Olen tosiaan huomannut että en taida olla ihan täysjärkinen. Pitää tehdä ihan lista kaikesta tähän:
- kahvikuppineuroosi, en pysty syömään useiden ihmisten läsnäollessa ilman että kädet tärisee, tutut ihmiset eivät haittaa syömistäni
- tarkistuspakko, kaikki on pakko aina tarkistaa lähtiessä monta kertaa: että kaikki on mukana, valot sammutettu jne. joskus käännyn vielä ovelta tarkistuksen jälkeen tarkistaakseni kaiken uudelleen
- sitten on pakko suunnitella päivä jo etukäteen, siis vaikka olen työtön niin on pakko tehdä kaikki seuraavan päivän suunnitelmat valmiiksi vaikken tekisi mitään erityistä. ja jos suunnitelmat muuttuvat jostain syystä, menen ihan sekaisin, kaikki suunnittelu on pakko aloittaa alusta ja vakuutella itselleen että ei se haittaa vaikka joku juttu siirtyi seuraavaan päivään
- puhun itselleni ja kuvittelen että se on joku muu jolle puhun ja että se joku muu vastailee, tiedän kyllä ettei ole ketään muuta mutta olen niin yksinäinen että pakko puhua sitten vaikka itselleen..
- olen kaiket päivät niin väsynyt että voisin vaikka vain nukkua koko päivän, mikään ei jaksa kiinnostaa, hyvä että selviydyn edes kotitöistä
- pelkään ihmisiä, inhoan olla väenpaljoudessa ja jopa kaupan kassajonossa seisominen tuottaa tuskaa. jos joku sanoo minulle jotain, saan suustani kuulumaan vain jotain epämääräistä muminaa
- jos juttelen jonkun kanssa jotain, ihan mistä vaan asiasta joko naamatusten tai puhelimella niin minun on käytävä koko keskustelu mielessäni läpi monta kertaa
- jatkuva stressi aivan kaikesta, siis aivan kaikesta: stressaan kotitöistä, kuntoilusta, kaikesta. pitää käydä läpi monta kertaa päivässä että tarviiko tänään tehdä enää mitään vaikka tiedän ettei tarvi. joulustressistä en kehtaa edes mainita..
Siinähän sitä olikin sitten, päällepäin olen ihan tavallinen reilu parikymppinen nainen. Ystäviä ei ole ikinä ollut, poikaystävä sentään on. Noita oireita on ollut monta vuotta. Kahvikuppineuroosista olen esimerkiksi kärsinyt jo 13-vuotiaasta asti ja tarkistuspakkokin oli jo lukioaikoina. Lääkäriin en mene koska inhoan haastatteluja ja kopelointia. Mieluummin olen omassa rauhassa. Mutta kiitos jos joku vaivautuu vähän valottamaan onko meikäläisessä joku hyvinkin pahasti pielessä.
- kahvikuppineuroosi, en pysty syömään useiden ihmisten läsnäollessa ilman että kädet tärisee, tutut ihmiset eivät haittaa syömistäni
- tarkistuspakko, kaikki on pakko aina tarkistaa lähtiessä monta kertaa: että kaikki on mukana, valot sammutettu jne. joskus käännyn vielä ovelta tarkistuksen jälkeen tarkistaakseni kaiken uudelleen
- sitten on pakko suunnitella päivä jo etukäteen, siis vaikka olen työtön niin on pakko tehdä kaikki seuraavan päivän suunnitelmat valmiiksi vaikken tekisi mitään erityistä. ja jos suunnitelmat muuttuvat jostain syystä, menen ihan sekaisin, kaikki suunnittelu on pakko aloittaa alusta ja vakuutella itselleen että ei se haittaa vaikka joku juttu siirtyi seuraavaan päivään
- puhun itselleni ja kuvittelen että se on joku muu jolle puhun ja että se joku muu vastailee, tiedän kyllä ettei ole ketään muuta mutta olen niin yksinäinen että pakko puhua sitten vaikka itselleen..
- olen kaiket päivät niin väsynyt että voisin vaikka vain nukkua koko päivän, mikään ei jaksa kiinnostaa, hyvä että selviydyn edes kotitöistä
- pelkään ihmisiä, inhoan olla väenpaljoudessa ja jopa kaupan kassajonossa seisominen tuottaa tuskaa. jos joku sanoo minulle jotain, saan suustani kuulumaan vain jotain epämääräistä muminaa
- jos juttelen jonkun kanssa jotain, ihan mistä vaan asiasta joko naamatusten tai puhelimella niin minun on käytävä koko keskustelu mielessäni läpi monta kertaa
- jatkuva stressi aivan kaikesta, siis aivan kaikesta: stressaan kotitöistä, kuntoilusta, kaikesta. pitää käydä läpi monta kertaa päivässä että tarviiko tänään tehdä enää mitään vaikka tiedän ettei tarvi. joulustressistä en kehtaa edes mainita..
Siinähän sitä olikin sitten, päällepäin olen ihan tavallinen reilu parikymppinen nainen. Ystäviä ei ole ikinä ollut, poikaystävä sentään on. Noita oireita on ollut monta vuotta. Kahvikuppineuroosista olen esimerkiksi kärsinyt jo 13-vuotiaasta asti ja tarkistuspakkokin oli jo lukioaikoina. Lääkäriin en mene koska inhoan haastatteluja ja kopelointia. Mieluummin olen omassa rauhassa. Mutta kiitos jos joku vaivautuu vähän valottamaan onko meikäläisessä joku hyvinkin pahasti pielessä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Lääkäriin en mene koska inhoan haastatteluja ja kopelointia."
Tuotanoinniin...et sinä nyt varmaan kynekologille ole menossa, jos kyseessä ovat "pääkoppajutut"...nojaa, toisaalta en suosittele "kallonkutistajia" kenellekään.
Osta apteekista b-vitamiinia. Se on "hermovitamiini", jonka pitäisi rauhoittaa.
Ja osta vaikka luontaistuotekaupasta jotain rauhoittavaa teetä.
Nuo sinun kuvailemasi oireet ovat tuttuja. Sillä erotuksella, että minä olen kärsinyt noista oireista parikymmentä vuotta. Olen käynyt lääkäreillä ja he ovat syöttäneet kaikenlaisia myrkkyjä ja lopputulos on aina ollut, että oloni on muuttunut entistä pahemmaksi. Minulla on perhe, mutta olen silti yksinäinen, koska olen niin omituinen. Toisaalta olen ajatellut, että olemalla hiukan hullu saa myös olla rauhassa. Toisaalta joutuu olemaan myös yksinäinen ja kärsin siitä. En tiedä, kuinka pitäisi toimia. Toistaiseksi ainoa, millä voin sinua lohduttaa on se, että et ole noine oireinesi yksin. Toivoisin, että voisin auttaa sinua jotenkin, jos vaikka samalla saisin apua itsekin.
Minulla oireet ovat sellaisia, että olen harkinnut itsemurhaa yhtenä ratkaisuna, toistaiseksi olen jaksanut jotenkuten rimpuilla.
omikseni, vain erotuksella etten puhu itsekseni
ääneen ja juttelen tuntemattomienkin kanssa ihan
hyvin, silti olen yksinäinen. Kahvikuppineuroosi oli nuorena tuttu, samoin tarkistuspakko joihin
lääkitys ja iän tuoma "välinpitämättömyys" tuonut avun. Minäkin haluan etukäteen suunnitella miten
päivä menee, yllätykset ja suunnitelmista poikkeaminen ahdistaa. Masennusta ja yksinäisyyttä
pakenen nukkumalla.
Kyllä Sinun pitäisi hakeutua lääkäriin, kun noin
moninaiset oireet. Saisit jonkin lääkityksen ja
jatkohoitoa ammmattiauttajan luona. Koska olet
noin nuori, niin koulutus tai työsuunnitelmat
on vaikeita. Ja juuri tulevaisuuden kannalta Sun
pitäisi "hoidattaa" noita ongelmiasi. Ei näissä
psyyke-asioissa tarvitse lääkäriä pelätä. Uskon,
että tällaiset asiat on nykyään jokapäiväsiä tuttuja oireita lääkäreillekin. Pääasia, että osaa
kertoa kaikki vaivansa ja miten ne rajoittaa ja
hankaloittaa arkielämää.
Tuli ihan paha mieli lukiessani,että olet niin yksinäinen. Kenenkään ei pitäisi olla yksin. Onneksi sinulla on edes se poikaystävä, varo vain ettet tukahduta häntä tarrautumalla liikaa.. en sano et niin tekisit mutta monesti näin käy,jos ei ole kuin se yksi ihminen siinä seurana.Onko sinulla pelko siitä ettet kelpaa kenenkään seuraan vai oletko jo erakoitunut tavallaan ja sulkenut pääsyn keltään elämääsi/ystäväksesi. Ystäviä ei ole helppo hankkia sen tiedän. Ne hyvät ja luotettavat vasta ovatkin harvassa. Itse kärsin ajoittain myös sosiaalisissa ja julkisissa tilanteissa, mutta olen pakottanut itseni hyväksymään jännittämiseni. Sinun kannattaisi vaikka soittaa kriisipuh. jos tilanteet käyvät sietämättömiksi. Tarvitset ehdottomasti apua et voi yksin jaksaa näin pitkään. Masennus ja muut oireet seuraavat jos et tee asialle jotain. Jos saisit edes johonkin mieltä vaivaavaan asiaan helpotusta, niin se olisi jo suunta parempaan. Kirjoita kuulumisiasi palstalle älä jää murehtimaan, etteikö kukaan välittäisi. Pärjäilemisiä.. ps: ei sinussa ole mitään vikaa olet vain ihminen,jolla stressiä monesta.
Hei
Minulla on masennusta ja tutkiessani netistä kaikenlaisia mielialaongelmia törmäsin kerran pakko-oireiseen häiriöön, johon jotkut sinun oireesi sopisivat. Alhaalla on pari osoitetta joista voit katsoa itse tarkemmin.
http://www.introspekt.fi/artikkelit/pakko.html
http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=289