ongelmat työssään ovat arkipäivää. Näitä voivat kokemukseni mukaan olla niinkin yksinkertainen asia tietoyhteiskunta. Erityisesti ongelmia saattaa tuottaa, jos potilas erikoistuu itse lahjakkaasti persoonallisuuspsykologiaan ja sen käsitteistöön hoidon avulla tai jopa aiemmin. Tämähän ei lain mukaan poista hoidon tarvetta, mutta tekee sen käytännössä lähes mahdottomaksi. Kysymys kuuluukin tulisiko tällaisessa tapauksessa edetä aina potilaan ehdoilla ei niitä hänelle keinotekoisesti luoden tai osoittaen?
Hoitohenkilökunnan kohtaamat
Minä vain
6412
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tekstintä kunnolla mitään kun oli niin epäloogisesti kirjoitettu. Mitähän väliä sillä on onko potilas lukenut psykologiaa itse vai ei?...Sairaus on sairaus ja siihen tarvitsee kuka tahansa apua.
epäloogista. Siinähän se on, kun sairaus itsessään jää psykiatriassa hoitamatta. Ja mahd. vielä pakkokeinoin. Lapsellista, kun parempaankin pystyttäisiin. Nää kuolintapaukset ovat esim. tosi surullisia. Missä on ihmiselämän arvostus? Koskaan ei kysytä esim. potilaan tietopohjaan kyseisistä sairauksista tai niiden hoidosta.
Jos olet ammatti-ihminen sairastuisitko itse mielelläsi esim. psykiatrisiin sairauksiin? Mutta tähän voisi ajatella selitykseksi, että heillä on sen psyykkisen puolen hallinta kunnossa ettei tarvitse. Mistähän johtuu? Keinoista? Miksi tavallinen potilas ei niitä näe, jos osaa etsiä? Tääkin on hyvä kysymys, kun turhaa stressiä pitäisi välttää. Niin että miks siellä ollaan pakolla? Voisi muuten liittää koulutukseen, että saa kokeilla vuoden psykiatrisena potilaana olemista ja selviytyä elämästään. Onhan niitä näyttötutkintoja.
Miksi muuten pitäisi sulkea pois tieteen ja omien aistien mukanaan tuoma oikea informaatio?
Niitä sanotaan psyykkisen itsesäätelyn keinoiksi. Mulla ne ovat erinomaiset. Myös sanoja coping-keinot ja defenssit käytetään.
keskustellessa nousee pintaan paljonkon potilas tietää ja mitä mieltä hän yleensäkin asioista on. Jos potilas vaan kykenee itse puhumaan niin häntä kuunnellaan ja aina ajatellaan potilaan parasta. Lisäksi potilaan elekieltä tarkkaillaan/pidetään silmällä joissain tapauksissa jopa 24 h vuorokaudessa.
Kukaan ei voi tietää täysin miltä potilaasta tuntuu jos hän ei itseään oikein ilmaise. Ei edes toinen potilas tai potilaana ollut voi tietää toisen potilaan yksilöllisiä tarpeita, toki hän voi myös tuoda mielipiteitä esille kuinka asioita voitaisiin muokata.
Niin, mutta myös tämä ilmaiseminen ja ennen kaikkea perusteleminen tuottavat potilaalle ehkä enemmän sairautta, kuin hän oli ennen hoitoon tuloaan. Jos ajatellaan esim. psyykelääkitystä, niin on otettava esiin sen mukanaan tuomat haittavaikutukset esim. väsymys ja muut elimistölle koituvat stressitilat.
Kannattaako potilaan asioita sairaalassa tai terveydenhuollossa ylipäätään lähteä järjestelemään? Eikö tukisi kuntoutusta ja arviointeja, jos potilas itse pysyisi mahdollisimman toimintakykyisenä? Olisi sitten sitä näyttöäkin...
Eikä tällaisia luentoja kukaan hoitaja esim. kuuntele sanattomana, mikä olisi ensiarvoisen tärkeää.
Minusta asia on hyvin kaksipiippuinen. Lääkärin tai muun hoitohenkilöstön pitää kuunnella potilasta, mutta sitten on näitä itseoppineita jotka tietävät hoidon ynnä kaiken muunkin lääkäriä paremmin.
Kyllä ammattitutkinto kuitenkin pätevöittää (no onhan niitä epäkelpojakin tapauksia).
Itselläni on työkaverina tämmöinen henkilö ja minä säälin lääkäriä joka hänet potilaakseen saa, esimerkiksi hän potee sokeritautia ja ne selitykset ovat kyllä omaa luokkaansa, miksi hänen ei pitäisi syödä lääkkeitä. Saatikka sitten jos tälläinen henkilö on vielä psyykkisesti sairas, niin huh, huh.