Alussa oli sana
George W. Bush on kiusallinen tapaus sen vuoksi, että vaikka hän uskaltaa olla tekopyhä, hän ei uskalla tunnustaa olevansa tekopyhä, toisin sanoen hän ei ole rehellisesti tekopyhä. Saattaa jopa olla (mikä olisi kaikista kauhistuttavinta), että hän todella uskoo sanomiinsa asioihin. Saattaa olla, että hän uskoo omaan jumalalliseen valtuutukseensa, sekä siihen, että hänellä on suora yhteys jumalaan. Kiusallista tässä on se, että samalla kun Bush tuo näyttämölle toivoa herättävän häivähdyksen politiikan lopusta (miehenä, joka vie tekopyhyyden siihen pisteeseen, että sillä ei ole enää mitään väliä poliittisen järjestelmän toimivuuden, kansan kannatuksen ja suvereniteetin toiminnan kannalta), olkoon se sitten utopia tai dystopia, hän myös vie politiikan takaisin... ties minne. Jonnekin menneisyyteen. Hän vie sen maallisesta ajastamme katsoen täysin vieraalle kentälle.
Luulisi, että nykyaikaiseen politiikkaan kuuluvat hienovaraisesti suunnitellut valheet, mutta Bushin valheet ovat niin ilmeisiä ja heikkoja, että ne ovat lähinnä noloja, hädin tuskin huvittavia. Epä-älyllisesti suunnitellut valheet eivät anna kuulijalle minkäänlaista haastetta - tai ehkäpä, kuten Hitler sanoi, valheen on oltava tarpeeksi suuri ollakseen uskottava. Kenties tämä on Bushin äärikristityn think-tankin suurin neronleimaus (ja sekin kierrätetty sellainen). Bushin ideologisuus on niin ilmeistä, että sen ideologisuudessa ei ole mitään paljastettavaa. Se on niin riisuttua ja alastonta, että se on rivoa. Tässä mielessä Bush itse on paljon irstaampi kuin kuva Bushista sängyssä Osama Bin Ladenin kanssa. Maallistuneessa yhteiskunnassa "normaali ihminen" häpeää ja pitää (syystäkin!) säädyttömänä vetoamista syvään henkilökohtaiseen uskoon ja vakaumukseen.
Oma huvittava anekdoottinsa on lisäksi Condoleezza Ricen toiminta Bushin hallituksessa: amerikkalainen unelma tarvitsee stereotypiansa, köyhistä oloista kohonneen vähemmistön edustajan, joka kyvykkyydellään todistaa, että kuka tahansa voi menestyä, ja joka samalla hyväksyy asemansa vallitsevassa järjestyksessä niin pitkälle, että on mukana sen uusintamisessa ja vahvistamisessa. Kuin suoraan satukirjasta tämäkin yksityiskohta.
Bush ja Jäätteenmäki eivät onnistu viemään meitä uudelle aikakaudelle. Kuten sanottua, Bush ei ole rehellisesti tekopyhä Jäätteenmäki taas on horjuva ja tasapainoton, toimittajien armoilla, vailla suurempaa taktista osaamista, ja erehtyy usein kömpelösti viittaamaan keskustelun tarpeellisuuteen ("asioista täytyy saada keskustella") silloin kun ei tiedä mitä sanoa. Ja nyt hänen tarinansa on kaiken lisäksi jo ohi. He eivät onnistu viemään meitä aidosti moraalittomaan poliittiseen tilaan, jossa sillä miten asioita perustellaan ei ole enää mitään väliä ja jossa tämä uskalletaan tunnustaa. Tilaan, jossa ei tarvitse väkinäisesti ylläpitää illuusiota vapaasta mielipiteiden vaihdosta ja tasapuolisesta keskustelusta, jonka kautta tullaan parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Jos Bush olisi tällainen poliitikko, suorastaan vapahtaja poliitikoksi (eikä pelkkä jumalan välikappale), hän olisi sanonut Irakin sodan syyt peittelemättä - tai olisi ainakin käyttänyt kehittyneempiä valheita. Näin hän olisi paljon vähemmän ärsyttävä, vaikka hän tekisikin samat käytännön päätökset. Arvostelijat voisivat arvostella - jos olisivat niin tyhmiä, että luulisivat sillä olevan jotain merkitystä. Arvosteluhan ei ole mikään ongelma, sillä sotaa voi käydä se, jolla on voimaa. Ongelmat ratkaisee se, joka siihen pystyy. On ristiriitaista, että sanan voimaan (myös uskonnollisessa merkityksessä: "alussa oli sana ja se sana oli jumala") näyttää uskovan sama henkilö, jonka käskyvallassa on äärimmäinen fyysinen voima. Mihin tarvitaan sanaa, jos fyysistä voimaa löytyy? Suvereniteetin lähde on fyysinen voima, ei sana. Sanat ja symbolit ovat korkeintaan se liima (tai uskonnon merkityksessä oopiumi), joka osaltaan (toissijaisesti) pitää järjestystä kasassa.
Illuusion tuolle puolen
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=122&am=1
George W. Bush on kiusallinen tapaus sen vuoksi, että vaikka hän uskaltaa olla tekopyhä, hän ei uskalla tunnustaa olevansa tekopyhä, toisin sanoen hän ei ole rehellisesti tekopyhä. Saattaa jopa olla (mikä olisi kaikista kauhistuttavinta), että hän todella uskoo sanomiinsa asioihin. Saattaa olla, että hän uskoo omaan jumalalliseen valtuutukseensa, sekä siihen, että hänellä on suora yhteys jumalaan. Kiusallista tässä on se, että samalla kun Bush tuo näyttämölle toivoa herättävän häivähdyksen politiikan lopusta (miehenä, joka vie tekopyhyyden siihen pisteeseen, että sillä ei ole enää mitään väliä poliittisen järjestelmän toimivuuden, kansan kannatuksen ja suvereniteetin toiminnan kannalta), olkoon se sitten utopia tai dystopia, hän myös vie politiikan takaisin... ties minne. Jonnekin menneisyyteen. Hän vie sen maallisesta ajastamme katsoen täysin vieraalle kentälle.
Luulisi, että nykyaikaiseen politiikkaan kuuluvat hienovaraisesti suunnitellut valheet, mutta Bushin valheet ovat niin ilmeisiä ja heikkoja, että ne ovat lähinnä noloja, hädin tuskin huvittavia. Epä-älyllisesti suunnitellut valheet eivät anna kuulijalle minkäänlaista haastetta - tai ehkäpä, kuten Hitler sanoi, valheen on oltava tarpeeksi suuri ollakseen uskottava. Kenties tämä on Bushin äärikristityn think-tankin suurin neronleimaus (ja sekin kierrätetty sellainen). Bushin ideologisuus on niin ilmeistä, että sen ideologisuudessa ei ole mitään paljastettavaa. Se on niin riisuttua ja alastonta, että se on rivoa. Tässä mielessä Bush itse on paljon irstaampi kuin kuva Bushista sängyssä Osama Bin Ladenin kanssa. Maallistuneessa yhteiskunnassa "normaali ihminen" häpeää ja pitää (syystäkin!) säädyttömänä vetoamista syvään henkilökohtaiseen uskoon ja vakaumukseen.
Oma huvittava anekdoottinsa on lisäksi Condoleezza Ricen toiminta Bushin hallituksessa: amerikkalainen unelma tarvitsee stereotypiansa, köyhistä oloista kohonneen vähemmistön edustajan, joka kyvykkyydellään todistaa, että kuka tahansa voi menestyä, ja joka samalla hyväksyy asemansa vallitsevassa järjestyksessä niin pitkälle, että on mukana sen uusintamisessa ja vahvistamisessa. Kuin suoraan satukirjasta tämäkin yksityiskohta.
Bush ja Jäätteenmäki eivät onnistu viemään meitä uudelle aikakaudelle. Kuten sanottua, Bush ei ole rehellisesti tekopyhä Jäätteenmäki taas on horjuva ja tasapainoton, toimittajien armoilla, vailla suurempaa taktista osaamista, ja erehtyy usein kömpelösti viittaamaan keskustelun tarpeellisuuteen ("asioista täytyy saada keskustella") silloin kun ei tiedä mitä sanoa. Ja nyt hänen tarinansa on kaiken lisäksi jo ohi. He eivät onnistu viemään meitä aidosti moraalittomaan poliittiseen tilaan, jossa sillä miten asioita perustellaan ei ole enää mitään väliä ja jossa tämä uskalletaan tunnustaa. Tilaan, jossa ei tarvitse väkinäisesti ylläpitää illuusiota vapaasta mielipiteiden vaihdosta ja tasapuolisesta keskustelusta, jonka kautta tullaan parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.
Jos Bush olisi tällainen poliitikko, suorastaan vapahtaja poliitikoksi (eikä pelkkä jumalan välikappale), hän olisi sanonut Irakin sodan syyt peittelemättä - tai olisi ainakin käyttänyt kehittyneempiä valheita. Näin hän olisi paljon vähemmän ärsyttävä, vaikka hän tekisikin samat käytännön päätökset. Arvostelijat voisivat arvostella - jos olisivat niin tyhmiä, että luulisivat sillä olevan jotain merkitystä. Arvosteluhan ei ole mikään ongelma, sillä sotaa voi käydä se, jolla on voimaa. Ongelmat ratkaisee se, joka siihen pystyy. On ristiriitaista, että sanan voimaan (myös uskonnollisessa merkityksessä: "alussa oli sana ja se sana oli jumala") näyttää uskovan sama henkilö, jonka käskyvallassa on äärimmäinen fyysinen voima. Mihin tarvitaan sanaa, jos fyysistä voimaa löytyy? Suvereniteetin lähde on fyysinen voima, ei sana. Sanat ja symbolit ovat korkeintaan se liima (tai uskonnon merkityksessä oopiumi), joka osaltaan (toissijaisesti) pitää järjestystä kasassa.
Illuusion tuolle puolen
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=122&am=1
Vastaukset 1
Vanhimmat
Allahin lapset taistelevat vallasta Irakissa roistovaltioiden tukemana. Kohta palestiina räjähtää käsiin, koska Israelin tuhoamisesta ei päästä yksimielisyyteen.
Matti Vanhanen tuskin miettii tällaisia asioita. Keskustalaisilla oli sympatioita Saddam Husseinia kohtaan, hänen vielä ollessaan vallassa. Sympatiat ehkä johtuivat siitä, että Saddamin onnistui hallita melko suurta ja hajanaista valtiota vähemmistön edustajana. Kurdien ja suoalueella asuvien iranilaisten massamurhat olivat Irakin "sisäisiä asioita", joita suomalaisten oli turha ruveta repostelemaan.
Aidosti ihmisoikeuksista kiinnostunut länsi on aina ollut diktatuureihin mieltyneiden kepulaisten päävihollinen.