Olen 22-vuotias nainen ja olen nyt ollut ihan pohjalla noin puolisen vuotta. Olen aina ollut todella positiivinen ja iloinen henkilö mutta tänä syksynä en enää jaksanut. Elämässäni on tapahtunut liikaa mutta en ole saanut mahdollisuutta olla masentunut kun on pitänyt tukea masentuneita läheisiä. Varmaan siksi olenkin nyt entistä masentuneempi. Tämä syksy on ollut täyttä tuskaa. Olen itkenyt joka ikinen päivä. (No, vielä en onneksi ole ihan turta.) Pahinta on että häpeän olla niin masentunut. Silloin kun jaksan mennä kouluun näen vain kaikki iloiset ihmiset. Mietin miksen minä osaa nauttia elämästä, niin kuin pystyin vielä vuosi sitten. Minua masentaa vielä enemmän se, etteivät opiskelutoverini osaa suhtautua minuun enää, olen täysin eristäytynyt heistä, he eivät halua olla tekemisissäni kanssani kun en naura enää heidän typerille vitseilleen. Istun mieluummin yksin kun heidän kanssaan ja huomaan etteivät he jaksa enää yrittää. Onneksi minulla on muutama kaveri koulussa joiden kanssa voin olla. V*tuttaa kun joku sanoo "Lopeta murjottaminen!" tai "Mitä syitä SINULLA mukamas on olla masentunut?". Ihan kuin sitä vaan eräänä päivänä päättäisi piristyä. Minulla on muutama hyvä ystävä joille kyllä sanon olevani masentunut, mutta huomaan etten jaksa panostaa mihinkään enää. Enkä usko että hekään oikein tajuavat. Tiedän etten "ansaitse" ihmisten ystävyyttä kun en jaksa huomioida heitä, mutta juuri nyt tarvitsisin sitä eniten. Mieleni tekee mennä ulkomaille mutta minä en tee muuta kuin pelkään mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja en usko että edes maisemanvaihdos auttaa mihinkään. Ihaninta minusta on nukahtaa ja pahinta on herätä todellisuuteen. Nukun yleensä noin neljätoista tuntia vuorokaudessa. Välillä luulen että asiat paranevat mutta sitten taas masennun, todella helposti. Siitä olen iloinen että jaksan vielä tehdä asioita (vaikka en aina niistä nauttisikaan), esim. tapaamaan kavereita tai lähteä baariin. Ennen urheilin melkein päivittäin mutta nyt sekin on vähentynyt pariin kertaan kuukauteen. Jaksan kyllä tehdä asioita, mutta niihin ryhtyminen on älyttömän vaikeata! Paino on tippunut viisi kiloa syksyn aikana. Ärsyttää että ei riitä että voi niin huonosti, vaan että ystävyyssuhteiden, opiskelun ynnä muun pitää myös kärsiä! En halua mennä mihinkään lääkääriin koska en halua myöntää olevani näin heikko! E-EPAa syön mutta en tiedä auttaako se mihinkään. Pelottaa vain ettei paha olo lähde ikinä ja masentaa että masentaa.
Häpeän masennustani
Masentunut(ko?)
6841
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mene heti maanantaiaamuna lääkäriin. Terveyskeskuksesta voit saada ajan jo samalle päivälle. Pitkäaikainen masennus vaikuttaa aivotoimintaan (haitallisesti). Kuka mitäkin häpeää, mutta sairauttaan ei tarvitse hävetä.
Ei masentuminen tarkoita sitä että ihminen olisi heikko.
Taistelin kaksi vuotta oikeuksieni puolesta. Käytin kaiken aikani ja energiani siihen että saisin oikeutta joka minullekkin kuuluu. Paloin loppuun. Työkaverit huomasivat etten ole enää se sama tuttu pakertaja jonka he tunsivat. Työnantaja passitti sairaalan päivystykseen jonne en olisi mistään hinnasta halunnut mennä. Häpesin, minäkö tulossa hulluksi. Tiesin kyllä itse ettei asiani olleet enää hallinnassani joten olin helpottunut siitä kun toiset puuttuivat peliin.
Sairaalan päivystyksessä sain erittäin hyvää ja asiallista kohtelua. Jännitin ja pelkäsin joutuvani jonnekkin osastolle sekopäiden kanssa.
Lääkäri kyseli taustoja ja minä kerroin rehellisesti mikä oli elämäni tilanne ollut viimeiset pari vuotta. Toista tuntia puhuttuamme lääkäri sanoi siirtävänsä minut psykiatrin juttusille jatko hoitoon. Ajattelin jällleen kauhulla mitä tuleman pitää.
Psykiatrin kanssa kerrattiin asioita ja päädyttiin siihen että minä lähden lääkereseptin kanssa kotiin ja alan käymään kontrollissa hänen luonaan viikottain. Sain mieliala lääkityksen ja pitkän sairasloman. Söin lääkkeitä ohjeiden mukaan ja nukuin aina kun nukutti. Kävin kontrollissa ja vointiani seurattiin tarkkaan. Tunsin olevani hyvissä käsissä. Aina kotiin lähtiessäni minua muistutettiin siitä että jos tulee tunne että haluaisin soittaa heille niin siitä vaan soittamaan. Oloni alkoi hiljalleen vahvistua ja muutenkin elämä tuntui hiukan paremmalta.
Neljän kuukauden jälkeen sairaalan psykiatri siirsi minun asiani kotipaikkani terveyskeskus lääkärille jossa kävin jatkohoidossa. Terveyskeskus lääkäri sai sairaalan lähettämän kertomuksen tilanteestani ja oli näin ollen ajantasalla tapahtuneesta. Jatkan edelleen mieliala lääkityksen käyttöä ja olen todella tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Taisteluni oikeuksieni puolesta jatkuu edelleen, mutta nykyään tunnen ja tiedän rajani enkä aja itseäni loppuun, vaan heti kun tuntuu raskaammalta niin otan itselleni pienen aikalisän ja palaudun.
Ei ole mitään hävettävää siinä että masentuu.
Minulle tuli hyvin selväksi lääkärien ja psykiatrin kanssa se että omalla kohdallani olisi ollut ihme jos en olisi masentunut.
Älä tuhlaa äläkä pilaa elämääsi taistellen yksin .
Mene lääkärin luokse ja kerro mikä on tilanteesi (olosi) ja pyydä apua, sitä sinä saat.
Tutuilleni en ole kertonut lääkityksestäni enkä läpi käymästäni helvetistä.
Suomessa on valtavan paljon ihmisiä jotka joutuvat syömään säännöllisesti mielialalääkkeitä. Lääkkeillä elämänlaatu paranee ja kun sitten aikanaan pääsee jaloilleen voi lääkityksen lopettaa. Ihmiset joilla on korkea moraali ovat niitä jotka helpoimmin kantavat liian raskaita taakkoja harteillaan ja sen seurausta on masentuminen.
Aloita uusi vuosi lääkärin kanssa yhdessä, niin voit nauttia nuoruudestasi täysin rinnoin. Elämä on kuitenkin ihanaa.
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA SINULLE TUNTEMATON YSTÄVÄ.
Kirjoittanut. Vakavan masennuksen kokenut.
En huomannut että edellinen oli käyttänyt nimimerkkiä kokenut joten vaihdetaan minun nimimerkki vaikka nimimerkkiin: Paremmat päivät.
Ei se tarkoita että oot terve jos et mee lääkäriin.
Lääkäristä saisit apua, usko pois.
Mää koin suurta helpotusta kun ensimmäisen kerran sain sanottua lääkärille että oon masentunu....
Minulla on todettu pitkäaikainen vaikea masennus.olen 21 vuotias. Olen kokenut kovia alkoholistivanhempien kanssa ja elämä on ollut hyvin sekavaa. Nyt minulla menee oikeasti hyvin muuten mutta minulle tuli masennus esille varmaan siitä syystä kun kaikki vanhat asiat ja selvittämättömät sellaiset rupesivat painamaan. Minua on masentanut kunnolla nyt 2 vuotta ja toisen vuoden tullessa minulle iski kaikenlisäksi vatsavaivat jotka ovat hirveät. Minulla oli jopa vatsahaavakin. Olen vieläkin kärsimässä oireista ja olen laihtunut 15 kiloa. En voi jäädä yksin kun iskee paniikki ja olen sitä varten saanut opamoxeja (15mg) jos ne eivät auta joudun varmaankin menemään avoimelle psykiatriselle osastolle. Poikaystäväni ei voi kuitenkaan olla koko ajan kanssani koska hänelläkin on työ ja muutakin elämää kavereitten kanssa. Joten suosittelen lämpimästi menemään lääkäriin, ennenkuin asiat pahenevat. Olen itsekkin hävennyt tätä ja tuntuu että pilaan kaikkien elämän masentuneisuudellani. Mutta kyllä sitä hoitoa tarvitsee!
Hyvin perinteinen tarina, et suinkaan ole yksin. Häpeän ja alemmuudentunne kuuluu taudin kuvaan, ei mitään piokkeavaa, siis KUULUU masennuksen oireisiin.
Ei kun psykiatrin pakeille ja hoito alkuun, ennen kun pääsee pahemmaksi.
Tsekkaa tarinani: hoitoa masennukseen? tällä osastolla. Siinä näkemykseni toimivasta hoidosta, ehkäpä myös kohdallasi.
Valoa edessäpäin tiedossa, aivan varmasti.
T Hashi