Mistähän sitä nyt aloittaisi. Olen 25v nuorimies ja pystyn juttelemaan kahden kesken suunnilleen normaalisti. Minua ei jännitä jutella tuiki tuntemattomien kanssa, koska silloin ei ole vaaraa kuulla mokistaan myöhemmin. Eikä minua jännitä jutella lähisukulaisten kanssa, koska niiden kanssa on opittu tuntemaan elämän aikana.
Eniten minua jännittää jutella mm uuden tyttöystävän siskon tai veljen kanssa, sekä tyttöystäväni vanhempien kanssa, ja heidän sukulaisten. Sitten tämä jännitys kulminoituu sillä tavalla että laukaista möläytän jotain tosi "fiksua", niin että kukaan ei oikein tajua pitäisikö nauraa vai vakavoitua. Ongelmani on siinä että en saa puettua ajatuksiani sanoiksi, tai sitten sanon ihan eri asiaa mitä haluan sanoa.
Nyt olin joulunaikana tyttöystäväni luona, näyttäytymässä hänen sukulaisilleen. Alku sujui kohtuullisen hyvin, pystyin juttelemaan hetken aikaa hänen vanhempien kanssaan niitä näitä, kunnes onneksi pääsin pois pinteestä kun lähdimme autoilemaan tyttöystäväni kavereiden luo. Tässä vaiheessa minua jo ahdisti melkoisesti. Kun olimme hänen kavereiden luona, niin puhuin alussa jotain, mutta jäin sitten hiljaiseksi kuuntelijaksi. Ahdistus oli melkoinen kun piti yrittää muka seurata keskustelua ja nyökkäillä sen mukana sekä hymyillä suupielet korvissa, ettei näyttäisi myrtsiltä. Sitten tyttöystäväni jossain vaiheessa kun siirryimme olkkarin puolelle, niin sanoi minulle että "pöö, oletko vielä hereillä, ei kai sinulla ole tylsää, voidaan lähteä poiskin". Sanoin tietysti että ei ole, vaikka olikin, kun en vain oikein päässyt keskusteluun mukaan. Lähdimme sitten pois ja kävimme vielä moikkaamassa hänen paria kaveriaan, kunnes menimme käymään hänen serkun luonaan, lisäksi hänen siskonsa tuli mukaan. En osaa olla luonteva hänen siskonsakaan lasnäollessa, vaikka jotain uskallan hänen kanssaan jutellakin. Sitten sama meininki jatkui hänen serkullaan. Minä olin pöydässä suu supussa, juuri kun mielestäni meinasin keksiä jotain sanottavaa, niin tilaisuus meni aina ohitse. Mietin vain koko ajan mitä "näppärää" sanoisin, ilman että tarvitsee punastua. Olen myös herkkä punastumaan, mikä vaikeuttaa sanomasta mitään vähänkään epäkorrektia. Niinpä olenkin se tylsä tyyppi, joka ei sano koskaan mitään hauskaa, koska pelkään punasumista, tai ylipäätänsä sitä sydämen hakkaamista ja hikoamista mikä noloissa tilanteissa tulee. Niinpä pyrin valmistelemaan sanomiseni korrektiin muotoon, ja yleensä mietin liian kauan että mitä voi kysyä mokaamatta. On olemassa asioita jotka "pitäisi tietää", eikä niitä pidä kysyä.
En toki ehkä ole tottunut hulinaan, nyt menimme koko päivän sosiaalisesta tilanteesta toiseen, koska tyttöystäväni on sellainen että nauttii sosiaalisista tilanteista, ja on sellainen porukan naurattaja ja tilannekomiikkakin on hänellä kohdallaan, kuitenkaan ketään loukkaamatta. Itsekin nautin sellaisista sosiaalisista tilanteista, jossa voin puhua esim veljeni kanssa kaikenlaista "paskaa" ilman että tarvitsee hävetä, ehkä hän toki on samanhenkinen.
En toki viihdy yksinkään, minulle tulee suunnattoman kolkko ja synkkä olo, jos ei ole ketään kenen kanssa viettää aikaa ja jutella. Pidän juttelemisesta rauhallisessa temmossa. Mutta tyttöystäväni sukulaisten ja kaverien kanssa ollessa jutut olivat niin lennokkaita ja kuunnellessanikin en saanut selvää milloin juttu vaihtui toiseksi, kunnes vain huomasin ettei he puhuneet enää samasta aiheesta. Vastaan mieluusti jos minulta kysytään, mutta kukaan ei koskaan kysy minulta mitään, kaikki ikäänkuin odottavat että avaan "sanaisen arkkuni". Myönnän että minulle annettiin "tilaisuuksia". Huomasin pöydässä monesti, että yhtäkkiä keskustelu vain hiljeni ja tuli sellainen 10 sekunninkin hiljainen hetki, eräskin rykäisi siihen malliin että minun olisi pitänyt keksiä jotain sanottavaa. Mutta kun en vain keksinyt mitään tyhjästä, ei vain mitään tullut mieleen. Niinpä sitten joku pelasti tilanteen aloittamalla uuden puheenaiheen. Ja pian kaikki jo juttelivatkin taas tuttuun tapaan ylitseni.
Olen luonteeltani joskus liian kiltti, enkä halua sanoa kenestään edes huumorilla loukkaavasti. Olen monesti aina samaa mieltä, ettei tarvitsisi alkaa väittelemään. Olen epävarma ihminen, muut vain jyräävät minut aina. Joskus huomaan että vahvaluonteiset alle 7v pikkupojatkin jyräävät minut jutuillaan ja ikäänkuin nousevat yläpuolelleni, minkä sitten yritän kuitata pojittelulla, mutta vastalauseeksi saan monesti että no säkin näytät ihan pojalta.
Pojittelusta tulikin vielä mieleeni, että tunnen monesti itseni pojaksi miesten keskellä, kun tapaan tyttöystäväni kavereiden miesystäviä. Olen tietysti itse sellainen anttituiskumainen ruumiinrakenteeltani. Kaikki nämä hänen kavereiden miesystävät ovat kyllä suunnilleen saman ikäisiä tai hitusen vanhempia kuin minä, mutta he ovat sellaisia isoja karjuja, joilla kasvaa selässä karvat, ja puheet ovat karskeja ja röyhkimysmäisiä. Heidän seurassaan en vain pääse juttuun, jutut ei vain kohtaa, ja taas jään kolmanneksi, kun kaksi karjua puhuu jostain öljypumpun kierrosnopeuksista ja muusta äijämäisestä, HÄH-HÄH-HÄH tyyliin.
Olen myös kysynyt myös millainen olin pienenä. Äitini sanoi, että en leikkinyt muiden kanssa hoitopaikassa, vaan itkin nurkassa suoraa kurkkua, monen kokeilukerran jälkeenkin. En tottunut vieraaseen ympäristöön millään. Niinpä minua ei voinut viedä hoitopaikkaan enää, vaan hoitopaikka löytyi sitten mummun luota. Minulla oli kertoman mukaan vain muutama luotto-ihminen keiden kanssa en pelännyt tai vetäytynyt nurkkaan. Sama homma jatkui kouluissa ihan lukio-ikään saakka, toki joitain kavereita matkan varrelta sain, mutta vain joitain.
En tiedä näytänkö pöydän ääressä sitten jotenkin hermostuneelta tai heikolta. Että sen takia kukaan ei viitsi puhua minulle mitään, jos näytän sellaiselta että "romahdan" kosketuksesta. Vierailin tyttöystäväni sukulaisten ja tuttujen luona parin päivän ajan hyvin intensiivisellä tahdilla ja koko ajan "näytillä". Tämän ruljanssin jälkeen olo oli ihan tyhjä, en osannut enää sanoa tyttöystävälleni juuri mitään. Päässäni vain velloi tyhjä meri, jolla ei ollut kenellekään kerrottavaa. Päässäni vain suhisi ja kohisi, enkä saanut ajateltua enää mitään järkevää. Tyttöystäväni huolestui, kun en osannut enää kertoa hänelle, että missä vaatteeni yms laukut ovat enkä edes tajunnut mikä päivä on ja mitä kello on. Ihan oikeasti, olin aivan sekaisin kuin olisin menettänyt äkillisesti muistini ja aivoni. Ehkä jouduin parin päivän ajan miettimään pääni puhki miten selviän ja mitä sanon joka tilanteessa, enkä paljoa sanonutkaan. Vasta nyt alan tokenemaan, kun olen hetken aikaa ollut ihan yksin miettien ja kirjoittaen. Olo on tosin aika voimaton ja aivoton.
No joo tässä oli varmasti jo liikaakin tekstiä ongelmastani. Kai se perusluonne on vain se mikä on ollut syntymästä saakka, eikä sitä voi mitenkään muuttaa radikaalisti. Mutta rankkaa se on kun ei voi olla omaitsensä, ja sen seurauksena menettää aivonsa ja yleensä tiedostamisen tajun moneksi tunniksi tapahtumien jälkeenkin. Ajoin autolla kotiini noin 50 km matkan enkä muista mitään koko ajomatkasta, onneksi pääsin hengissä perille. Pakko oli päästä pois, kun niin ahdisti, eikä ollut mitään turvapaikkaa mihin mennä välillä rauhottumaan. Rankkaa tämä joulu, mutta hyvää joulua kuitenkin kaikille jotka jaksoivat tämän lukea. Ja vastauksia odotellen.
Eniten minua jännittää jutella mm uuden tyttöystävän siskon tai veljen kanssa, sekä tyttöystäväni vanhempien kanssa, ja heidän sukulaisten. Sitten tämä jännitys kulminoituu sillä tavalla että laukaista möläytän jotain tosi "fiksua", niin että kukaan ei oikein tajua pitäisikö nauraa vai vakavoitua. Ongelmani on siinä että en saa puettua ajatuksiani sanoiksi, tai sitten sanon ihan eri asiaa mitä haluan sanoa.
Nyt olin joulunaikana tyttöystäväni luona, näyttäytymässä hänen sukulaisilleen. Alku sujui kohtuullisen hyvin, pystyin juttelemaan hetken aikaa hänen vanhempien kanssaan niitä näitä, kunnes onneksi pääsin pois pinteestä kun lähdimme autoilemaan tyttöystäväni kavereiden luo. Tässä vaiheessa minua jo ahdisti melkoisesti. Kun olimme hänen kavereiden luona, niin puhuin alussa jotain, mutta jäin sitten hiljaiseksi kuuntelijaksi. Ahdistus oli melkoinen kun piti yrittää muka seurata keskustelua ja nyökkäillä sen mukana sekä hymyillä suupielet korvissa, ettei näyttäisi myrtsiltä. Sitten tyttöystäväni jossain vaiheessa kun siirryimme olkkarin puolelle, niin sanoi minulle että "pöö, oletko vielä hereillä, ei kai sinulla ole tylsää, voidaan lähteä poiskin". Sanoin tietysti että ei ole, vaikka olikin, kun en vain oikein päässyt keskusteluun mukaan. Lähdimme sitten pois ja kävimme vielä moikkaamassa hänen paria kaveriaan, kunnes menimme käymään hänen serkun luonaan, lisäksi hänen siskonsa tuli mukaan. En osaa olla luonteva hänen siskonsakaan lasnäollessa, vaikka jotain uskallan hänen kanssaan jutellakin. Sitten sama meininki jatkui hänen serkullaan. Minä olin pöydässä suu supussa, juuri kun mielestäni meinasin keksiä jotain sanottavaa, niin tilaisuus meni aina ohitse. Mietin vain koko ajan mitä "näppärää" sanoisin, ilman että tarvitsee punastua. Olen myös herkkä punastumaan, mikä vaikeuttaa sanomasta mitään vähänkään epäkorrektia. Niinpä olenkin se tylsä tyyppi, joka ei sano koskaan mitään hauskaa, koska pelkään punasumista, tai ylipäätänsä sitä sydämen hakkaamista ja hikoamista mikä noloissa tilanteissa tulee. Niinpä pyrin valmistelemaan sanomiseni korrektiin muotoon, ja yleensä mietin liian kauan että mitä voi kysyä mokaamatta. On olemassa asioita jotka "pitäisi tietää", eikä niitä pidä kysyä.
En toki ehkä ole tottunut hulinaan, nyt menimme koko päivän sosiaalisesta tilanteesta toiseen, koska tyttöystäväni on sellainen että nauttii sosiaalisista tilanteista, ja on sellainen porukan naurattaja ja tilannekomiikkakin on hänellä kohdallaan, kuitenkaan ketään loukkaamatta. Itsekin nautin sellaisista sosiaalisista tilanteista, jossa voin puhua esim veljeni kanssa kaikenlaista "paskaa" ilman että tarvitsee hävetä, ehkä hän toki on samanhenkinen.
En toki viihdy yksinkään, minulle tulee suunnattoman kolkko ja synkkä olo, jos ei ole ketään kenen kanssa viettää aikaa ja jutella. Pidän juttelemisesta rauhallisessa temmossa. Mutta tyttöystäväni sukulaisten ja kaverien kanssa ollessa jutut olivat niin lennokkaita ja kuunnellessanikin en saanut selvää milloin juttu vaihtui toiseksi, kunnes vain huomasin ettei he puhuneet enää samasta aiheesta. Vastaan mieluusti jos minulta kysytään, mutta kukaan ei koskaan kysy minulta mitään, kaikki ikäänkuin odottavat että avaan "sanaisen arkkuni". Myönnän että minulle annettiin "tilaisuuksia". Huomasin pöydässä monesti, että yhtäkkiä keskustelu vain hiljeni ja tuli sellainen 10 sekunninkin hiljainen hetki, eräskin rykäisi siihen malliin että minun olisi pitänyt keksiä jotain sanottavaa. Mutta kun en vain keksinyt mitään tyhjästä, ei vain mitään tullut mieleen. Niinpä sitten joku pelasti tilanteen aloittamalla uuden puheenaiheen. Ja pian kaikki jo juttelivatkin taas tuttuun tapaan ylitseni.
Olen luonteeltani joskus liian kiltti, enkä halua sanoa kenestään edes huumorilla loukkaavasti. Olen monesti aina samaa mieltä, ettei tarvitsisi alkaa väittelemään. Olen epävarma ihminen, muut vain jyräävät minut aina. Joskus huomaan että vahvaluonteiset alle 7v pikkupojatkin jyräävät minut jutuillaan ja ikäänkuin nousevat yläpuolelleni, minkä sitten yritän kuitata pojittelulla, mutta vastalauseeksi saan monesti että no säkin näytät ihan pojalta.
Pojittelusta tulikin vielä mieleeni, että tunnen monesti itseni pojaksi miesten keskellä, kun tapaan tyttöystäväni kavereiden miesystäviä. Olen tietysti itse sellainen anttituiskumainen ruumiinrakenteeltani. Kaikki nämä hänen kavereiden miesystävät ovat kyllä suunnilleen saman ikäisiä tai hitusen vanhempia kuin minä, mutta he ovat sellaisia isoja karjuja, joilla kasvaa selässä karvat, ja puheet ovat karskeja ja röyhkimysmäisiä. Heidän seurassaan en vain pääse juttuun, jutut ei vain kohtaa, ja taas jään kolmanneksi, kun kaksi karjua puhuu jostain öljypumpun kierrosnopeuksista ja muusta äijämäisestä, HÄH-HÄH-HÄH tyyliin.
Olen myös kysynyt myös millainen olin pienenä. Äitini sanoi, että en leikkinyt muiden kanssa hoitopaikassa, vaan itkin nurkassa suoraa kurkkua, monen kokeilukerran jälkeenkin. En tottunut vieraaseen ympäristöön millään. Niinpä minua ei voinut viedä hoitopaikkaan enää, vaan hoitopaikka löytyi sitten mummun luota. Minulla oli kertoman mukaan vain muutama luotto-ihminen keiden kanssa en pelännyt tai vetäytynyt nurkkaan. Sama homma jatkui kouluissa ihan lukio-ikään saakka, toki joitain kavereita matkan varrelta sain, mutta vain joitain.
En tiedä näytänkö pöydän ääressä sitten jotenkin hermostuneelta tai heikolta. Että sen takia kukaan ei viitsi puhua minulle mitään, jos näytän sellaiselta että "romahdan" kosketuksesta. Vierailin tyttöystäväni sukulaisten ja tuttujen luona parin päivän ajan hyvin intensiivisellä tahdilla ja koko ajan "näytillä". Tämän ruljanssin jälkeen olo oli ihan tyhjä, en osannut enää sanoa tyttöystävälleni juuri mitään. Päässäni vain velloi tyhjä meri, jolla ei ollut kenellekään kerrottavaa. Päässäni vain suhisi ja kohisi, enkä saanut ajateltua enää mitään järkevää. Tyttöystäväni huolestui, kun en osannut enää kertoa hänelle, että missä vaatteeni yms laukut ovat enkä edes tajunnut mikä päivä on ja mitä kello on. Ihan oikeasti, olin aivan sekaisin kuin olisin menettänyt äkillisesti muistini ja aivoni. Ehkä jouduin parin päivän ajan miettimään pääni puhki miten selviän ja mitä sanon joka tilanteessa, enkä paljoa sanonutkaan. Vasta nyt alan tokenemaan, kun olen hetken aikaa ollut ihan yksin miettien ja kirjoittaen. Olo on tosin aika voimaton ja aivoton.
No joo tässä oli varmasti jo liikaakin tekstiä ongelmastani. Kai se perusluonne on vain se mikä on ollut syntymästä saakka, eikä sitä voi mitenkään muuttaa radikaalisti. Mutta rankkaa se on kun ei voi olla omaitsensä, ja sen seurauksena menettää aivonsa ja yleensä tiedostamisen tajun moneksi tunniksi tapahtumien jälkeenkin. Ajoin autolla kotiini noin 50 km matkan enkä muista mitään koko ajomatkasta, onneksi pääsin hengissä perille. Pakko oli päästä pois, kun niin ahdisti, eikä ollut mitään turvapaikkaa mihin mennä välillä rauhottumaan. Rankkaa tämä joulu, mutta hyvää joulua kuitenkin kaikille jotka jaksoivat tämän lukea. Ja vastauksia odotellen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Hei,
et kerro, miten ja missä olet tämän tyttöystäväsi tavannut ja kuinka kauan seurustelua on jatkunut. Tuntuu kertomuksesi perusteella, että koko hänen sakkinsa on eri planeetalta kuin sinä. Ei jokaisen tarvitse olla sanavalmis seuranhauskuuttaja. Syvälliset ihmiset eivät välttämättä viihdy isoissa porukoissa, joissa vain hölötetään ja esiinnytään. On lupa olla hiljaisempi ja syrjäänvetäytyvämpi. Jos aihe kiinnostaa ja ihmiset ovat samalla aaltopituudella, sanottavaa löytyy. Silloin, kun ei tarvitse koko ajan kiinnittää huomiota siihen, millaisen vaikutuksen teen, miltä näytän, mitä nokkelaa seuraavaksi sanon, silloin puhuminen luistaa. Hakeudu pois sellaisesta seurasta, jossa et viihdy. Opettele olemaan yksinäsikin, se on ihan mukavaa, vaikka sanot, että se tuntuu kurjalta. Ja luepa vaikka Susan Jeffersin kirja "Turha arkuus pois".
Et todellakaan ole muita huonompi, vaikka et olekaan sukkela ja nokkela. Ehkä sinulla pitäisi olla syvällisempi tyttöystävä, sellainen, jonka kanssa puhuisitte samaa kieltä. Seurustelu sinänsä ei ole itseisarvo, parempi ilman kuin väärän kanssa.
Parempaa Uutta vuotta sinulle.
Ollaan tunnettu tämän nykyisen kanssa noin reilu puoli vuotta, eli melko vähän aikaa. Tietysti lähden normaalielämässä melko pian pois sellaisesta seurasta, jossa jutut ei kohtaa. Mutta kyseessä oli sukulaisten tapaaminen. Kun pöytä on katettu ja kaikki ovat kokoontuneet samaan huoneeseen muutenkin, niin ei sitä nyt oikein voi lähteä muuallekaan. Lisäksi kaikki ovat tulleet ns mielenkiinnolla katsomaan että minkäslainen poika se onkaan tämä uusi. Ei sellaisesta tilanteesta voi vetäytyä syrjään. Ja sitten kun käydään tapaamassa tyttöystäväni kavereita, niin yleensä on tapana että kaikki istutaan samaan huoneeseen, vaikka jutut olisivat kuinka huonoja, niin en voi sanoa toisten kotona että saanko mennä lastenhuoneeseen siksi aikaa kun olette jutelleet.
Toisaalta välillä jotkin jutut ovat ihan sellaisiakin, jotka kiinnostavat minua. Mutta tällöin minulta menee aikaa miettimiseen mitä mahdollisesti sanoisin, tai sitten jään pohtimaan jotain pikkuseikkaa, ja pian juttu onkin edennyt jo liian pitkälle ja mahdollisesti jo seuraavaan asiaan.
Väärä tai ei, monet hänen sukulaisistaan on kyllä kovia puhumaan, mutta voi johtua myös siitä että seura on tuttua. On siinäkin porukassa hiljaisempia, mutta kyllä hekin aina jonkin kommentin osaavat suustansa päästää. Tutussa seurassa ujokin uskaltaa kommentoida, mutta vieraassa ei.
Kun sitten olen hiljaa enkä saa sanaa suustani, niin olo pahenee koko ajan koska tuntuu että KAIKKI tuijottavat ja ajattelevat mielessään ties mitä. Ei auta yhtään vaikka kuinka yritän ajatella, että kukaan ei huomaa jännitystäni, pääni vain tyhjenee ajatuksista ja puheenaiheista, enkä saisi mitään järkevää ulos suustani kuitenkaan. Niinpä on parempi olla hiljaa.
Kerran yritin avata suuni tilaisuuden tullen, suunnittelin valmiiksi että nyt kysyn tyttöystäväni kaverilta mitä hän opiskelikaan ja milloin valmistuu. Nielaisin ja sanoin rikkoutuvalla äänelläni että "Niin..miten vam-valmistuitkaan siinä klu-koulussa ta se tai missä koulussa olitkaan ops-opiskle-kelemassa". Samassa vedin punat poskiini ja sydämeni jyskytti niin kovaa että se varmaan kuului ilman stetoskooppia, ja hikeä tippui otsaltani pisara ja pyyhin sitä jo valmiiksi hikisellä kädelläni. Näin että hänen kaveri jolta kysyin häpesi suunnilleen puolestani, mutta oli sen verran korrekti että ymmärsi mitä kysyin. Hän vastasi ystävällisesti että oli "siellä ja siellä koulussa ja valmistuu silloin ja silloin". Sitten hän vaihtoikin nopeasti puheenaihetta, ikäänkuin pelastaakseen minut enemmältä häpeältä.
Mutta tämäkään tapaus ei auttanut minua. Vaikka tajuan että monikaan ei ajattele pahaa ujoudestani, niin ei se silti auta yhtään. En halua että kenenkään tarvitsee hävetä puolestani. Lisäksi tuntuu, että alussa ujoilu ymmärretään, mutta ajan kuluessa oletetaan että ujous häviää. Mutta tuskin minun kohdallani, koska näen kuitenkin hänen sukulaisiaan ja kavereitaan harvoin. Ujous vain lisääntyy edellisiä kokemuksia muistellessa. Tästä voi seurata että minua voidaan alkaa pitämään outona, jopa tyttöystäväni jossain vaiheessa. Ja mitä siitä seuraakaan.
Olisi hyvä jos tyttöystävälleni voisi kertoa syvimmistään huolista. Hän toki on patistanut minua että pitää kertoa jos on huolia. Olen kuitenkin huomannut että hän on aika häpeilemätön omistaankin huolista ja kertoo yksityisasioitaan häpeämättä muille, monesti puolitutuillekin. Olin kerran hieman masentunut ja kerroin tästä tyttöystävälleni. Menimme sitten käymään hänen siskonsa ja tämän poikaystävän luona. Jossain vaiheessa tyttöystäväni sanoi että meidän Ville on hieman masentunut että eiköhän nyt hieman piristetä häntä. Sitten hän otti jotkin lasten leikkikalut ja jakoi kaikille ja sitten kaikkien piti leikkiä jotain typerää leikkiä. Toki hauskaa oli sitten sen jälkeen ja se hieman keventi oloa, mutta ei se itsetuntoani nostanut yhtään. Tyttöystäväni ylisosiaalisena varmasti tarkoitti hyvää, mutta ei ehkä miettinyt miltä minusta tuntuu. Hän toki sanoi jälkeenpäin että hänen ja siskonsa välillä ei ole salaisuuksia. Tämänpä takia en enää voi kertoa hänelle ihan kaikkea, koska hänen siskonsa tietää ne samantien ja hänen poikaystävä.
Juttelemme kaikenlaista tyttöystäväni kanssa kahdestaan, mutta emme oikein syvällisiä, koska tyttöystävälläni on aina lievä pilke silmäkulmassa ja suhtautuu joka asiaan ikäänkuin leikin varjolla ja huumorilla, ts vääntää asiat kuin asiat vitsiksi. Lisäksi hänellä on aina jotain jäynää mielessä, monesti hän ns aprillaa muita liiankin paljon että alkaa välillä ärsyttämäänkin, kun ei tiedä huijaako se vai ei, vaikka leikkiä onkin. Kun pitäisi saada tietää äkkiä jotain tärkeää, jos vaikka kännykän akku on lopussa, niin monesti akku ehtii loppua ennen kuin saa asian oikeasti selville.
Että tälläinen lisäselvitus.
Toi kuulostaa kyllä siltä, että minä en kestäisi tuollaista.
ihan liikaa muihin, hellitä vähän, elämä on elämistä varten, ei analysointia. itsekin olen kärsinyt ujoudesta koko elämäni, mutta olen tietoisesti valinnut kumppaneikseni juuri sosiaalisia, pilke silmässä olevia ihmisiä. se pieni kiusoittelu tekee helpommaksi lähestyä vaiketakin aiheita ilman että ehdit panikoimaan ja pystyttämään muurisi. rentoudu ja ole ihminen, älä suorittaja!!!
sä tuhlaat ihan liikaa aikaasi murehtimiseen, mieti ennemmin vaikka hyviä keskustelun aloituksia, harjoitttele niitä ihan vaikka äänen kun tunnut pelkäävän puhumista. opettele rentouttamaan puhelihaksesi äläkä jännitä kurkkuasi niin että se ääni särkyy, puhe on opeteltavissa ja äänen käyttöä voi huomattavasti parantaa. opettele aistimaan miten käytät ääntäsi kun naurat rentona ja pyri samaan tunteeseen kun puhut.
itse olen joutunut opettelemaan kaiken ja voin kertoa, että se onnistuu kannattaa. mitä enemmän altistat itseäsi sosiaalisille tilanteille ja mietit miten hoidat sen seuraavalla kerralla, sitä enemmän opit selviämään niistä. älä tarkkaile itseäsi, vaan muita, katso kuinka he hoitavat homman, mistä he juttelevat, kuinka he käyttäytyvät. meidän tulisi oppia nämä asiat vanhemmiltamme ja muilta aikuisilta pienenä, mutta aina se ei vain mene niin, mutta ne voi oppia aikuisenakin, mikään ei estä ja tulos on yhtä hyvä. ujoudestasi et pääse eroon täydellisesti, mutta pärjäät hyvin seurassa ja mikä tärkeintä, pikkuhiljaa lopetat sairaalloisen itsesi tarkkailun ja tarkkailet muita, itsetuntosi vahvistuu ja rentoudut. ei muuta kuin muuttamaan omia tapoja ja etsimään ratkaisuja. voisit alkaa harrastamaan jotain esim itsepuolustuslajia, missä ei tarvi olla iso, mutta voit taidoillasi saada isonkin miehen polvillleen, antaisi kaipaamaasi aihetta jutteluihin ja nostaisi statustasi miesten silmissä, kun siitä olet niin huolissasi.
ei voi jäädä tuleen makaamaan, pitää tehdä jotain jos haluaa muutoksen!
Jos on heikko itsetunto, niin vihoviimeinen ratkaisu tosiaan on jokin itsepuolustuslajin opettelu. Näitä tyyppejä suomessa kyllä riittää, joita kouluissa kiusattiin, yhtäkkiä ne "hankki" lihakset ja kävivät karatekoulun. Sitten nämä tyypit kiertelevät katkerana alkoholin vaikutuksen alaisena snagareja ja pahoinpitelevät ilman syytä v*mäisen näköisiä tyyppejä. Ei, ei itse puolustus ole ratkaisu mihinkään, statusta se ei nosta yhtään, päinvastoin. Vaikka kuinka osaisi potkia ja lyödä, niin ei se auta jos muut sulkevat porukan ulkopuolelle. Ei potkimalla ja lyömällä voi mennä uhoamaan että ottakaa minutkin mukaan. Porukka voi piestä yhteisvoimin tälläisen karatekidin.
kyllä ihan lajin harrastamista, en "harrastamista". itsepuolustuslajit ovat hyviä lajeja kehitttää itseään, fysiikkaansa ja henkistä kanttia. känniräyhääjiä suomi on täys, monet niistä vaan pahoinpitelee tyttöystäviään neljän seinän sisällä tai vaimojaan ja lapsiaan ja suurin osa heistä ei harrasta itsepuolustuslajeja, että se siitä.
liikunta ja ryhmässä liikkuminen tekee hyvää jokaiselle, etenkin ihmiselle jolla on kontaktivaikeuksia. en ajatellut itsepuollustusta sellaisena "statuksen nostajana" kuin sinä, vaan sellaisena, että ihmiset yleensä juttelevat harrastuksistaan, saavat niitä kautta vähintään hyvän päivän tuttuja jne, taidat olla itse aika uhoaja kun vain tuota kautta näet asiat. jalkapalloilija voi lyödä siinä missä karetekakin, älä ole tuollainen yleistäjä.
Niin, et tietenkään voi siinä tilanteessa mihinkään lähteä, tarkoitinkin, että nätillä tavalla lopetat koko seurustelun. Ettehän te ole ollenkaan samalla aaltopituudella! Jos toinen -pahaa tarkoittamatta - pistää kaiken hieman leikiksi tai ei tajua, mistä asioista -sinunkin asioistasi - saa puhua muille, mistä ei, niin häneltä puuttuu herkkyyttä. Osaat kyllä olla ns. "normaali", usko pois. Se vaatii vain oikeiden ihmisten seuraa. Rauhallisten, ajattelevien, tuntevien, empaattisten.
Olen itsekin hyvin ujo, mutta nykyisin ymmärrän, miten sen kanssa eletään. Minullakin on ollut noita sydämen tykytyskohtauksia ja änkyttämisiä vaikka pienelle kylälle. Nykyisin tuskin enää muistan sellaista, vaikka se oli totisinta todellisuutta vuosikaudet. TV:ssä oli hiljattain "Inhimillinen tekijä"-sarjassa ujoudesta, sutdiovieraina oli ujoja ihmisiä: kansanedustaja Leena Harkimo ja kirjailija Petri Tamminen. Heillekin esillä olo on tuskaa, mutta pärjäävät(jo nykyisin, haluaisin lisätä). Sinäkin pärjäät.
Ellet ihan hirveästi jostakin syystä rakasta tyttöystävääsi (jota epäilen, koska rakkaimman kanssa pitää voida kommunikoida sielun tasolla), niin etsi uusi, vaikkapa netistä. Tai sitten teidän pitää puhua parisuhdeneuvojan kanssa, jolloin tyttöystäväsi ehkä alkaa nähdä sinut toisella tavalla. Uskon, että hän on hyvä ihminen, eikä tarkoita pahaa. Mutta kun se nyt vain on niin, että et pahasta olostasi pääse eroon, jos jatkat tuota esittämistäsi hänen tai muiden kanssa. Ihmisen pitää voida olla oma itsensä, luonnollinen, ujo ja vetäytyvä tai vilkas ja sosiaalinen. Vilkas voi olla joskus hiljaa, mutta ujolta ei koskan voi vaati rehvakasta käytöstä. Hän ei siihen pysty, eikä tarvitse pystyäkään.
Joko hankit suosittelemani kirjan? Se on helppolukuinen ja antaa paljon. Toinen on sitten Juhani Mattilan LOISTAVA kirja: "Ujoudesta, yksinäisyydestä". Mars kirjastoon! Opit kyllä elämään ja olemaan. Avaimet löytyvät sinusta itsestäsi. Ja sinulla ON lupa olla sellainen kuin olet.
...mielestäsi sellainen, joka nostattaa itsetuntoaan muita sortamalla. Epäilen. Ne on pääsääntöisesti keskimääräistä tyhmempää porukkaa, jotka hommaa hauikset ja käyttää niitä väärin. Kirjoittaja todennäköisesti on paljon keskiverto ihmistä älykkäämpi yksilö. Itse suosittelen kanssa, että vois tehdä hyvää kaikki harrastukset. Löydän itseni aika hyvin tuosta kirjoituksesta. Minua ainakin on auttanut suuresti erimuotoiset urheilut ja harrasteet. Se on tärkeintä, että opettelee hyväksymään itse itsensä. Itse aloin hyväksymään itseni vasta 20 ikävuoden jälkeen, eikä prosessi ole vielä lopussa. Helpompaa elämä silti on kuin 5 vuotta sitten. Se sitä vasta on itsevarmuutta jos pystyy olemaan porukassa hyvillä mielin hiljaa. Siihen en täysin itsekään pysty.
Minä suosittelisin tälle alkuperäiselle kirjoittajalle, että käskee tyttöystävänsä lukea tänne kirjoittamansa tekstit. Tiedän, että on maailman vaikeinta olla oma ittensä, mutta tulee todella levollinen tunne kun saa avautua täysin. Sen verran hänen täytyy antaa itselleen anteeksi, että vaikka ei olekaan "täydellinen" sosiaalisissa kontakteissa, niin hän on todennäköisesti erittäin viisas ja kykenee erityisen hyvin kuuntelemaan toisia ihmisiä ja eläytymään heidän tilanteisiinsa. On hänellä ilmeisesti sentään sellaiset vanhemmat joiden kanssa voi puhua asioista. Niin ainakin ymmärsin tekstistä. Käytä sitäkin kanavaa ja kerro asiat.
Minulta hän saa ainakin täyden arvostuksen. Paskanjauhajia tää maailma on pullollaan. Ymmärtääkö tyttöystäväsi minkä helmen on löytänyt.
Oon kyllä sitä mieltä, että ujokin ihminen osaa heittää läppää ja puhua paskaa. Itse ainkin olen sen oppinut. En vaan jaksa sitä kovin pitkään. Nuorempana ei olisi onnistunut. Joskus se on ihan hauskaakin, kunhan kuuntelee itseään, että ei ala väkisin vääntämään sosiaalisessa paineessa hauskoja juttuja.
Nyt muuten tajusin, että se vaatii kyllä aika lailla samaan tyylin ajattelevia ihmisiä, jotta siihen pystyy. Ei missään sellaisessa paskanpuhuja jengissä pysty edes olemaan.
Hei,itse olen nainen ja kärsin myös samanlaisesta ongelmasta. Poikaystävien kavereiden ja sukulaisten tapaaminen on ollut minulle yhtä tuskaa ja hengenahdistusta.
Olen todella rauhallinen ja syvällinen ihminen,ja aikaisemmat poikaystäväni taas ovat olleet juuri tuollaisia yltiösosiaalisia kuin tyttöystäväsi.
Monesti olen saanut hävetä itseäni.
Seurustelu aikoina olin niin rikki tilanteesta,koska en koskaan sopeutunut heidän "jengiinsä" ja olin auttamattoman hiljainen hissukka heidän silmissään,että päätin jättää leikin sikseen(vaikka tunteita paljon olikin).En toki vain siksi etten sopeutunut seuraan,vaan myös koska koin poikaystäväni lopulta liian pinnalliseksi,eikä hän ymmärtänyt minua.
Nyt myöhemmin olen tajunnut,ettei vika olekaan minussa(ei kai silti heissäkään).Olen persoonallisuudeltani vain todella erilainen ja syvällisemmin ajatteleva.En jaksa puhua jonninjoutavia ja pitkästyn aikalailla sellaisessa pinnallisessa höpönlöpön meiningissä.
Nyt olen sinkku ja todella onnellinen,vaikkakin hieman yksinäinen.Tiedän ja olen kokenut että toisia samanhenkisiä on =)
Kiva kuulla että muillakin on samantapaisia kokemuksia. Juuri niin, tyttöystäväni on välillä pinnallinen mutta osaa toki puhua asioistakin. Pinnallisuus tulee esiin kun hän ei ota asioita vakavasti tai jaksa jutella samasta asiasta kauaa aikaa.
Mutta onko sinulla ollut sellaista oloa, että aivan väsyy totaalisesti kun joutuu olla hänen kanssaan "ihmisten ilmoilla" liian pitkään, pääsemättä hetkeksikään rauhoittumaan. Minä aivan väsyin ja aivoni tuntui olevan ihan tyhjät loppuillasta kun "pakenin paikalta". En saanut ajateltua edes yksinkertaisia asioita, aivot olivat ihan sekaisin ja oksettikin hiukan, sellainen puustapudonnut olo että niin kuin olisi muistinsa menettänyt.
Olen ajatellut jos kokeilisi jotain mietoja lääkkeitä, siis psyykelääkkeitä. En vain tiedä uskallanko, etten läskiinny tai muutu ihan marsuksi, tähän asti olen urheillut kaikenlaista ja hyvässä kunnossa pysynyt. Kynnys lääkityksen käyttöön on korkea, mutta jotain täytyis tehdä asian eteen. En usko että olen kokonaan ujo, koska pystyn heittämään kaikenlaista juttua ventovieraiden kanssa, siinä toki ei ole mitään riskiä koska mokatessaan ventovierasta ei tarvitse nähdä uudelleen.
Olen varmastikin tilanneujo. Henkeni salpautuu tietyissä tilanteissa ja sydän alkaa jyskyttämään. Ja tämä tilanne on juuri ne tutut joita tietää näkevänsä toistekin, mutta he eivät ole kuitenkaan kovin läheisiä tuttuja, eli tietynlainen luotto puuttuu. Läheisien sukulaisten yms kanssa pystyn juttelemaan ihan normaalisti, koska luotto heihin löytyy. Ääneni toimii ihan eri tavalla ja juttu luistaa läheisten kanssa loistavasti. Mutta jo vanhojen kavereiden kanssa joita en ole hetkeen nähnyt, alkaa jänistyttämään, vaikka ennen kun olimme enemmän tekemisissä pystyin puhumaan ihan rennosti.
Yksinäisyys ei ole kivaa, mutta parempaa kuin ahdistus...
Moikka,joo samanlaisia tuntemuksia mullakin..onneksi olen päässyt niistä ajoista=)
tavallista oli että oli pakko sännätä yhtäkkiä vessaan "happihyppelylle" tai keksiä muuta jonninjoutavaa "mun-täytyy-tehdä" tekemistä että pääsi tilanteesta, ettei ihan pyörry kun silmissä alkoi tummua ja palloja ilmaantua näkökenttään=) nyt jälkeenpäin melkeinpä naurattaa,mutta sillähetkellä ei tosiaankaan..
tuntui monesti että en ikäänkuin saisi happea ollenkaan ja niskani menivät ihan jäykiksi,puhuminen vaikeutui jne.. eli siis voimakkaita fyysisiä reaktioita mullakin..normaalisti kun olen ihan rento ja jopa puhelias!ennen en tajunnut yhtäläisyyttä mutta nyt sen oivallan että tietyntyyppiset ihmiset aikaan saa mussa tällaisia reaktioita.Sellaiset ihmiset on usein epäempaattisia ja kylmäkiskoisia.
Itse kun melkoisen herkkä olen.Eli pasmat sekaisin
olin usein enkä ymmärtänyt mikä on vialla..
kellonajat sun muut meni myös ohi ja kysymyksiin oli todella noloa vastata kun en edes tajunnut koko kysymystä vain olotilani takia.
Nykyään pyrin hieman ottamaan tarkoituksella etäisyyttä näistä yltiösosiaalisista...ei ne kumminkaan minua ymmärrä =).. ja niitä psyykenlääkkeitä en suosittele ottamaan ellei todella vakavasta ole kyse.Kyllä ne kohtaukset loittonevat kunhan löydät oikeantyyppistä seuraa.
Esimerkiksi kirjallisuuden,taiteen ja teatterin alueilta tapaa oikein kivoja empaattisia sekä karismaattisia ihmisiä =)
En kehoita jättämään tyttöystävääsi,mutta suosittelisin sitä mikäli et halua tosissaan sairastua.
Ihan kuin itse olisin kirjoittanut tuon. Tiedän tarkalleen mitä tarkoitat. Mä vaan olen naispuolinen 22-vuotias. Oli taas aivan kauheeta käydä avopuolison vanhempien luona jouluna, kun en näe heitä usein. Oli todella noloa istua mykkänä pöydässä ja yrittää hymyillä hänen vanhemmilleen ja sisaruksille. Ollaan kuitenkin tunnettu jo muutaman vuoden.
Tunnen oloni vaivautuneeksi heidän seurassaan, kun he ovat rikkaita ja "parempia". Puheenaiheetkin ovat sellaisia että en osaa sanoa niihin mitään. Tietysti kaikki avopuolison sukulaiset ovat todella puheliaita, joten häpeän itseäni vielä enemmän. Kauhistuttaa taas,kun joutuu seuraavan kerran menemään sinne.
Tarkoitatko tossa viestissä, että koska he ovat rikkaita, he ovat parempia jotenkin? Jos tarkoitat oot aivan väärässä. Tuskin sun tarvitsee hävetä itteäs, aikuisiahan ne ovat ja eiköhän ne ymmärrä. Jos ei ymmärrä niin sääliksi käy.
Kuvauksesi osuu todella kohdalleen oman "sielunmaailmani" kanssa. Itse olen nainen, ja 32-v. Nykyisin tosin osaan jutella, olla rennompi ja jopa välillä "heittää läppää" sekunnin varoitusajalla. Hölötys vaatii nimenomaan rentoutta, joka minulta on tähän mennessä aina puuttunut. Ujoudessa on kyse synnynnäisestä temperamentista, joka on vain pakko hyväksyä, koska muuksi sitä ei voi muuttaa. Voin lohduttaa, että iän myötä helpottaa, vuosi vuodelta. Itse olin aikoinaan niin ujo, että en puhua pukahtanut sanaakaan, jos oli vähänkin vieraassa seurassa. Samat ajatukset pyörivät päässä kuin sinulla. Joskus vieläkin mietityttää, että olenko liian tuppisuu. Nyt kuitenkin jo uskallan osallistua keskusteluun punastumisenkin uhalla. Töissä jopa joskus onnistun sanomaan jotain oikein nasevaa, että itsekin ihmettelen jälkeen päin.
Olen itse 25-vuotias mies ja tekstisi on kuin suoraan omasta päästäni. Olen ollut nuoresta asti erittäin arka kritiikille ja ajattelen paljon mitä muut minusta ajattelevat. En ole kuitenkaan yleensä karttanut sosiaalisia tilanteita, vaikka tiedän oloni epämukavaksi näissä tilanteissa. Olen näin yrittänyt päästä irti ujoudestani mutta välillä pitkän hyvän "itseluottamuskaudenkin" jälkeen tuntemukset voivat romahtaa hyvinkin nopeasti jostain ihan pienestä ja turhasta asiasta, jota tulee sitten vielä kelailtua ihan liikaa. Fiilikseni vaihtelee aika paljon, joskus voin olla hyvinkin puhelias, mutta välillä tuntuu ettei ole mitään sanomista. Joskus vaatii liika itseltään jopa hyvien ystävien seurassa. Ongelma on juuri se, että ajattelee liikaa asioita, pitäisi antaa vaan mennä.