en tiiä miten aloittaisin, jotenkin vaan kaikki tuntuu kaatuvan päälle enkä tiedä kenelle puhuisin..
Mulla on nyt kuukauden ajan ollu todella paha olla, ahdistaa, saan paniikkikohtauksia parhaimmillani 8 päivässä (herään myös joskus yöllä siihen), yritän vaan nukkua paljon ettei tarvitse olla hereillä ja tuntea tätä. Itken myös nykyään päivittäin. Töissä lähtiessäni oon tyytyväinen jos ei oo tarvinnu puhua kenellekkään ja esittää kauhean pirteää. Tuntuu et seinät kaatuu päälle. Kokoajan sellanen pelko päällä et kohta jotain pahaa tapahtuu. Mulla on älyttömän ihan avomies, mut en halua tuottaa hänelle mielipahaa ku oon aikasemmin huomannu (masennuin ekan kerran 5 vuotta sitten)et hän syyttää vaan itseään mun pahasta olosta. Ja sitä en kestä, se vaan pahentaa mun oloa.
Kävin lääkärissä ihan muiden asioiden takia ja ajattelin siinä odotellessani et puhuisin mun tilasta, mut mun lääkäri oli vaihtunu ja en saanu suutani auki, en myöskään jaksa nyt mitään lääkärivaihtoja. En tiiä kuinka kauan jaksan
Mulla on nyt kuukauden ajan ollu todella paha olla, ahdistaa, saan paniikkikohtauksia parhaimmillani 8 päivässä (herään myös joskus yöllä siihen), yritän vaan nukkua paljon ettei tarvitse olla hereillä ja tuntea tätä. Itken myös nykyään päivittäin. Töissä lähtiessäni oon tyytyväinen jos ei oo tarvinnu puhua kenellekkään ja esittää kauhean pirteää. Tuntuu et seinät kaatuu päälle. Kokoajan sellanen pelko päällä et kohta jotain pahaa tapahtuu. Mulla on älyttömän ihan avomies, mut en halua tuottaa hänelle mielipahaa ku oon aikasemmin huomannu (masennuin ekan kerran 5 vuotta sitten)et hän syyttää vaan itseään mun pahasta olosta. Ja sitä en kestä, se vaan pahentaa mun oloa.
Kävin lääkärissä ihan muiden asioiden takia ja ajattelin siinä odotellessani et puhuisin mun tilasta, mut mun lääkäri oli vaihtunu ja en saanu suutani auki, en myöskään jaksa nyt mitään lääkärivaihtoja. En tiiä kuinka kauan jaksan
Vastaukset 7
Vanhimmat
kuitenkin lääkäriin.. mitä kauemmin menee tulee vaikeampaa ja pidempi hoitojakso. vaimoni kieltää itseltään koko sairauden ja lopulta ne kohtaukset ovat tulleet kaupassa ja ambulanssi sieltä on vienyt osastolle.. miehenä rinnalla kulku on kuitenkin helpompaa kun tietää tilanteen ja ymmärtää toisen tunneheilahteluiden syyt. mun vaimoni kieltäytyy jatkuvasti hoidosta ja jättää salaa lääkkeet pois mutta huomaan sen hyvinkin pian käytöksen muutoksina.. ja hänelläkin vain masennus. se rassaa suhdetta ja voi olla ettei kauan pystytä yhdessä olemaan. jos ulkopuolinen joutuu tukemaan liikaa ja auttamaan voi sinulle tulla holhottavan tunne ja se rassaa suhdetta. siksi kannattaa itse olla aktiivinen oman hyvinvoinnin kanssa.
muutaman ohjeen sinulle;
Älä kuvittele että me miehet olisimme ajatuksenlukijoita, joten tee paikka, aika ja poista kaikki mahdolliset häiriötekijät suljet puhelimet, jne.. ja istutte alas ja kerrot avoimesti miehellesi miltä sinusta tuntuu ja miten luulet/kuvittelet/ajattelet mahdollisen masennuksen häneen vaikuttavan.
Printtaa vaikka tuo kirjoittamasi teksti ja anna se miehellesi, voit yllättyä!.
Noista lääkäreistä; pyri psykiatrian erikoislääkärin vastaanotolle niin usko että saat paljon parempaa apua.
Koita jaksaa, kyllä se aurinko paistaa huomenna, jos ei niin sitten ylihuomenna.
Uskalla hakea apua!
Kirjoitukseksi perusteella kärsit masennuksesta ja ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöstä. Sinun on ymmärrettävä, että ei ole normaalia saada kahdeksan kertaa päivässä paniikkikohtausta, itkeä päivittäin, kärsiä tuskaisuudesta ja unettomuudesta! Elämän ei ole tarkoitus olla jatkuvaa pahaa oloa. Ja syyllisyys, jota kannat miehesi puolesta, ei voisi enempää olla oire masennuksesta. Ihminen, joka kärsii noin voimakkaasta ahdistuksesta, ei välttämättä osaa hahmottaa omaa tilaansa. "en varmasti tarpeeksi sairas hakeakseni apua" "on vain yritettävä enemmän, niin asiat paranevat" "jos myönnän pahan oloni, läheiseni huolestuvat" jne! Todella usko minua! Hae apua, lääkäriltä, mielenterveystoimistosta tms. Jos olet ennenkin sairastunut masennukseen, tiedät varmasti ettei masennus ole tahdonvoimasta kiinni! Miehesi ei pysty sinua auttamaan, oli hän kuinka ihana tahansa. Sinun pitää hakea apua. Kuulostaa todella huolestuttavalta tilanteesi. Haluan vain sanoa, että sen ei tarvitse näin jatkua. Ja kannustaa sinua eteenpäin. mutta yksin et selviä, eikä sinun ole tarkoituskaan! Tiedän mistä puhun, olen käynyt läpi vaikean masennuksen. Uskalla ottaa ensimmäinen askel, sinusta tullaan kyllä huolehtimaan!
Jos on vaikea kertoa lääkärille, printtaa vaikka täältä kirjoittamasi viesti ja saamasi vastaukset. näytät ne lääkärille, kyllä hän ymmärtää! Äläkä tyydy pelkkään parin viikkoon sairaslomaan ja mieleialalääkkeisiin! Tarvitset varmasti pidempi aikaista hoitoa, avohoitoa, terapiaa yms.!! voimia avun hakemiseen! Paniikkihäiriöillesi on syy! Lääkkeet ovat kuin kainanosauvat, joilla pääset hieman tolpillesi, jotta jaksat puhua, ja se on se keino, jolla paranemisesi voi alkaa!
"on vain yritettävä enemmän, niin asiat paranevat" "jos myönnän pahan oloni, läheiseni huolestuvat"
Miten musta tuntuu et luit mun ajatukset.
Oon kasvanut isättömässä perheessä ja jotenkin mulle lankesi se vahvemman rooli. Oon jo pienenä tottunu pitämään mun perheestä huolta ja jotenkin siitä on vaikea päästä eroon. Mun pikkusiskon isä kerran sano kun olin pieni et "itkeminen on heikkouden merkki" ja se lause syöpy mun mieleen, vaikka näin vanhempana tiedänkin et se oli väärin sanottu. Mut en kyllä vieläkään osaa itkeä muiden nähden, odotan et oon yksin. En vaan halua satuttaa tai huolestuttaa mulle tärkeitä ihmisiä. Sun kirjotus sai mut kaivamaan lääkekaappia ja löysin (onneks) kaapin perälle jääneen cipramil purkin mistä löyty vielä muutama tabletti ja yritän niiden voimalla mennä lääkäriin. Kiitos!
minulla on niin samanlainen tilanne, että pakko on sulle vastata!:) olen masentunut, ja sitä on ollut pitkään. välillä parempia jaksoja, ja välillä huonompia. olen myös melko ujo.
minullakin avomies on, hän ennen ymmärsi ja jaksoi tukea. nyt ei enää... on alkanut olemaan todella ilkeä minulle. ja sanonut suoraan ettei jaksa minun itkemistäni, ja surkeuttani. ja ymmärrettäväähän se on, ei kai sitä kukaan ikuisuuksia jaksa.
oletko mistäpäin..?? mukava olisi mailailla (ja vaikka tavata joskus... minulle kyllä voisit puhua)olen 28v.
mutta tsemppiä jokatapauksessa:)
Mulla on kans parempia aikoja, nyt vaan jotenkin kaikki tuntuu niin.. ahdistavalta ja pelottavalta.
Mä en halua kertoa mun kundille lähinnä sen takia kun nään sen ilmeestä että hän syyttää kaikesta itseään. Ja se satuttaa mua tuplasti enemmän. Haluaisin olla taas se iloinen tyttö joka jaksoi innostua pienemmistäkin jutuista, mut nyt jotenkin tuntuu et jokainen hymy on teeskentelyä. Oon Espoon suunnalta.