Ajattelin jakaa viimeaikaisen kokemukseni täällä kuumeilupalstalla. Eli vauvaa on toivottu ja yritetty n. 9 kk (kauemminkin toki "haave" on elänyt). Sitten joulukuun alussa se plussa tuli, mutta vajaan viikon ehdin siitä iloita, koska sain keskenmenon viikolla 6...vaikka se oli vielä niin pieni, menetys oli valtava.
Haluaisin kuitenkin kysyä teiltä kokemuksianne seuraavanlaisesta asiasta. Jo pitkään olen ajatellut raskaaksi tulemisen olevan jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa ja kuvittelin leijuvani pumpulissa positiivisen tuloksen jälkeen. Totuus kuitenkin on, että ensimmäinen reaktioni oli hämmennys! Eikä se siitä oikeastaan muuttunut (ei tosin ehtinytkään...)mihinkään. Olin kuin puulla päähän lyöty. Kai se onnellisuus oli jossakin siellä syvällä, mutta päällimmäinen tunne oli epätietoisuus. Vaikka meille, aikuisille hyvintoimeentuleville ihmisille lapsi olisi enemmän kuin tervetullut. Ajattelin vaan että miltähän tuntuu jos ei tiedä olevansa tai halua olla raskaana!
Yritän kai tällä purkaa sitä ilkeää jäytävää ajatusta, että jotenkin en toivonut sitä vauvaa "tarpeeksi" ja että se otettiin minulta pois koska en osannut olla tarpeeksi onnellinen ja iloinen. No hölmöjähän tuollaiset tunteet ovat, tiedän, mutta raskaus ja keskenmeno ovat kai niin rajusti tunteita ravistelevia asioita, että on luonnollista tuntea syyllisyyttä ja käyttäytyä vähän oudosti...Onkos muilla ollut vastaavaa?
Joulu meni vaisusti....en pystynyt menemään miehen siskon luo joulunviettoon, koska hän on 4. kk raskaana. Olo oli niin KATKERA. Ja se, että olen kateellinen ja katkera toisen onnesta, aiheuttaa lisää syyllisyyttä...Mun alkaneesta raskaudesta, puhumattakaan keskenmenosta, ei oltu kerrottu kenellekään.
Jaksamista kaikille saman kokeneille ja olisi kiva kuulla kommenttejanne!
Haluaisin kuitenkin kysyä teiltä kokemuksianne seuraavanlaisesta asiasta. Jo pitkään olen ajatellut raskaaksi tulemisen olevan jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa ja kuvittelin leijuvani pumpulissa positiivisen tuloksen jälkeen. Totuus kuitenkin on, että ensimmäinen reaktioni oli hämmennys! Eikä se siitä oikeastaan muuttunut (ei tosin ehtinytkään...)mihinkään. Olin kuin puulla päähän lyöty. Kai se onnellisuus oli jossakin siellä syvällä, mutta päällimmäinen tunne oli epätietoisuus. Vaikka meille, aikuisille hyvintoimeentuleville ihmisille lapsi olisi enemmän kuin tervetullut. Ajattelin vaan että miltähän tuntuu jos ei tiedä olevansa tai halua olla raskaana!
Yritän kai tällä purkaa sitä ilkeää jäytävää ajatusta, että jotenkin en toivonut sitä vauvaa "tarpeeksi" ja että se otettiin minulta pois koska en osannut olla tarpeeksi onnellinen ja iloinen. No hölmöjähän tuollaiset tunteet ovat, tiedän, mutta raskaus ja keskenmeno ovat kai niin rajusti tunteita ravistelevia asioita, että on luonnollista tuntea syyllisyyttä ja käyttäytyä vähän oudosti...Onkos muilla ollut vastaavaa?
Joulu meni vaisusti....en pystynyt menemään miehen siskon luo joulunviettoon, koska hän on 4. kk raskaana. Olo oli niin KATKERA. Ja se, että olen kateellinen ja katkera toisen onnesta, aiheuttaa lisää syyllisyyttä...Mun alkaneesta raskaudesta, puhumattakaan keskenmenosta, ei oltu kerrottu kenellekään.
Jaksamista kaikille saman kokeneille ja olisi kiva kuulla kommenttejanne!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuohon viestiin lipsahti "kuumeilupalsta" vaikken sitä tarkoittanut. Ups! :)
Se on kuin matto olis vedetty jalkojen alta. Itsellä kaks keskenmenoa takana. aika on se joka auttaa. Aivan hirveeltä se tuntuu, eikä sitä voi käsittää, ja miettii, että johtukohan se siitä että mä otin sen yhden Buranan tai siitä kun mä kannoin sitä painavaa kauppakassia. Toisaalta "tyhmiä" ajatuksia. mutta ne vaan täytyy ajatella, ja käydä kaikki surun vaiheet läpi. Älä rankaise ittees, sä ET oo tehnyt mitään väärin. Sä selviät! ja oot entistä vahvempi ja osaat joskus auttaa ja tukea montaa sun ystävää, joista joku tulee vielä kokeen saman kun sä nyt. Keskenmenot on tosi yleisiä, ja tuut huomaan että monelle sun tutulle on käynyt samanlailla kun sulle nyt, ei niistä vaan puhuta. Vaikeelta tuntuu tietty ajatella mutta suurimmassa osassa syynä on se että sikiössä on jotain niin että se ei vaan olisi selvinnyt kohdunulkopuolella. itket itkut! Aivan varmasti kaikki menee vielä hyvin ja sä oot hyvässä lykyssä pian kolmosten onnellinen äiti. Voimia kovasti sulle!!
Kiitokset kannustavasta viestistä. Olen pahoillani sun menetysten vuoksi! Tuntuu että ihan turhaan ruikutan kun monella on asiat paljon pahemmin...
Kyllähän sen jollakin tasolla tajuaa ettei tapahtuneeseen oo voinut ite millään lailla vaikuttaa (kaikkein vähiten ajatuksillaan). Jaksan uskoa et kyllä meidänkin vuoro vielä tulee. Ja oot Ninni ihan oikeessa siinä et kyllä sitä huomaa et tosi monella on käynyt samalla lailla - siitä vaan ei tosiaan puhuta.
Onnea sulle yritykseen ja voimia selvitä menetyksistä, vielä meilläkin on omat vauvat!
Moi Roosa,
Pahoittelen menetystäsi! Oikeastaan vastaan sinulle siksi, että koin hyvin samanlaisia tunteita kuin sinä. Kun tulin raskaaksi, olin pumpulissa leijailun sijaan todella hämmentynyt. Olo oli hyvin epätodellinen, mietin jopa mitä tästä nyt tulee, enkä todellakaan osannut olla sillä tavalla onnellinen, kuin mitä olisin kuvitellut siinä tilanteessa olevan. Mieheni oli lähes seitsemännessä taivaassa ja minä lähnnä mietteliäs. Mietin paljon, mitä kaikkea "menetän" (esim. urani puolesta), enkä osannut lainkaan miettiä mitä saan. Kun raskaus sitten meni kesken (tai itse asiassa oli kohdunulkoinen), pohdin lähes tosissani, onko tämä "rangaistus" siitä, etten ollutkaan tarpeeksi innoissani tulevasta lapsesta. Oikeasti olen todella lapsirakas ihminen ja vaikka haastavassa työssä olenkin, olen aina haaveillut ensisijaisesti äitiydestä.
Isku oli todella kova ja minustakin tuntuu pahalta edes puhua raskaanolevien tuttujen ja sukulaisten kanssa. Katkeruutta lisää se, että me kerroimme heille menetyksestämme (oli pakko, koska olin melko sairas), mutta kukaan ei ottanut tuskaamme tosissaan. Ihmiset alkoivat hössöttää omiaan ja eräs lähisukulaiseni jopa alkoi valittaa pahaa raskauspahoinvointiaan minulle. Voit varmaan kuvitella, miltä silloin tuntui. Yleisin lause oli klassinen: "olette nuoria, yrittäkää uudestaan"...joka tuntui aivan kamalalta.
Olen jollain todella omituisella tavalla kokenut kohdunulkoisen myös kasvun paikkana, vaikkakin sellaisena, jonka kernaasti olisi voinut jättää välistä. Pelko tulevasta kaihertaa jatkuvasti: kohdunulkoisella on melko suuri todennäköisyys uusia, enkä enää jaksaisi toista tällaista kokemusta.
Tiedät sen itsekin, mutta se on varmasti hyvä kuulla muualtakin: millään tavalla se, että olit hämmentynyt raskauden alussa, ei liittynyt siihen, ettet olisi halunnut lasta "tarpeeksi". Riippuen ihmisestä kaikki varmaan tavalla tai toisella käyvät eri vaiheissa raskautta läpi ne ajatukset ja tunteet (hämmennys, pelko jne.), joita pohdit tehtyäsi plussatestin. Toisille, kuten meille, tunteet tulevat heti alussa, toisille viikkojen varrella, toisille lopussa. Lapsen saaminen on todella valtava asia ja muutos ja jollei se herättäisi ajatuksia ja hämmennystäkin, se vasta olisikin outoa. Monet tutuistani ja sukulaisistani ovat ns. tunneihmisiä, jotka tekevät ja miettivät vasta peräjälkeen. Itse taas olen todella harkitsevainen ja ajattelen aina järjellä, en tunteella. Uskon, että erityisesti siitä syystä plussatesti sai minut ajattelemaan vakavia pilvilinnoissa pomppimisen sijaan. Mielestäni myös kaikki tunteesi keskenmenon jälkeen ovat välttämättömiä tilanteen käsittelyssä.
Diagnoosistani on nyt kulut reilu kuukausi ja alkaa helpottaa. Pelko tulevasta on tietysti jatkuvasti mukana, mutta olen oppinut hyväksymään tämän tilanteen, eikä enää itketä jatkuvasti. Uskon, että sinullakin alkaa pian helpottaa ja maailma alkaa näyttää valoisammalta! Siihen saakka toivon sinulle jaksamista! Ja parempaa vuotta 2007!
Kiitos neito81 sullekin kannustavasta viestistä. Olen pahoillani sun kohdunulkoisen raskauden takia. Itselläni oli ns. normaali keskenmeno, joten on ainakin sitten yksi asia vähemmän josta olla huolissaan. Silti uudelleenyrittäminen pelottaa. Tai ei ehkä niinkään tässä vaiheessa, mutta osaan kuvitella omat tunteeni jos uudelleen onnistun raskaaksi tulemaan. Tulen varmaan hulluksi kytätessäni sitä ensimmäistä veritippaa....Joo, ymmärrän kyllä, ei tuosta ajatuksesta saisi lähteä liikeelle, mutta minkä sitä tunteilleen voi.
Meilläkin kävi kyllä lopulta niin, että aika monelle kerrottiin keskenmenosta, mies oli ehtinyt onnessaan kertoa raskaudesta kaikille kavereilleen (vanhemmille ja sisaruksille ei kerrottu, ajateltiin jälkikäteen katsoen ihan viisaasti että niille ei kerrota vielä jotka eniten pettyvät jos jotain menee vikaan). Oli sitten inhottavaa patistella pettynyttä miestä ilmoittamaan niille samoille kavereilleen joille oli vähän aiemmin innoissaan hehkuttanut. Mutta olihan sekin tehtävä.
Tosi ikävää että sait vähätteleviä kommentteja keskenmenostasi. Törmäsin netissä johonkin listaan jossa oli "kommentteja, joita EI SAA sanoa keskenmenon kokeneille", esim. "luonto karsii vialliset" ja "ootte vielä nuoria". Tiedän ettei ihmiset pahaa tarkoita ja monelle tilanne on niin hämmentävä etteivät osaa oikein sanoa mitään varsinkin jos eivät itse ole olleet samassa tilanteessa. Mutta nuo listan "helmet" kuulin kyllä moneen kertaan....ärsyttävää, vaikka tarkoitus taustalla olisi miten hyvä.
Raskautumisonnea sulle ja hyvää uutta vuotta! Eihän sitä koskaan tiedä mitä ens vuosi tuo tullessaan! Toivotaan parasta!
.. se että kätilö selitti että todennäköisesti keskenmenon syynä oli se, että sikiöllä oli joku paha kehitysvika/kromosomihäiriö eli "luonto karsi viallisen". Sikiö oli kuollut 9 2 ja keskenmeno selvisi vasta ultrassa 12 3 ja minä todella ryvin sen ajatuksen kanssa että en ilmeisesti ansainnut tätä lasta kun en vielä osannut olla onnellinen ja varma raskaudesta.
No, nyt sitten mietin oliko kehityshäiriön syynä ne kuohuviinit mitkä join viikolla 3, sushit mitkä söin viikolla 4 vaiko tai panadol viikolla se ja se... Tukan onneksi värjäsin vasta viikolla 11 eli sikiö oli silloin jo kuollut... :( ;) Tyhmiä ajatuksia tosiaan mutta on ne ryvettävä.
Me olimme kertoneet tulokkaasta jo melkein kaikille (alkuraskauden ultra vakuutti kummasti ja pikkujoulusesonkina kävi viimeistään käry), minua loukkasi tyhmiä mutta hyvää tarkoittavia kommentteja enemmän se, että ihmiset jotka kyllä onnittelivat raskaudesta eivät kommentoineet asiaa mitenkään - ihan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Tuli sellainen fiilis että kaikki ovat sitä mieltä että ei se nyt niin merkittävä asia ole että siitä pitäisi puhua..
Olen nähnyt painajaisia siitä miten olen uudestaan raskaana ja menemme taas sinne ultraan missä vauva on taas kuollut. Tavallaan tekisi mieli heti yrittää uudestaan mutta toisaalta pelko on hirveä, suru olisi entistä suurempi seuraavalla kerralla.
Voimia ja halauksia kaikille ja mielenrauhaa siihen seuraavaan yritykseen (joo joo, kyllähän sen tietää että jokainen vatsannipistys pistää pelkäämään mutta silti...)!
Hei,
olen pahoillani menetyksestäsi. Itselläni oli juuri ennen joulua keskenmeno viikolla 6 myös. Toinen keskenmenoni tänä syksynä. Lapsi olisi ollut järjrttömän toivottu mutta minä en uskaltanut olla niin onnellinen kuin voisin koska samalla pelkäsin että jotain menisi pieleen, ja jostain syystä se menikin, enkä ole ikinä surrut mitään yhtä paljon kuin sitä. Nyt jälkeenpäin olen harmitellut että miksi en vain nauttinut kaiken ollessa vielä hyvin! Minä olen miettinyt pääni puhki olisiko pitänyt ottaa heti posit. testin jälkeen rauhallisemmin, syödä toisin, käydä lääkärillä erinäisistä vaivoista...olisinko mitenkään voinut estää keskenmenoa? Ehkä en, en tiedä. Aion kyllä kysyä kaikenlaista lääkäriltä jälkitarkastuksessa.
Itseni koko asiassa yllätti eniten se miten suuri suru oli, vielä suurempi kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta koska mietit toivoitko lasta tarpeeksi voin sanoa tuntevani erään onnellisen äidin joka esikoistaan odottaessaan mietti, shokissa, halusiko edes koko lasta, mutta kysymys oli vain alkujärkytyksestä joka meni ohi kun raskaus (erittäin toivottu) eteni. Uskon ottä myös sinä toivoit lasta eikä ajatuksemme voi olla syynä keskenmenoon. Ja kaipa tämä kateus raskaana olevia kohtaan tässä tilaanteessa on myös normaali, koska minäkin tunnen aivan samoin.
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.
Kuulosti niin tutulta toi sun kirjoitus, että oisin voinut sen melkein itse kirjoittaa. Mulla oli km vähän yli vuosi sitten, ja juuri tuolta se tuntui kun plussasin, hämmennystä ja jopa jonkinasteisen masennuksen tunnetta! Vaikka todellakin oli toivottu raskaus. Myös mulla meni kesken nopeasti, viikoilla 7 1. Ja menetyksen tunne oli musertava. Vaikka olimme yrittäneet suhtautua siihen mahdollisuuteen etukäteen, niin silti se tuli kuin pommi taivaalta. Sitä ehtii niin nopeasti suunnitella kaikkea tulevaa, vaikka yrittääkin estellä ajatuksiaan, ja rauhoitella mieltään vakuutellen, ettei mikään ole vielä varmaa.
Tutulta kuulostaa myös tuo muiden "kadehtiminen";
myös mulla miehen sisko tuli raskaaksi aika pian tuon mun km:n jälkeen, ja tunsin syyllisyyttä siitä, etten pystynyt täysillä iloitsemaan hänen puolestaan.
Sanoisin kuitenkin omasta puolestani, että mua helpotti puhuminen läheisteni kanssa. Sinuna kertoisin asiasta ainakin muutamalle läheiselle ihmiselle, näiltä saat tarvitsemaasi tukea menetykseesi. Yllättäen saatat jopa kuulla vastaavia kokemuksia muilta, näin ainakin kävi mulle! Voimia sinulle!
Ps. Olen nyt uudelleen raskaana, viikolla 9, mutta vielä en uskalla suuremmin iloita asiasta, koska edellinen kerta meni kuin meni...
Olehan onnellinen omasta elämästäsi ja siitä mitä sulla on jo nyt, nauti siitä.
Itsellä sama tilanne, eli kokemus keskenmenosta ja kaveri raskaana. Silti en tunne olevani kateellinen enkä katkera ja tiedän, että yrittää voi uudelleen. Itse asiassa elämäni on hyvin kaikin puolin. Olen onnellinen, vaikkei lasta tulisikaan ja ainahan voi adoptoida, jos riskinä on keskenmenojen kierre. Arvostan suunnattomasti omaa uraani, rakastan kotiamme ja elämä on myös taloudellisesti ja rakkaussuhteen osalta tosi hyvin. Toivon, että sinäkin nautit elämästäsi ja arvostat sitä, mitä sinulla jo on.