiin yhdessä Saksan kanssa, sotaa käytiin koordinoidusti, Suomessa oli yli 200.000 saksalaista sotilasta, jotka vastasivat maan rajan puolustamisesta Kuusamon tienoilta pohjoiseen, Suomen armeijan varustelutaso oli Saksasta riippuvainen, kuten myös elintarvike- ja energiahuolto, Baltiassa taistellut Saksan Pohjoinen Armeijaryhmä esti Suomea jäämästä eteentyönnetyksi saarekkeeksi itärintaman pohjoisosalla... Kyllä kaiken tämän rinnalla yhden paperin puuttuminen on aika lailla marginaalinen juttu.

Eikä kaiken tämän toteaminen ole mitään moralismia. (...) Se, että selvittää tapahtumien kulun ja niiden tosiasialliset seuraukset ja kustannukset, kuuluu historiantutkimuksen keskeisiin tehtäviin. Hyvin monet tuntuvat asettavan maamme sotavuosien historiaa käsitteleville tutkimuksille samanlaisia vaatimuksia ja odotuksia kuin itsenäisyyspäivän puheille."

Lue lisää

Kyllä niillä paperille kirjatuilla kansainvälisen oikeuden kriteerit täyttävillä esityksillä oli merkitystä myös toisen maailamsodan aikana. Miksi muuten valvontakomissiosta puuttui USA ja mukana oli Englanti, joka kuitenkaan ei ollut sotinut Suomea vastaan.

Kyllä Suomi teki enemmän kuin näennäisiä liikkeitä voidakseen olla tekemättä liittosopimusta Saksan kanssa. Suomi myös näki vaivaa irtauakseen tehdyistä sopimuksistä. Näin ollen sopimuksilla oli paljon merkitystä Suomelle.

Maat neuvottelevat keskenään asioista ja neuvottelivat myös toisen maailmansodan aikana. Kun aina viralliset sopimuksetkaan eivät pitäneet, niin vielä vähemmän käydyille neuvotteluille voidaan antaa lopullista päättävää asemaa. Voidaan teoretisoida, että myös NL olisi kyennyt aloittamaan neuvottelut Suomen kanssa, ja että NL olisi hyvin pystynyt tekemään Suomea tyydyttävän tarjouksen. Kun tällaista ei ilmestynyt, niin Suomella ei tosiaan ollut vaihtoehtoja.

Vaihtoehtona ei juuri voi pitää Paasikiven muistelmissaan? kaavailemaa 200 000 kuollutta ja kärkisija avunsaajamaiden joukossa. Paasikivi kun oli turhan optimistinen NL:n käyttäytymisen suhteen.

Selittää nyt arvon historioitsijat samalla argumentaatiolla kuin Suomen tapauksessa, mikä on Ranskan asema. Ranska (Vichyn Ranska) kun teki sopimuksen Saksan kanssa ja tosiaan soti saksalaisten rinnalla liittoutuneita vastaan. Onko Vichyn Ranska tehty kansainvälisoikeudellisesti olemattomaksi. Siis sen suorittamia toimenpiteitä ei pidetä laillisina, esim. solmittuja avioliittoja.

Ei tosiaan osoita mitään moralismia pysyä aikaisemman NL:n kannalla tai omaksua sodan voittajavaltioihin kuuluvan USAn historiankirjoituksessa vallitsevat Suomea koskevat käsitykset. Voittajavaltiot kun nyt ei yleensäkään myönnä tekemiään virheitä ja tapahtumien kirjavuutta, esim. taisteliko USA kommunismia puolesta vai sitä vastaan viime vuosisadalla. Vuosikymmenien jälkeen jää näkyviin vain virallinen historian kirjoitus, jonka ulkomailta tulevat opiskelijat ja näistä kasvavat tutkijat sitteen isäntämaata hännystelläkseen ja omaa asemaa helpottaakseen omaksuvat. Tämän mukaan, NL oli 1945 asti hyvä ja sen jälkeen huono. Jaotuksen sinänsä voi katsoa myös Suomen virallisesti (tässä virallisuudessa ilmeisesti tehdyt sopimukset taas ovat jostain kumman syystä historiakirjoittajienkin mielestä merkittäviä) omaksuneen, valitettavasti Suomi on kuitenkin ikävästi koko ajan ollut ajallisesti väärässä vaiheessa.

victim kirjoitti:

Kyllä niillä paperille kirjatuilla kansainvälisen oikeuden kriteerit täyttävillä esityksillä oli merkitystä myös toisen maailamsodan aikana. Miksi muuten valvontakomissiosta puuttui USA ja mukana oli Englanti, joka kuitenkaan ei ollut sotinut Suomea vastaan.

Kyllä Suomi teki enemmän kuin näennäisiä liikkeitä voidakseen olla tekemättä liittosopimusta Saksan kanssa. Suomi myös näki vaivaa irtauakseen tehdyistä sopimuksistä. Näin ollen sopimuksilla oli paljon merkitystä Suomelle.

Maat neuvottelevat keskenään asioista ja neuvottelivat myös toisen maailmansodan aikana. Kun aina viralliset sopimuksetkaan eivät pitäneet, niin vielä vähemmän käydyille neuvotteluille voidaan antaa lopullista päättävää asemaa. Voidaan teoretisoida, että myös NL olisi kyennyt aloittamaan neuvottelut Suomen kanssa, ja että NL olisi hyvin pystynyt tekemään Suomea tyydyttävän tarjouksen. Kun tällaista ei ilmestynyt, niin Suomella ei tosiaan ollut vaihtoehtoja.

Vaihtoehtona ei juuri voi pitää Paasikiven muistelmissaan? kaavailemaa 200 000 kuollutta ja kärkisija avunsaajamaiden joukossa. Paasikivi kun oli turhan optimistinen NL:n käyttäytymisen suhteen.

Selittää nyt arvon historioitsijat samalla argumentaatiolla kuin Suomen tapauksessa, mikä on Ranskan asema. Ranska (Vichyn Ranska) kun teki sopimuksen Saksan kanssa ja tosiaan soti saksalaisten rinnalla liittoutuneita vastaan. Onko Vichyn Ranska tehty kansainvälisoikeudellisesti olemattomaksi. Siis sen suorittamia toimenpiteitä ei pidetä laillisina, esim. solmittuja avioliittoja.

Ei tosiaan osoita mitään moralismia pysyä aikaisemman NL:n kannalla tai omaksua sodan voittajavaltioihin kuuluvan USAn historiankirjoituksessa vallitsevat Suomea koskevat käsitykset. Voittajavaltiot kun nyt ei yleensäkään myönnä tekemiään virheitä ja tapahtumien kirjavuutta, esim. taisteliko USA kommunismia puolesta vai sitä vastaan viime vuosisadalla. Vuosikymmenien jälkeen jää näkyviin vain virallinen historian kirjoitus, jonka ulkomailta tulevat opiskelijat ja näistä kasvavat tutkijat sitteen isäntämaata hännystelläkseen ja omaa asemaa helpottaakseen omaksuvat. Tämän mukaan, NL oli 1945 asti hyvä ja sen jälkeen huono. Jaotuksen sinänsä voi katsoa myös Suomen virallisesti (tässä virallisuudessa ilmeisesti tehdyt sopimukset taas ovat jostain kumman syystä historiakirjoittajienkin mielestä merkittäviä) omaksuneen, valitettavasti Suomi on kuitenkin ikävästi koko ajan ollut ajallisesti väärässä vaiheessa.

Lue lisää

:=)