Kävin armeijassa 4 kuukautta ja menin sitten sivariin. Syy ei ollut se, etten olisi halunnut käydä armeijaa loppuun, vaan lähinnä omaa mielenterveyttäni ajatellen tein sen päätöksen.
Fyysisen ja henkisen puolen osalta olisin kestänyt armeijan mainiosti. Ongelmaksi muodostuivat samassa komppaniassa olevat kaksi tyyppiä, jotka ottivat minut silmätikuikseen. Toinen näistä kavereista on nykyään pikkurikollinen ja hänen kaverinsa steroideja syövä aivoton bodari.
Nämä kaksi tyyppiä tekivät kaikkensa, jotta armeija-aikani olisi helvettiä. He saivat vielä tämän kiusauksen "tartutettua" muihin komppanian miehiin. Sänkyyni kusettiin ennen nukkumaan menoa (tapahtui ainakin 5 kertaa), minua tönittiin ja kampitettiin marssien aikana ja komppanian käytävillä minulle huudeltiin jatkuvasti solvauksia. Yhtään ystävää minulla ei ollut komppaniassa.
Kiusaaminen siis alkoi n. 2 kuukauden palveluksen jälkeen, ja sitä kesti hieman yli 2 kuukautta. Olin kahden kuukauden jälkeen jo niin henkisesti lopussa, etten pystynyt edes puhumaan ja ajattelemaan kunnolla. Olin kuin robotti, joka teki sen minkä piti, mutta mitään iloa ja positiivista ei elämässä ollut. Olin menettänyt 2 kuukaudessa kaiken itsetuntoni. En uskaltanut puhua kenellekään. En edes uskaltanut katsoa ketään silmiin. Kiusaaminen oli vienyt minulta kaiken henkisen voiman ja sosiaalisen kyvykkyyden. Skapparit pitivät minua hölmönä ja jälkeenjääneenä, ja alikessut suhtautuivat minuun halveksivasti.
Lomat tarjosivat hetkellisen helpotuksen elämään. Laskin usein jopa päiviä ennen loman alkua, että kuinka monta tuntia pitää vielä kärsiä ennen kuin voi istua komppania-helvetistä pois vievään linja-autoon. Huijasin myös vemppaa usein (tavoitteena päästä sotilassairaalaan ja pakoon kiusaajiani), mutta lopulta lääkärit eivät enää uskoneet "sairauksiini" ja määräsivät minut palvelukseen.
Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että suunnittelin tosissani kiusaajieni ampumista rynnäkkökiväärillä. Marssien aikana monesti kuvittelin, miten voisin parhaiten toteuttaa aikeeni.
Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin todellisuuteen ja käsitin, että millainen minusta oli tullut. Olin kuin nurkkaan ajettu pelokas eläin, joka etsi pakoreittia vallitsevasta tilanteesta keinolla millä hyvänsä.
Eräänä iltana olin taas kiusanteon kohteena. Iltalaskennassa se pikkurikollinen vetäisi housuni nilkkoihin ja koko komppania räjähti nauramaan. Hammasten pesussa joku sieppasi hammasharjan suustani ja pudotti sen vessanpönttöön. Vähän ennen pinkkojen tarkistusta eräs hajotti pinkkani ja heitti sen tuvan ovesta käytävälle. kun lähdin hakemaan sitä, oli joku sillä välin piilottanut kännykkäni erään toisen sängyn peitteen alle. Kaiken tämän "iloisen pilanteon" seassa sain kuulla solvauksia kuten "idiootti", "homo", "jälkeenjäänyt" jne.
Jos olisin osannut sanoa vastaan ja puolustautua, olisin sen tehnyt. Mutta ei, olin vain hulluuden rajalla oleva hermoraunio joka ei osannut enää ajatella ja toimia selvästi.
Kuitenkin tein yöllä ratkaisevan päätöksen. Tiesin etten voinut olla armeijassa enää päivääkään. En selviäisi jäljellä olevaa 2 kuukautta elävänä ja terveiden kirjoissa. En ollut ajatellut aikaisemmin armeijan lopettamista todella vakavasti (vaikka se oli käynyt mielessä monta kertaa), mutta nyt punnitsin vaihtoehtoja. Sukuni ja varsinkin isäni oli aina suhtautunut halveksivasti sivareihin. Tein kuitenkin päätöksen: Lähden sivariin.
Seuraavana aamuna en mennyt palvelukseen vaan ilmoittauduin komppanian päällikölle ja sanoin lähteväni sivariin. Päällikkö yritti suostutella minua jäämään, mutta ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajattelin selvästi. Pidin pääni ja täytin siviilipalvelushakemuksen. Jouduin olemaan komppaniassa vielä yhden (helvetillisen) päivän, mutta lopulta vapaus koitti. Palautin varusteeni ja istuin komppaniasta lähtevään bussiin viimeisen kerran.
Kun aluksi menin armeijaan, minulla oli vilpitön aikomus käydä armeija loppuun. Fyysinen kuntoni oli komppanian parhaimmistoa ja olin vieläpä suhteellisen motivoitunut suorittamaan palveluksen. Mutta epäonnekseni komppaniaani sattui sellaisia ihmisiä, joita tuskin ihmisiksi voi sanoa. He tekivät elämästäni helvettiä, ajoivat minut suunnittelemaan murhaa ja tuhosivat itsetuntoni moneksi vuodeksi.
Nyt olen 25-vuotias ja noista ajoista on aikaa 5 vuotta. Olen päässyt pahimman yli. Opiskelen IT-alan insinööriksi, ja minulla on tyttöystävä, harrastuksia ja kavereita. Armeija-aika tulee kuitenkin olemaan aina mielessäni, näin siellä millainen ihminen voi pahimmillaan olla ja näin oman ikäluokkani pohjasakan. Heillä oli valta ja voima tehdä melkein tuhota elämäni. Siinä he eivät onnistuneet, vaikka lähellä olivat.
Olenko siis maanpetturi, koska jätin armeijan kesken?
Fyysisen ja henkisen puolen osalta olisin kestänyt armeijan mainiosti. Ongelmaksi muodostuivat samassa komppaniassa olevat kaksi tyyppiä, jotka ottivat minut silmätikuikseen. Toinen näistä kavereista on nykyään pikkurikollinen ja hänen kaverinsa steroideja syövä aivoton bodari.
Nämä kaksi tyyppiä tekivät kaikkensa, jotta armeija-aikani olisi helvettiä. He saivat vielä tämän kiusauksen "tartutettua" muihin komppanian miehiin. Sänkyyni kusettiin ennen nukkumaan menoa (tapahtui ainakin 5 kertaa), minua tönittiin ja kampitettiin marssien aikana ja komppanian käytävillä minulle huudeltiin jatkuvasti solvauksia. Yhtään ystävää minulla ei ollut komppaniassa.
Kiusaaminen siis alkoi n. 2 kuukauden palveluksen jälkeen, ja sitä kesti hieman yli 2 kuukautta. Olin kahden kuukauden jälkeen jo niin henkisesti lopussa, etten pystynyt edes puhumaan ja ajattelemaan kunnolla. Olin kuin robotti, joka teki sen minkä piti, mutta mitään iloa ja positiivista ei elämässä ollut. Olin menettänyt 2 kuukaudessa kaiken itsetuntoni. En uskaltanut puhua kenellekään. En edes uskaltanut katsoa ketään silmiin. Kiusaaminen oli vienyt minulta kaiken henkisen voiman ja sosiaalisen kyvykkyyden. Skapparit pitivät minua hölmönä ja jälkeenjääneenä, ja alikessut suhtautuivat minuun halveksivasti.
Lomat tarjosivat hetkellisen helpotuksen elämään. Laskin usein jopa päiviä ennen loman alkua, että kuinka monta tuntia pitää vielä kärsiä ennen kuin voi istua komppania-helvetistä pois vievään linja-autoon. Huijasin myös vemppaa usein (tavoitteena päästä sotilassairaalaan ja pakoon kiusaajiani), mutta lopulta lääkärit eivät enää uskoneet "sairauksiini" ja määräsivät minut palvelukseen.
Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että suunnittelin tosissani kiusaajieni ampumista rynnäkkökiväärillä. Marssien aikana monesti kuvittelin, miten voisin parhaiten toteuttaa aikeeni.
Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin todellisuuteen ja käsitin, että millainen minusta oli tullut. Olin kuin nurkkaan ajettu pelokas eläin, joka etsi pakoreittia vallitsevasta tilanteesta keinolla millä hyvänsä.
Eräänä iltana olin taas kiusanteon kohteena. Iltalaskennassa se pikkurikollinen vetäisi housuni nilkkoihin ja koko komppania räjähti nauramaan. Hammasten pesussa joku sieppasi hammasharjan suustani ja pudotti sen vessanpönttöön. Vähän ennen pinkkojen tarkistusta eräs hajotti pinkkani ja heitti sen tuvan ovesta käytävälle. kun lähdin hakemaan sitä, oli joku sillä välin piilottanut kännykkäni erään toisen sängyn peitteen alle. Kaiken tämän "iloisen pilanteon" seassa sain kuulla solvauksia kuten "idiootti", "homo", "jälkeenjäänyt" jne.
Jos olisin osannut sanoa vastaan ja puolustautua, olisin sen tehnyt. Mutta ei, olin vain hulluuden rajalla oleva hermoraunio joka ei osannut enää ajatella ja toimia selvästi.
Kuitenkin tein yöllä ratkaisevan päätöksen. Tiesin etten voinut olla armeijassa enää päivääkään. En selviäisi jäljellä olevaa 2 kuukautta elävänä ja terveiden kirjoissa. En ollut ajatellut aikaisemmin armeijan lopettamista todella vakavasti (vaikka se oli käynyt mielessä monta kertaa), mutta nyt punnitsin vaihtoehtoja. Sukuni ja varsinkin isäni oli aina suhtautunut halveksivasti sivareihin. Tein kuitenkin päätöksen: Lähden sivariin.
Seuraavana aamuna en mennyt palvelukseen vaan ilmoittauduin komppanian päällikölle ja sanoin lähteväni sivariin. Päällikkö yritti suostutella minua jäämään, mutta ensimmäisen kerran pitkään aikaan ajattelin selvästi. Pidin pääni ja täytin siviilipalvelushakemuksen. Jouduin olemaan komppaniassa vielä yhden (helvetillisen) päivän, mutta lopulta vapaus koitti. Palautin varusteeni ja istuin komppaniasta lähtevään bussiin viimeisen kerran.
Kun aluksi menin armeijaan, minulla oli vilpitön aikomus käydä armeija loppuun. Fyysinen kuntoni oli komppanian parhaimmistoa ja olin vieläpä suhteellisen motivoitunut suorittamaan palveluksen. Mutta epäonnekseni komppaniaani sattui sellaisia ihmisiä, joita tuskin ihmisiksi voi sanoa. He tekivät elämästäni helvettiä, ajoivat minut suunnittelemaan murhaa ja tuhosivat itsetuntoni moneksi vuodeksi.
Nyt olen 25-vuotias ja noista ajoista on aikaa 5 vuotta. Olen päässyt pahimman yli. Opiskelen IT-alan insinööriksi, ja minulla on tyttöystävä, harrastuksia ja kavereita. Armeija-aika tulee kuitenkin olemaan aina mielessäni, näin siellä millainen ihminen voi pahimmillaan olla ja näin oman ikäluokkani pohjasakan. Heillä oli valta ja voima tehdä melkein tuhota elämäni. Siinä he eivät onnistuneet, vaikka lähellä olivat.
Olenko siis maanpetturi, koska jätin armeijan kesken?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Et ole maanpetturi. Maanpettureita ovat ne elukat jotka ovat kiusanneet sinua tuolla tavalla.
Kaikkea hyvää sinulle elämässä.
Sairasta touhua! Toki armeijassa on aina pientä naljailua, mutta se on kaikkiin kohdistuvaa ja huumoripohjalta lähtevää. Tuo on iljettävää!
Täytyy vain ihmetellä niitä skappareita ja varusmiesjohtajia, jotka antoivat tuollaisen tapahtua (ainakin jos olivat selvillä asiasta). Silloin kun itse olin alikersanttina oli selvää, että johtajan on pidettävä huoli alaisistaan. Se on johtajan tärkein tehtävä. Sellainen henkilö, joka rikkoo toisen pinkan, yrittää sabotoida marssisuoritusta, virtsaa sänkyyn tai ylipäänsä toimii tieten tahtoen asiattomasti olisi kyllä saanut tuntea sen nahoissaan. Ensin olisi harjoiteltu muutama sata kertaa oikeata toimintamallia ja sen jälkeen viety asia komppanian päällikölle ja sitä kautta saatu kaveri jäämään lomien ajaksi miettimään mitä "kaveria ei jätetä" oikeasti tarkoittaa. Tämä minun mielipiteeni.
Sivariin mennään monista eri syistä, tämä on yksi semmoinen. Kuitenkin etenkin armeijan käyneiden mielestä sivarit ovat vässyköitä, homoja ja narkkareita. Itselläni vaikutti päätökseen lähinnä henkiset ongelmat jotka johtuvat lapsuudesta, perheväkivallasta ja sitä rataa. Lisäksi sairastan paniikkihäiriötä mutta en sen vuoksi ala hakemaan vapautuksia vaikkakin semmoisen saisinkin. Sivarista tulee vuosi työkokemusta josta lienee apua myöhemmässä elämässä, sama ala kuitenkin kyseessä jota opiskelen.
Jospa arvon maanpuolustajat käsittäisivät että on yhtä monta syytä mennä sivariin kuin sivareitakin, jokaisella omansa?
"Kuitenkin etenkin armeijan käyneiden mielestä sivarit ovat vässyköitä, homoja ja narkkareita."
Mielenkiintoista. Olen käynyt armeijan ja olen mukana vapaaehtoisessa maanpuolustustoiminnassa, mutta aiemmin en tiennyt olevani tätä mieltä. Täytynee kuitenkin muuttaa mielipidettä. Kavereihini kuuluu sivareita, enkä parhaalla tahdollakaan saa heitä kaikkia luetelluiksi ainakaan homoiksi, kun joillakin naisia on enemmän kuin minulla. Miten minun tulisi toimia?
"Jospa arvon maanpuolustajat käsittäisivät että on yhtä monta syytä mennä sivariin kuin sivareitakin, jokaisella omansa?"
Niin, ja ehkäpä maanpuolustajillakin on mielipiteitä asioista niin monta kuin on maanpuolustajia.
Viestiketjun aloittajan tapauksessa ei voi kuin ihmetellä varusmiesjohtajien saamattomuutta tuollaisen kitkemisessä. Pakkohan heidän on ollut olla tuosta selvillä, jos kerran vahvuuslaskennassakin kiusaa tehtiin. Varsinainen syy on tietysti noissa kiusaajaidiooteissa, mutta johtajan tehtävä on suojella alaisiaan. Yksi vaihtoehto tuollaiseen tilanteeseen olisi tietysti voinut olla yksikön/palveluspaikan vaihto, mutta ymmärrän kyllä tuonkin ratkaisun.
Joo no tuossa jutussani oli vähän sarkasmia ja kärjistystä mukana. Usein vain on niin helppo (ehkä heikon itsetunnon yms. takia) leimata sivarit huonommiksi ihmisiksi. Varsinkin tällä palstalla esiintyy moista viikottain.
Tuossa että sinulla on sivareita kavereina huomaakin että sinulla on näkökulmaa asioihin enemmän kun tämän palstan vakimesojilla. Jokaisella on omat mielipiteet, toisten mielipiteille ei löydy perusteluita vaikka katsoisi miten mustavalkoisesti vaan.
Tuosta olen samaa mieltä että ylempiarvoiset eivät saaneet intissä kuria mutta ko. laitoksen toimintatavat tietäen onkin varmaan suotavaa että joukosta löytyy aina "heikoin lenkki" jolla saadaan sitten ryhmähenkeä kasvatettua. Samaa meininkiä on ala- ja yläasteella koulukiusaajilla. Opiskelu -> kiusaaminen palstalla tosijuttuja nykypäivän Suomesta.
Ihmetyttää kohtalosi.Olet ilmeisesti heikko ja arka.Kyllä pv:ssä kuri löytyy jokaiselle.Etkö uskaltanut viedä asiaa eteenpäin.Tiesikö kantahenkilökunta kiusaamisestasi?Asioden selvittäminen esim.
komppanian päällikölle olisi varmasti auttanut.Ja jos ei niin sitten ylemmäs.Jos on totta että suunnittelit jopa kiusaajiesi ampumista rynnäkkökiväärillä,pidän sinun paineensietokykyäsi niin heikkona että sinun olisi ollut parasta mennä alkuaankin siviilipalvelukseen.
On totta että eri ihmisillä on erilainen paineensietokyky mutta sen takia ei pidä tuomita ketään huonommaksi. Jokainen sopeutuu yhteiskuntaan ja ottaa paikkansa tasan omien voimavarojensa mukaan.
En ole tämän viestiketjun aloittaja.
Niin, mitä ihmettelemistä siinä on? Viestiketjun aloittaja kyllä sanoi että: "Fyysisen ja henkisen puolen osalta olisin kestänyt armeijan mainiosti.".
Tämä tarkoittaa että normaalioloissa armeijan käynti olisi onnistunut vähintään yhtä hyvin kuin kaikilta muiltakin. Tuskinpa kukaan nyt pikkuvittuilusta hermostuu, mutta kyllä tuollainen silmätikuksi joutuminen on aika rankkaa.
Mitä hyötyö on maallemme miehestä joka ainoastaan normaali oloissa kestää armeijan?Puolustusvoimat kouluttaa sodan ajan joukkoja.Sodan ajan joukoilta sitten kysytäänkin paineensietokykyä.
Veikkaisin, että "omien" silmätikuksi joutuminen voi olla henkisesti vielä paljon rankempaa kuin sodassa pärjääminen suhteellisen hyvähenkisessä porukassa.
Eräs mun homotuttava hakattiin intissä kun siellä saatiin tietää sen homoudesta. Muakin on alkanut epäilyttää, että jaksanko vetää roolia ja mitä tapahtuu, jos en jaksa.
Erityisesti inhottaa ajatus heterouden korostamisesta naisjutuilla ynnä muulla vastaavalla.
Mäkin olin aluksi ihan kiinnostunut intistä, mut kun sain kuulla mitä mun tutulle tapahtu, niin olen muuttamassa mieltäni. Oon niin vihainen, että tollasta voi edes tapahtua. Musta ei vain ole mihinkään heteroleikkiin.
Et musta ei voi haukkuu homoja sivareiksi kun tuollaisilla asenteilla ja toiminnalla homot karkoitetaan sieltä intistä. En tietenkään sano, että intissä ei olisi homoja, mutta mua ei sinne varmastikaan saada.
Itse en mennyt nimenomaan homouteni vuoksi edes riparille saati armeijaan. Armeijassa ollaan melko suvaitsemattomia kaikkea poikkeavaa kohtaan. Rasismi ja yltiöpäinen heterouden korostus tosiaankin kukoistaa, kun kuuntelee esim. junassa inttipoikien juttuja.
Sait kovin huonoja palveluskokemuksia. Tarinassasi unohdit esimiestesi puoleen kääntymisen. Ei miestä raukkiksena pidetä, mikäli kouluttajille kertoo asiallisesti simputtamisesta.
Ei ole kenenkään etu, että tupaterroristit pääsevät vallalle!