En tosiaankaan tiedä kauanko jaksan tätä elämää. Päivästä toiseen yritän kulkea reippaana. Hymyilen kohteliaasti kanssa ihmisille, vaikka sisälläni itken jäisiä kyyneleitä.
Olen parikymppinen. Kaiken pitäisi olla hyvin ja parhaiden menovuosien menossa. Näin ei kuitenkaan ole. Lähes joka ilta nukkumaan mennessä suren mennyttä päivää. Sen mukanaan tuomaa yksinäisyyden tunnetta, masennusta, paniikkikohtauksia, pelkoja joita kätken sisimpääni, surua, vääriä sanavalintoja. En osaa, enkä jaksa olla tarpeeksi viihdyttävä, jotta kukaan tahtoisi viettää aikaansa kanssani. Koulussa koin kovaa henkistä kiusaamista toisten tyttöjen taholta. Seisoin yksin jossain nurkassa, kun en enää uskaltanut hakeutua muiden seuraan, olinhan se omituinen, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla. Nykyisinkään minulla ei ole montaa kaveria. Poikaystävää ei ole ollut ja alkaa tuntua, ettei koskaan tule olemaankaan. No, lähtisit hyvä ihminen baariin, joku kiroaa. En vain voi uskoa, että osaisin olla sielläkään tarpeeksi hyvännäköinen, viehättävä tai muuten hauska. Minut satunnaisesti näkevä ei varmaankaan tiedä millaisia ajatuksia haudon sisälläni. Luulen, että minusta saa täysin päinvastaisen kuvan. Niin hyvä näyttelijä minusta on vuosien kuluessa kasvanut.
Kärsin sisimmässäni hyvin paljon, ettei minulla ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin olla täysin omaitseni ilman mitään kuorutuksia. Olla joskus vaikka ihan hiljaa tuntematta siitä mitään syyllisyyttä. Epäilen myöskin olisiko minusta seurustelemaan, antamaan toiselle ihmiselle sitä mitä hän tarvitsee. Itken taas tänäkin iltana yksinäisyyttä, kun katson televisiosta rakastuneita pareja. Aamulla taas kellon herätys töihin, kotiin ja nukkumaan.
Olen parikymppinen. Kaiken pitäisi olla hyvin ja parhaiden menovuosien menossa. Näin ei kuitenkaan ole. Lähes joka ilta nukkumaan mennessä suren mennyttä päivää. Sen mukanaan tuomaa yksinäisyyden tunnetta, masennusta, paniikkikohtauksia, pelkoja joita kätken sisimpääni, surua, vääriä sanavalintoja. En osaa, enkä jaksa olla tarpeeksi viihdyttävä, jotta kukaan tahtoisi viettää aikaansa kanssani. Koulussa koin kovaa henkistä kiusaamista toisten tyttöjen taholta. Seisoin yksin jossain nurkassa, kun en enää uskaltanut hakeutua muiden seuraan, olinhan se omituinen, jonka kanssa kukaan ei halunnut olla. Nykyisinkään minulla ei ole montaa kaveria. Poikaystävää ei ole ollut ja alkaa tuntua, ettei koskaan tule olemaankaan. No, lähtisit hyvä ihminen baariin, joku kiroaa. En vain voi uskoa, että osaisin olla sielläkään tarpeeksi hyvännäköinen, viehättävä tai muuten hauska. Minut satunnaisesti näkevä ei varmaankaan tiedä millaisia ajatuksia haudon sisälläni. Luulen, että minusta saa täysin päinvastaisen kuvan. Niin hyvä näyttelijä minusta on vuosien kuluessa kasvanut.
Kärsin sisimmässäni hyvin paljon, ettei minulla ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin olla täysin omaitseni ilman mitään kuorutuksia. Olla joskus vaikka ihan hiljaa tuntematta siitä mitään syyllisyyttä. Epäilen myöskin olisiko minusta seurustelemaan, antamaan toiselle ihmiselle sitä mitä hän tarvitsee. Itken taas tänäkin iltana yksinäisyyttä, kun katson televisiosta rakastuneita pareja. Aamulla taas kellon herätys töihin, kotiin ja nukkumaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
järkevää sinulle mutta en oikein muuta osaa kuin että toivon sydämestäni sinulle vielä jotain hyvääkin elämässä.asioilla on tapana järjestyä.
Tarinasi todella kosketti. Ihan kuin omasta elämästäni olisi kirjoitettu. Jotenkin helpottavaa, etten ole ainoa joka tuntee noin. Itse en usko koskaan pääseväni tästä tilasta pois mitenkään. Ei voi olla ketään joka näkisi minut minuna ja hyväksyisi sellaisena kuin olen. Olisipa edes joku ystävä jolle voisi joskus purkautua näissä asioissa.
Elämäni tuntuu jämähtyneen lopullisesti tähän. Töihin, kotiin, nukkumaan. Viikonloput on tuksaa kun on liikaa aikaa miettiä kaikkea. Helvetin perseestä. Tietenkin välillä yritän sitten ajatella positiivisesti, hyvä että on töitä ja terveenä, mutta toi ajatus pysyy ehkä neljä minuuttia.
Viime aikoina olen huomannut tulevani yhä vain välinpitämättömämmäksi. Huomaan ajattelevani "Vi**t mitä väliä sil o!" ja muita tuon kaltaisia ajatuksia. Sitten taas se tunne iskee kulman takaa pistäen kyyneleet silmiin.
Ainoa asia mitä minulla on, on toivo. Toivo paremmasta. Jostain muusta.
Ajatelkaapa. Suurin osa ihmisistä kokee ainakin jossain elämänvaiheessa jonkinlaisia mielenterveyden häiriöitä ja muistelisin, että noin 30% yliopisto-opiskelijoista kärsii mielenterveysongelmista.
Ymmärrän hyvin, että koulussa kiusatuksi tulleilla on ongelmia, olenhan itsekin kokenut todella ikäviä vuosien päästä koulukiusaamisen loppumisesta. Kannattaa pitää mielessä, että moni on kanssasi samassa tilanteessa, useat paljon hankalammassa tilanteessa. Ei sinussa ole mitään vikaa vaan päinvastoin, ymmärrät ihmisiä ja ympäristöäsi varmasti paljon paremmin kuin he, jotka ovat jostain syystä onnistuneet kahlaamaan elämäänsä helpoimman kautta.
Hakeudu vaikka jonkin liikuntaharrastuksen pariin, niissä tapaa usein ystävällisiä ihmisiä eikä olisi häpeä edes hakeutua terapeutille.
Äläkä murehdi sitä mitä muut sinusta ajattelevat. Maailmassa on aina ihmisiä, jotka pitävät sinusta ellet sitten ole sellainen, joka kiukuttelee, nälvii, haukkuu, tiuskii ja ilkeilee muille. Sitä tuskin kuitenkaan olet. Kovan koulun käyneistä kasvaa usein yhteiskunnan parhaimmat yksilöt.
Samanlaisia tunteita, kyllä.
Eikä saa aina unta, kun päivä tuntuu hukkaan heitetyltä, että paljon jäi tekemättä ja plaah.
Ja ihmisistä, kavereiden hankkimisesta, äh,
Tuntuu, että aina pitäisi jaksaa keksiä jotain järkevää ja hauskaa sanottavaa, vaikka oikeasti olisi ihanaa vain olla hiljaa jonkun toisen kanssa.
Se on tosi hassua, kun yleensä (näilläkin palstoilla) etsitään juttuseuraa. En minä halua jutustella! Haluan puhua, tai olla hiljaa. Ei minusta ole small-talk ihmiseksi.
Ei kai aina tarvitse viihdyttää. Ja kaikki ne piip paniikkikohtaukset ja neuroosit sitä itse tajuaa, että ne on ihan typeriä kun eihän sillä tosiaan ole mitään väliä, vaikka joku pitäisikin jotain juttua tai tekoa hölmönä. Mutta silti ei saa sanottua ja tehtyä kaikkea mitä haluaisi.
En tiedä, lohduttiko tämä mitään mutta kai ehkä osoitti, että ehkä joku niistä ihmisistä, joista luulet ettei ole kiinnostunut sinusta, oikeasti kamppaileekin samojen juttujen kanssa...
jotta mieluusti kuulisin lisää sinusta... Olen siis kanssa parikymppinen, nainen ja häiriintynyt väärien sanojen käyttäjä. Tai ei kai sanat itsessään ole vääriä, mutta saan ne liian usein väärään järjestykseen :)
[email protected]
muutama ulkokultainen kaveri löytyy, mutta en minä voi heille puhua muista kuin tyhjänpäiväisyyksistä.
Heillä on tuhatpäin muita kavereita eikä tutustuminenkaan ole hankalaa. Minulle se on mahdotonta.
Et sinä ole yksin, mutta miten me kaikki yksinolevat saisimme koottua itsemme yhteen?
Kirjoituksesi voisi olla kuin omani.
Olisi mukava tutustua uusiin ihmisiin. Mailata saa:[email protected]
ehkä yhdessä löydämme paremman huomisen..