En tiedä kuinka paljon asiani liittyy nimenomaan paniikkiin.. mutta jonkinlaiseen ahdistuneisuuteen ja masennukseen kuitenkin. Melkein purskahdin itkuun helpotuksesta kun löysin tämän forumin, näyttää olevan niin paljon muitakin jotka kärsivät samanlaisista oireista. Helpottaa jo kun tietää ettei ole ainoa joka luulee kuolevansa tai tulevansa hulluksi vähän väliä.
Itselläni varsinainen ensimmäinen paniikkikohtaus tuli n 2 kuukautta sitten. En alkajaisiksi tunnistanut paniikkikohtaukseksi, mutta nyt jälkeenpäin oireet viittaavat selvästi siihen: sydämentykytys, hikoilu, sekavuus, psykoosiin joutumisen ja kontrollin menettämisen pelko.. Hengenahdistusta minulla ei ole esiintynyt. Kohtauksia minulla ei kovin usein ole, ja nekin aina ainoastaan nukkumaan mennessä. Tuollaisina öinä nukkumisesta ei tule mitään, korkeintaan nukahdan joskus aamun sarastaessa. Ja seuraavana päivänä on todella epärealistinen olo: välillä humisee korvissa, ajatukset tuntuvat sekavilta, liikun epävarmasti ja välillä huimaakin.. en tiedä liittyvätkö nämä oireet enemmän väsymykseen.
Nyt minulle on kuitenkin jäänyt päälle tämä epätodellinen olo.. tuntuu kuin tarvitsisin annoksen realismia tai jonkunlaisen sysäyksen että jaksaisin taas liittyä normaalien ihmisten joukkoon, arkeen. Välillä tuntuu siltä etten jaksa tehdä mitään, välillä sydämeen sattuu ihan fyysisesti ja kokoajan on huono olo ja pala kurkussa, käsien vapinaa, hermostuneisuutta ja väsymystä samaan aikaan.. vähän niin kuin paniikkia kestäisi koko päivän vähän lievemmässä muodossa.. onkohan kenelläkään muulla tällaista päiviä kestävää paniikkia?
Tiedän että oireeni liittyvät todennäköisesti stressiin ja elämänmuutoksiin mutta olen mielestäni aina ollut niin vahva ja järkevä ihminen.. ja nyt yhtäkkiä kaikki on kääntynyt päälaelleen.. Luulosairas olen toisaalta ollut koko ikäni joten välillä on vaikeaa yrittää vakuuttaa itselleni että minussa ei ole fyysisesti mitään vikaa. Aina saa miettiä pienestäkin oireesta että mikähän kauhea tauti minulla nyt on...
Tsemppiä pimeyteen ja kiitos kaikille jotka ovat jo kokemuksiaan jakaneet - ette tiedäkään kuinka helpottavaa on kuulla kohtalotovereista.
Itselläni varsinainen ensimmäinen paniikkikohtaus tuli n 2 kuukautta sitten. En alkajaisiksi tunnistanut paniikkikohtaukseksi, mutta nyt jälkeenpäin oireet viittaavat selvästi siihen: sydämentykytys, hikoilu, sekavuus, psykoosiin joutumisen ja kontrollin menettämisen pelko.. Hengenahdistusta minulla ei ole esiintynyt. Kohtauksia minulla ei kovin usein ole, ja nekin aina ainoastaan nukkumaan mennessä. Tuollaisina öinä nukkumisesta ei tule mitään, korkeintaan nukahdan joskus aamun sarastaessa. Ja seuraavana päivänä on todella epärealistinen olo: välillä humisee korvissa, ajatukset tuntuvat sekavilta, liikun epävarmasti ja välillä huimaakin.. en tiedä liittyvätkö nämä oireet enemmän väsymykseen.
Nyt minulle on kuitenkin jäänyt päälle tämä epätodellinen olo.. tuntuu kuin tarvitsisin annoksen realismia tai jonkunlaisen sysäyksen että jaksaisin taas liittyä normaalien ihmisten joukkoon, arkeen. Välillä tuntuu siltä etten jaksa tehdä mitään, välillä sydämeen sattuu ihan fyysisesti ja kokoajan on huono olo ja pala kurkussa, käsien vapinaa, hermostuneisuutta ja väsymystä samaan aikaan.. vähän niin kuin paniikkia kestäisi koko päivän vähän lievemmässä muodossa.. onkohan kenelläkään muulla tällaista päiviä kestävää paniikkia?
Tiedän että oireeni liittyvät todennäköisesti stressiin ja elämänmuutoksiin mutta olen mielestäni aina ollut niin vahva ja järkevä ihminen.. ja nyt yhtäkkiä kaikki on kääntynyt päälaelleen.. Luulosairas olen toisaalta ollut koko ikäni joten välillä on vaikeaa yrittää vakuuttaa itselleni että minussa ei ole fyysisesti mitään vikaa. Aina saa miettiä pienestäkin oireesta että mikähän kauhea tauti minulla nyt on...
Tsemppiä pimeyteen ja kiitos kaikille jotka ovat jo kokemuksiaan jakaneet - ette tiedäkään kuinka helpottavaa on kuulla kohtalotovereista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itselläni on ollut samoja oireita lähiaikoina, itse olen kirjoittanut tänne myös aiheen.
Ensinnäkin, minkä ikäinen olet? Jos olet alle 18v., syynä saattaa olla henkinen kasvu. Itselläni tuota "luulotautia" ei ole ollut, mutta pikkuveljeni kärsi siitä puolisen vuotta. Hän luuli että hänellä on MS-tauti. Vaikka kuinka yritimme saada hänelle päähän sen että hänellä ei ole hätää, hän silti panikoi panikoimistaan. Hän joutuin olemaan joitakin päiviä pois koulustakin koska hänellä oli yksinkertaisesti todella paha olo. Kun hän aikansa oli kärsinyt, hän meni terapiaan, Voimala nimiseen paikkaan. Siellä hän oli kuukauden verran ja oli taas henkisesti terve kuin pukki. Jos Sinua pelottaa hakea apua esim. terapiasta, oli hyvä idea kirjoittaa tänne kirjoitus. Itselläni ei varsinaista terapiakammoa ole mutta en silti "kehtaa" hakea apua muilta. Näin anonyymisti se on huomattavasti helpompaa.
Ja oletko ennen ensimmäistä paniikkikohtausta joutunut kestämään paljon huonoja päiviä? Äitini kertoi hyvin hauskan teorian, joka on seuraavanlainen:
"Me olemme puita. Vaikeudet ovat tuuli. Kun tuuli puhaltaa kovaa puuhun, puu joustaa. Mutta sitten kun tuuli loppuu, puu singahtaa voimalla eteenpäin ja puusta ketkeaa oksa." Tämä ei tarkoita sitä että sinulta puuttuu jokin raaja, vaan sitä että, koska olet joutunut kestämään paljon vastoinkäymisiä niin hyvän ajan tullen se stressi palaa sinulle. Stressi tarkoitti oksan katkeamista. Jonkun ajan kuluttua korjaat katkennen oksan ja elämäsi on taas entisellään. Usko pois. Itselläni on ollut juuri luettelemiasi oireita ja ne alkoivat juuri silloin kun luulin että kaikki on hyvin. Se vaan tulee niin yllättäen, ei kerkeä varautua.
Mutta usko minua, nuo ovat hyvin normaaleja oireita. Niitä on jokaisella ihmisellä jossain vaiheessa elämää, vaikka sen uskominen tuntuu vaikealta. Koita jaksaa. :)