Olen itse absolutisti, johtuen menneisyydestäni ja kärsimyksistäni jotka ovat johtuneet alkoholista. Eli jos otan yhdenkin, niin siitä se lähtee, se on kuin tupakan poltto, joko polttaa säännöllisesti tai sitten lopettaa. Ryyppäsin monta vuotta ja lopetin noin vuosi sitten. Tästä johtuen jotkin tilanteet ovat vaikeita. Jos viettää aikaa ryyppyporukassa, niin ehkä sitä voisi verrata siihen että joku joka on juuri lopettanut tupakan polton, istuu 6 tuntia jatkuvasti tupakoivien keskellä. Paitsi että tupakoivien käytös ei muutu kuten humaltuvien.
Halusin itselleni raittiin miehen. Löysin mukavan tyypin heti alkuvuodesta, jolle kerroin tarinani etten piilottelisi mitään. Ja jotta hän ymmärtäisi kielteisen asenteeni alkoholia kohtaan ja tiesi että minusta tuntuisi pahalta jos hän joisi. Mies ymmärsi hyvin ja kertoi että hänenkään ei tee enää mieli ottaa alkoholia (otti aiemmin joka viikonloppu), ja olikin raittiina monta kuukautta ja liikuimme siellä sun täällä kumpikin selvänä ja iloisina. Sitten hän otti 2 kertaa kännin, ja sanoi että ei tee enää ollenkaan mieli ainakaan puoleen vuoteen kun ei ollut edes mukavaa. Ja minähän uskoin taas. Nyt tilanne on se, että vähän väliä vannotaan että "en ota" ja kuitenkin ottaa. Melkein joka viikonloppu sama peli. Olen niin hajalla että kerroin miehellenikin että joudun napsimaan rauhoittavia kun fyysiset ahdistusoireetkin ovat niin kovat kun viikonloppuna hän juo ja seuraavana viikkona pelkään että taas ensi viikonloppuna on sama tilanne. Mutta ei hän välitä, vaan aikoo ilmeisesti jatkaa samaa rataa. Ei suostu edes keskustelemaan asiasta vaan suuttuu. Asumme yhdessä ja muuten asiat ovat hyvin, mutta tämä yksi asia on nyt alkanut vaivata.
En oikein tiedä itsekkään että onko vika sitten minussa että olen (kuulemma) ylireagoiva, vai pitäisikö minun vaatia miestäni ymmärtämään minua ja lopettaa juominen?
Onkohan tää nyt vaan tätä pirullista joulukuuta kun on kaikki pikkujoulut ja vastaavat... kun ei tiedä kun ei keskusteluista tule mitään kun kyselen, kun ei saa mitään vastausta kun tiuskitaan vaan...
Halusin itselleni raittiin miehen. Löysin mukavan tyypin heti alkuvuodesta, jolle kerroin tarinani etten piilottelisi mitään. Ja jotta hän ymmärtäisi kielteisen asenteeni alkoholia kohtaan ja tiesi että minusta tuntuisi pahalta jos hän joisi. Mies ymmärsi hyvin ja kertoi että hänenkään ei tee enää mieli ottaa alkoholia (otti aiemmin joka viikonloppu), ja olikin raittiina monta kuukautta ja liikuimme siellä sun täällä kumpikin selvänä ja iloisina. Sitten hän otti 2 kertaa kännin, ja sanoi että ei tee enää ollenkaan mieli ainakaan puoleen vuoteen kun ei ollut edes mukavaa. Ja minähän uskoin taas. Nyt tilanne on se, että vähän väliä vannotaan että "en ota" ja kuitenkin ottaa. Melkein joka viikonloppu sama peli. Olen niin hajalla että kerroin miehellenikin että joudun napsimaan rauhoittavia kun fyysiset ahdistusoireetkin ovat niin kovat kun viikonloppuna hän juo ja seuraavana viikkona pelkään että taas ensi viikonloppuna on sama tilanne. Mutta ei hän välitä, vaan aikoo ilmeisesti jatkaa samaa rataa. Ei suostu edes keskustelemaan asiasta vaan suuttuu. Asumme yhdessä ja muuten asiat ovat hyvin, mutta tämä yksi asia on nyt alkanut vaivata.
En oikein tiedä itsekkään että onko vika sitten minussa että olen (kuulemma) ylireagoiva, vai pitäisikö minun vaatia miestäni ymmärtämään minua ja lopettaa juominen?
Onkohan tää nyt vaan tätä pirullista joulukuuta kun on kaikki pikkujoulut ja vastaavat... kun ei tiedä kun ei keskusteluista tule mitään kun kyselen, kun ei saa mitään vastausta kun tiuskitaan vaan...
Vastaukset 7
Vanhimmat
lapseton pari, ottaisin heti etäisyyttä tuollaiseen mieheen.
Ei ole lapsia mutta kovasti haluaisin perheen perustaa.
8 kuukautta meni hyvin ja oli samat tulevaisuuden suunnitelmat. Sitten mies muuttui käytökseltään ja suunnitelmiltaan. Eli pari kuukautta on nyt ollut tätä... en oikein ymmärrä. Kaikki muuttui niin äkkiä.
Saatiin nyt muutama lause juteltua... Kerroin miehelleni (taas) että kun hän juo niin se tuntuu tosi pahalta. Hän hermostui kun aina vaan napisen ja sanoi että minun pahat tuntemukseni ei tule rajoittamaan millään tavalla hänen juomistaan, minun pitää vain tottua. Minulla ei ole oikeutta vaatia häntä olemaan selvinpäin. Hän ottaa koska haluaa. Käyväthän monet perheenisätkin baarissa joka viikonloppu ja hän ei sentään ole edes isä. Ja tää on nyt tätä kun on pikkujoulut yms...
Yksi pahimmista merkeistä tässä on kai se, että mies ei välitä enää siitä miltä minusta tuntuu. Ja kun tein sentään seurustelun alussa heti selväksi etten hyväksy juopottelua. Ja nyt pyydetään kuskiksi reissuille...
Mies ei vedä mitään kunnon kännejä (ainakaan vielä). Jotain 10 annosta illassa puheidensa mukaan (kavereilla baarissa). Ehkä 10 annosta ei ole paljon, mutta se on paljon siihen verrattuna että aloin seurustelemaan raittiin miehen kanssa.
Tykkäämme niin kovin olla yhdessä ja kaikki on muuten sujunut hyvin. Kummastakin on tuntunut että toinen on se oikea. Tuntuu että löysin ilon elämääni kun aloimme seurustella. Nyt pelkään menettäväni sen ilon.
Onko vika minussa? Pitäisikö vain ymmärtää että jos miehelläni ei ole alkoholiongelmaa niin hän saa juoda miten haluaa ja minun pitää tottua vaikka tuntuu pahalta? Joku ratkaisu tähän pitäisi keksiä.
Miestä vaihtamalla ei ainakaan tämä minun "traumani" muutu miksikään.
..miten Sinua kohdellaan ja mitkä asiat ovat sallittuja sinun kohdallasi.
Jos puolison alkoholinkäyttö arveluttaa kokeile www.al-anon.fi josta löydät linkin el-anonin keskusteluun. Siellä pääset ehkä syvällisemmin juttelemaan tästä asiasta.
Tuossa jo ehdotettiin, että ota etäisyyttä mieheen.
Olen ehdottomasti samaa mieltä.
Älä missään tapauksessa ala hankkimaan lapsia kyseisen miehen kanssa, vaikka hän vannoisi ja vakuuttaisi lasten muuttavan häntä.
Hän ei muutu - ja sen olet jo huomannut.
Ole itsekäs ja huolehdi omasta hyvinvoinnistasi.
Älä syytä itseäsi siitä, että mies juo.
Älä oleta, että aikaa myöten totut siihen, aikaa myöten tilanne voi mennä paljon pahemmaksi, kuten voit näistä viesteistä (viestiketjuista) lukea.
Minä heittäisin miehen pellolle ja ottaisin tilalle koiran.
Onnea valitsemallesi tielle!
Niin...
Syytän itseäni siitä etten pysty hyväksymään parisuhteessani normaalia(?) alkoholinkäyttöä. Tiedättekö että se on vaikeaa uskoa ettei tämä ongelma olisi minun syytäni. Tuntuu että minun pitäisi mennä jonnekin terapiaan jotta parantuisin tästä "tiukkapipoisuudestani". En ole koskaan seurustellut raittiin ihmisen kanssa, vaan jokaisen kanssa ollaan yhdessä ryyppäilty, ja tuntuu aika utopistiselta ajatukselta että jostain raittiin miehen löytäisin ja sattumalta vielä yhteiselokin sujuisi hyvin. Olen kasvanut ja elänyt ympäristössä jossa käytetään alkoholia päivittäin, ja joka viikonloppu humalahakuisesti, joten en tiedä oikein itsekkään millainen käyttö on "normaalia" ja mitä voin mieheltä vaatia. Pystyn viettämään iltaa seurassa jossa käytetään alkoholia, mutta en nyt vain pysty ajattelemaan että perustaisin perheen ihmisen kanssa joka haluaa säännöllisesti humaltua. Pelkään niin paljon sitä että alkoholiin syntyisi riippuvuus.
Eikä homma kai toimi jos mies on minun vaatimuksestani selvinpäin (käviköhän meidän tapauksessamme niin, hmmm..). Hänellä itsellään täytyy olla halu siihen. Enhän minä voi enkä jaksa toista ihmistä kontrolloida.
Ikinä vaan ei tiedä mitä elämä heittää eteen: kohtuukäyttäjästä voi aikaa myöten tulla alkoholisti, tai alkoholisti saattaa raitistua. Ajattelenkin, että ehkä ratkaiseva asia on asenne ja elämän arvot. Meidän tapauksessamme ne eivät taida käydä yksiin... Uskon että mies pystyy skarppaamaan, mutta jos se tapahtuu vain koska minä niin haluan niin se ei kestä kauaa.
Yhä vain mietin että olenko niin tiukkapipoinen että jään yksineläjäksi...
Olen todella yllättynyt että olen saanut asiallisia vastauksia ja kannustusta. Kiitos paljon!
Pidän täällä mietintämyssyä päässäni, vaikka eihän tähän tilanteeseen taida olla paljon vaihtoehtoja...
Minusta kuulostaa siltä, että teet elämäsi virheen jos jäät tähän parisuhteeseen. Mies voi olla vaikka miten mukava muuten, mutta tuo tunteidesi vähättely, juomisesta valehtelu (itselleen ehkä myös?)ja ajattelemattomasti kuskina käyttäminen ei lupaa hyvää.
Olen itse valitettavasti naimisissa vastaavan miehen kanssa. Selvin päin luvataan yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista, mutta aina löytyy hyvä syy uuteen humalaan. Ja tiukkapipo minäkin tietysti olen, usein nalkutukseni myös yksi syy ottaa vielä lisää. Ja lapset kärsivät riidoista. Eipä siitä töissä tai sohvalla kaljapullon kanssa venyvästä isästä muutenkaan kauheasti ole iloa.
Jaha, taisi mennä itsetutkiskelun puolelle. Yritä sinä saada elämäsi pysymään raiteillaan. Hyvä että olet puhunut avoimesti taustastasi. Annoit miehelle mahdollisuuden ottaa se huomioon.
Ehkä yritän löytää vähitellen ymmärtämystä itselleni...
Ajattelen asioita jo 10 vuoden päähän eikä siellä näytä hyvältä jos en kuuntele itseäni, tunteitani ja vaistojani...
Kai oma olo on se mittari josta pitää katsoa, että kun viisari värähtää liian usein punaiselle niin täytyy ryhtyä toimenpiteisiin...