Heitän vain tällaisen..

Tuntuuko joskus, että ajatukset, kokemukset ja elämä yleensä eivät saavuta maksimaalista tarkoitustaan, jos ei ole jotakuta, jonka kanssa jakaa kaiken sen?

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että ihmisen ON tultava toimeen yksinään, elämän tarkoitus on löydettävä yksin ja itsestään on päästävä perille yksin. Tämä on kaikista järkevintä ja loogisinta vastuun ottamisen kannalta ja muutenkin.

Olen edelleen osittain sitä mieltä, mutta olen huomannut, että yksin kehittyminen hiipuu jossain vaiheessa. Tulee ikäänkuin umpikujaan, josta ei yksin tunnu pääsevän pois.

Voin vain kuvitella sellaisen tilanteen, missä Hän katsoo minua ja minä katson Häntä ja me molemmat tiedämme tietävämme jotain mitä muut eivät tiedä. Ja vaikka siihen asti aina olemme kärsineet omaa "erilaisuuttamme" ja kyseenalaistaneet sen olemmeko edes aitoja, silloin voimme vain hymyillä salaperäisesti, sillä tiedämme etteivät he sittenkään olleet oikeassa.

Ja tämä "Hän" on se sukupuoletn persoona, joka elää samassa todellisuudessa kuin minä.

Mikä olisikaan tärkeämpää elämässä kuin löytää ihmisiä, jotka joko tuntevat sinut tai voivat oppia tuntemaan sinut. Todella siis tuntemaan.

En tiedä onko se vain itseni pettämistä edes odottaa että kukaan oppisi tuntemaan minut, mutta sen tiedän että edes näin pieni raotus sieluani muille on (lähes) joka tapauksessa vain helmien heittämistä sioille...