Lainauksia loistavasta tekstistä:
http://www.kultti.net/jutut/2005/7_pentti.html
"Otan tähän väliin katkelman eläintieteen oppikirjasta General Zoology (Storer et al. 1979): "Tohvelieläin voi tuottaa jopa 600 sukupolvea vuodessa. Monistumisen nopeus riippuu ulkonaisista tekijöistä, kuten ruoasta, lämpötilasta, populaationiästä sekä sen tiheydestä, mutta myös sisäisistä tekijöistä kuten perinnöllisyydestä ja fysiologiasta. Jos kaikki yhden yksilön jälkeläiset selviäisivät elossa, tohvelieläinmassan tilavuus vastaisi pian maapallon tilavuutta." Tohvelieläimet etsivät mekaanisesti ympäristönsä kantokyvyn rajaa ja sen saavutettuaan niiden kanta romahtaa, kun resurssit on nousuvaiheessa kulutettu peruuttamattomasti loppuun. Mikäli jostain ilmaantuu uusia resursseja, kanta lähtee jälleen nousuun, jollei se ole niukkuuden aikana ehtinyt kuolla sukupuuttoon siinä petrimaljassa tai siinä lätäkössä, jossa kanta elää. Mikäli ympäristön kanssa löytyy tasapaino, tohvelieläinpopulaatio löytää vakaan populaatiotiheyden. Tarvitaan petoja, tauteja ja kilpailua, jotka pitävät populaation kasvun kurissa.
Ote eläintieteen oppikirjasta tuntuu tutulta. Eikö ihminen toimi juuri noin? Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen eliö kuin tohvelieläin, vaikka onkin rakenteeltaan monimutkaisempi. Kuten tohvelieläin, myös ihminen käyttää kaikki resurssit, jollei mikään sitä estä. On luonnollista, sillä juuri niin meidät on geeneissämme ohjelmoitu toimimaan. Haluamme elää ja lisääntyä, muulla ei ole meille väliä.
Ollessani opiskelemassa filosofiaa tutustuin mm. 1600-luvulla eläneen Baruch Spinozan ajatuksiin. Spinozan filosofiassa minua kiehtoi erityisen paljon hänen mottonsa Deus sive Natura, "Jumala eli Luonto". Spinozan tapaan ymmärretty jumala ei ole persoonallinen isähahmo, joka ohjaisi maailmaa ulkopuolelta, vaan luonto itse. Näin voimme ajatella, että jumaluus on kaikkialla läsnä. Näin selittyvät monet kristinuskon metafyysiset kompastuskivet, kuten se, miten Jumala voi olla samanaikaisesti kaikkitietävä, kaikkialla läsnä ja täydellisen hyvä. Miten tällainen Jumala oikein olisi voinut luoda maailman? Jos hän olisi kaikkitietävä, hän olisi aina jo etukäteen tiennyt, mitä hän itse aikoo seuraavaksi tehdä. Hän ei olisi milloinkaan voinut muuttaa omaa mieltään, sillä muutoinhan hän ei olisi tiennyt ennalta omia ajatuksiaan. Jommastakummasta pitää siis luopua. Joko kaikkitietävyys tai kaikkivoipaisuus roskakoriin.
Voimme ymmärtää nämä asiat, jos Spinozaa soveltaen ajattelemme, että Jumala tavallaan tietää kaiken, koska Jumala on kaikkialla. Käsitys, jonka mukaan luonto on täynnä löydettävissä olevaa informaatiota, on luonnontieteen perusolettamus. Jumala eli Luonto on myös täydellinen, jos ajattelemme, etteivät fysiikan lait olisi sallineet muunlaisen maailman kehittymistä. Nykyfysiikka tuntee myös sattuman, mutta tämä ei silti vie pohjaa metafysiikaltamme. Voimme ajatella, että sattuma kuuluu niihin sääntöihin, jotka ohjaavat maailmaa. Tämän luonnon täytyy siis olla aivan täydellinen. Toisaalta tuntuu ainakin aluksi vaikealta sanoa, onko se täydellisen hyvä vai täydellisen paha. Jumala muuttuu joko etäiseksi ja käsittämättömäksi, jos ajattelemme, ettei Jumala olekaan ihmisen kaltainen, tai sitten läsnä olevaksi ja periaatteessa ymmärrettäväksi, jos ajattelemme, että Jumala on tässä, minussa ja kaikkialla, ja että voimme saada Jumalasta eli Luonnosta tietoa tutkimuksen kautta. Spinozalainen metafysiikka muuttaa radikaalisti jumalakäsitystämme ja laajentaa samalla perin juurin luontokäsitystämme. Luontoa ei ole vain elävä luonto, vaan kaikki, mitä on olemassa. Hyvyydellä ja pahuudella ei ole tähän tapaan käsitetylle jumaluudelle mitään merkitystä. Jumala eli Luonto on yhtä järjetön ja moraaliton kuin kallio tai tohvelieläin, mutta silti täydellinen ja täynnä informaatiota.
Jos siis ajattelemme, että ihminen on periaatteessa samanlainen eliö kuin tohvelieläin ja että luonto on yhtä kuin jumala, pääsemme eroon siitä kiusallisesta velvollisuudentunteesta, että koko ihmiskunnan pää pitäisi jotenkin saada käännettyä. Se on mahdotonta ja vieläpä aivan luonnonvastaista. Pentti Linkola lienee kuitenkin valinnut tällaisen etiikan. Hän tuntuu ajattelevan, että ihmiset ovat tyhmiä, koska he eivät tajua heti lopettaa turhaa kulutusta ja liiallista lisääntymistä, joista seuraa liikakansoittuminen, ympäristön saastuminen ja lajien sukupuutto. Mutta emme me ihmiset ole tyhmiä, vaan älykkäitä menestyjiä. Emme vain ole niin älykkäitä kuin jotkut toivoisivat. Kuten emme voi millään saada tohvelieläintä tajuamaan, että sen pitäisi petojen puutteessa itse säädellä kantaansa, jotta sen ympäristön resurssit eivät loppuisi, myöskään ihmiselle kollektiivisena eliölajina emme voi saada tällaista etiikkaa menemään perille.
Entä sukupuutot ja ympäristön muutos? Nämä eivät ole uusia ilmiöitä maapallon historiassa. Geologit ovat osoittaneet, että dinosaurukset noin 60 miljoonaa vuotta sitten tuhonnut meteoriitti aiheutti ympäristön radikaalin muutoksen ja massasukupuuton. Tuo isku ei edes ollut ensimmäinen, vaan sama oli toistunut usein aikaisemminkin. Silti elämä ei ole hävinnyt, vaan muuttanut vain muotoaan. Vastaava näyttää olevan käynnissä nytkin. Lajit ovat vaihtumassa maapallolla. Ja ennen kaikkea, jos pidämme mielessä Spinozan, luonto ei tuhoudu siihen, että maapallon elämä katoaa, eikä siihenkään, että maapallo joidenkin miljardien vuosien kuluttua tuhoutuu Auringon nielaistessa sen. Luonto on enemmän kuin vain nämä rajalliset puitteet maapallollamme. Miksi siis suojelisimme luontoa? Ajatus siitä, että suojelisimme luontoa, on yhtä järjetön kuin se, että minä menisin lusikalla tasoittelemaan tietä, jotta traktori pääsisi eteenpäin. On eroteltava Luonto elävästä luonnosta. Luonto ei tarvitse suojelua, mutta voidaan sanoa, että elävä luonto tarvitsee. Meillä on nähdäkseni kaksi vaihtoehtoa: joko alistumme siihen, että olemme yhtä alttiita sukupuutolle kuin muutkin lajit, tai sitten ryhdymme oman etumme vuoksi suojelemaan ympäristöämme ja toisia nykyään eläviä lajeja siksi, että juuri ne ovat meille kaikkein tutuimpia. Mitä enemmän kiihdytämme evoluution painetta, sitä enemmän joudumme itsekin vastaamaan sen asettamiin haasteisiin.
Voimme kuvitella, että ihmisen on pian aika maksaa velkansa takaisin Luonnolle eli Jumalalle. Velkaa on kertynyt melkoisesti ja kertyy yhä, mutta varsin pian ihmiselle myönnetyt joustavat lainaehdot eivät enää jousta, ja sitten luottokelpoisuus menetetään kerralla ja lopullisesti. Takaisinmaksu suoritetaan tietenkin luonnossa ja luonnon määräämillä karuilla ehdoilla. Linkolan ajatukset tuovat mieleen käsityksen ihmisestä paratiisin hairahtaneena vartijana, jolle oli annettu mahdollisuus tehdä hyvää, mutta joka käytti sen väärin. Pentti Linkolan ääni on kuin omantunnon kuiskutus, joka hukkuu hälinän ja melskeen sekaan."
http://www.kultti.net/jutut/2005/7_pentti.html
"Otan tähän väliin katkelman eläintieteen oppikirjasta General Zoology (Storer et al. 1979): "Tohvelieläin voi tuottaa jopa 600 sukupolvea vuodessa. Monistumisen nopeus riippuu ulkonaisista tekijöistä, kuten ruoasta, lämpötilasta, populaationiästä sekä sen tiheydestä, mutta myös sisäisistä tekijöistä kuten perinnöllisyydestä ja fysiologiasta. Jos kaikki yhden yksilön jälkeläiset selviäisivät elossa, tohvelieläinmassan tilavuus vastaisi pian maapallon tilavuutta." Tohvelieläimet etsivät mekaanisesti ympäristönsä kantokyvyn rajaa ja sen saavutettuaan niiden kanta romahtaa, kun resurssit on nousuvaiheessa kulutettu peruuttamattomasti loppuun. Mikäli jostain ilmaantuu uusia resursseja, kanta lähtee jälleen nousuun, jollei se ole niukkuuden aikana ehtinyt kuolla sukupuuttoon siinä petrimaljassa tai siinä lätäkössä, jossa kanta elää. Mikäli ympäristön kanssa löytyy tasapaino, tohvelieläinpopulaatio löytää vakaan populaatiotiheyden. Tarvitaan petoja, tauteja ja kilpailua, jotka pitävät populaation kasvun kurissa.
Ote eläintieteen oppikirjasta tuntuu tutulta. Eikö ihminen toimi juuri noin? Ihminen on pohjimmiltaan samanlainen eliö kuin tohvelieläin, vaikka onkin rakenteeltaan monimutkaisempi. Kuten tohvelieläin, myös ihminen käyttää kaikki resurssit, jollei mikään sitä estä. On luonnollista, sillä juuri niin meidät on geeneissämme ohjelmoitu toimimaan. Haluamme elää ja lisääntyä, muulla ei ole meille väliä.
Ollessani opiskelemassa filosofiaa tutustuin mm. 1600-luvulla eläneen Baruch Spinozan ajatuksiin. Spinozan filosofiassa minua kiehtoi erityisen paljon hänen mottonsa Deus sive Natura, "Jumala eli Luonto". Spinozan tapaan ymmärretty jumala ei ole persoonallinen isähahmo, joka ohjaisi maailmaa ulkopuolelta, vaan luonto itse. Näin voimme ajatella, että jumaluus on kaikkialla läsnä. Näin selittyvät monet kristinuskon metafyysiset kompastuskivet, kuten se, miten Jumala voi olla samanaikaisesti kaikkitietävä, kaikkialla läsnä ja täydellisen hyvä. Miten tällainen Jumala oikein olisi voinut luoda maailman? Jos hän olisi kaikkitietävä, hän olisi aina jo etukäteen tiennyt, mitä hän itse aikoo seuraavaksi tehdä. Hän ei olisi milloinkaan voinut muuttaa omaa mieltään, sillä muutoinhan hän ei olisi tiennyt ennalta omia ajatuksiaan. Jommastakummasta pitää siis luopua. Joko kaikkitietävyys tai kaikkivoipaisuus roskakoriin.
Voimme ymmärtää nämä asiat, jos Spinozaa soveltaen ajattelemme, että Jumala tavallaan tietää kaiken, koska Jumala on kaikkialla. Käsitys, jonka mukaan luonto on täynnä löydettävissä olevaa informaatiota, on luonnontieteen perusolettamus. Jumala eli Luonto on myös täydellinen, jos ajattelemme, etteivät fysiikan lait olisi sallineet muunlaisen maailman kehittymistä. Nykyfysiikka tuntee myös sattuman, mutta tämä ei silti vie pohjaa metafysiikaltamme. Voimme ajatella, että sattuma kuuluu niihin sääntöihin, jotka ohjaavat maailmaa. Tämän luonnon täytyy siis olla aivan täydellinen. Toisaalta tuntuu ainakin aluksi vaikealta sanoa, onko se täydellisen hyvä vai täydellisen paha. Jumala muuttuu joko etäiseksi ja käsittämättömäksi, jos ajattelemme, ettei Jumala olekaan ihmisen kaltainen, tai sitten läsnä olevaksi ja periaatteessa ymmärrettäväksi, jos ajattelemme, että Jumala on tässä, minussa ja kaikkialla, ja että voimme saada Jumalasta eli Luonnosta tietoa tutkimuksen kautta. Spinozalainen metafysiikka muuttaa radikaalisti jumalakäsitystämme ja laajentaa samalla perin juurin luontokäsitystämme. Luontoa ei ole vain elävä luonto, vaan kaikki, mitä on olemassa. Hyvyydellä ja pahuudella ei ole tähän tapaan käsitetylle jumaluudelle mitään merkitystä. Jumala eli Luonto on yhtä järjetön ja moraaliton kuin kallio tai tohvelieläin, mutta silti täydellinen ja täynnä informaatiota.
Jos siis ajattelemme, että ihminen on periaatteessa samanlainen eliö kuin tohvelieläin ja että luonto on yhtä kuin jumala, pääsemme eroon siitä kiusallisesta velvollisuudentunteesta, että koko ihmiskunnan pää pitäisi jotenkin saada käännettyä. Se on mahdotonta ja vieläpä aivan luonnonvastaista. Pentti Linkola lienee kuitenkin valinnut tällaisen etiikan. Hän tuntuu ajattelevan, että ihmiset ovat tyhmiä, koska he eivät tajua heti lopettaa turhaa kulutusta ja liiallista lisääntymistä, joista seuraa liikakansoittuminen, ympäristön saastuminen ja lajien sukupuutto. Mutta emme me ihmiset ole tyhmiä, vaan älykkäitä menestyjiä. Emme vain ole niin älykkäitä kuin jotkut toivoisivat. Kuten emme voi millään saada tohvelieläintä tajuamaan, että sen pitäisi petojen puutteessa itse säädellä kantaansa, jotta sen ympäristön resurssit eivät loppuisi, myöskään ihmiselle kollektiivisena eliölajina emme voi saada tällaista etiikkaa menemään perille.
Entä sukupuutot ja ympäristön muutos? Nämä eivät ole uusia ilmiöitä maapallon historiassa. Geologit ovat osoittaneet, että dinosaurukset noin 60 miljoonaa vuotta sitten tuhonnut meteoriitti aiheutti ympäristön radikaalin muutoksen ja massasukupuuton. Tuo isku ei edes ollut ensimmäinen, vaan sama oli toistunut usein aikaisemminkin. Silti elämä ei ole hävinnyt, vaan muuttanut vain muotoaan. Vastaava näyttää olevan käynnissä nytkin. Lajit ovat vaihtumassa maapallolla. Ja ennen kaikkea, jos pidämme mielessä Spinozan, luonto ei tuhoudu siihen, että maapallon elämä katoaa, eikä siihenkään, että maapallo joidenkin miljardien vuosien kuluttua tuhoutuu Auringon nielaistessa sen. Luonto on enemmän kuin vain nämä rajalliset puitteet maapallollamme. Miksi siis suojelisimme luontoa? Ajatus siitä, että suojelisimme luontoa, on yhtä järjetön kuin se, että minä menisin lusikalla tasoittelemaan tietä, jotta traktori pääsisi eteenpäin. On eroteltava Luonto elävästä luonnosta. Luonto ei tarvitse suojelua, mutta voidaan sanoa, että elävä luonto tarvitsee. Meillä on nähdäkseni kaksi vaihtoehtoa: joko alistumme siihen, että olemme yhtä alttiita sukupuutolle kuin muutkin lajit, tai sitten ryhdymme oman etumme vuoksi suojelemaan ympäristöämme ja toisia nykyään eläviä lajeja siksi, että juuri ne ovat meille kaikkein tutuimpia. Mitä enemmän kiihdytämme evoluution painetta, sitä enemmän joudumme itsekin vastaamaan sen asettamiin haasteisiin.
Voimme kuvitella, että ihmisen on pian aika maksaa velkansa takaisin Luonnolle eli Jumalalle. Velkaa on kertynyt melkoisesti ja kertyy yhä, mutta varsin pian ihmiselle myönnetyt joustavat lainaehdot eivät enää jousta, ja sitten luottokelpoisuus menetetään kerralla ja lopullisesti. Takaisinmaksu suoritetaan tietenkin luonnossa ja luonnon määräämillä karuilla ehdoilla. Linkolan ajatukset tuovat mieleen käsityksen ihmisestä paratiisin hairahtaneena vartijana, jolle oli annettu mahdollisuus tehdä hyvää, mutta joka käytti sen väärin. Pentti Linkolan ääni on kuin omantunnon kuiskutus, joka hukkuu hälinän ja melskeen sekaan."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.