joulumme muuttui 25pvä, illalla alkoi kamala olo, jatkuen monta tuntia, enkä hölmö tajunnu mennä heti sairaalaan.
menin vasta kun verinen lapsivesi tuli, totesivat että lapsi on kuollut ja että se olisi synnytettävä alateiste.
lapsi ns.täysi aikainen, rv36. poikani painoi 3270g 50cm. tuntui oudolta että synnyttää lapsi, pyysin sektioita johon lääkäri totesi ettei niin käy.
mutta toisin kävikin, kun olivat aloittanete lääkätyksen supistelujen alkamiski joutuivatkin 4t päästä toteamaan että veri arvoni loaske niin paljon ja nopeasti että leikkaus saliin.
haluisin tietää kuinka muut äidit ovat kokeneet kun ovat synnyttäneet kuolleen vauvan???
voimia kaikille äideille....
itse hautaan lapseni 20.1.07 suru on valtava.
menin vasta kun verinen lapsivesi tuli, totesivat että lapsi on kuollut ja että se olisi synnytettävä alateiste.
lapsi ns.täysi aikainen, rv36. poikani painoi 3270g 50cm. tuntui oudolta että synnyttää lapsi, pyysin sektioita johon lääkäri totesi ettei niin käy.
mutta toisin kävikin, kun olivat aloittanete lääkätyksen supistelujen alkamiski joutuivatkin 4t päästä toteamaan että veri arvoni loaske niin paljon ja nopeasti että leikkaus saliin.
haluisin tietää kuinka muut äidit ovat kokeneet kun ovat synnyttäneet kuolleen vauvan???
voimia kaikille äideille....
itse hautaan lapseni 20.1.07 suru on valtava.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi.
Minusta kaikkein kamalin vaihe oli se, kun tiesi, että vauva on kuollut, mutta hän oli vielä kohdussa. Tunsin itseni eläväksi ruumisarkuksi. Minulla sikiö kuoli niin aikaisessa vaiheessa, että se poistettiin kaavinnalla. Pari viikkoa myöhemmin olisin kai joutunut synnyttämään.
Kamalaa... Otan osaa sydämestäni...
Uih. Ensiksi, osanotto suruun. Tiedän tunteen. Ei ole tullut kauheampaa vielä vastaan ja toivottavasti ei tulekaan.
Meidän tyttö kuoli suurinpiirtein samoilla viikoilla, synnytin käynnistettynä 35 5 muistaakseni. Samaa mietin kuin tuo ensimmäinen vastaaja että kaikkein pahinta oli se aika kun synnytystä käynnistettiin, kun se valtava maha oli siinä ja tiedät että sen sisällä ei ole mitään elävää. En pystynyt edes katsomaan alaspäin, oikeasti... mielessä kummitteli ja kummittelee yhä ultraäänessä näkemäni kuva kuolleesta vauvasta.
Minä myös ensijärkytyksessä halusin sektion, en kestänyt ajatusta että se tuska pitäisi vielä käydä läpi ihan turhan takia... minut taivuteltiin alatiesynnytykseen ja hyvä niin näin jälkeenpäin ajateltuna, synnytyksestä toipuu niin paljon nopeammin ja ainakin minulle koko asian käsittely on ollut helpompaa, niin kuvittelisin, kuin jos koko vauva olisi vain kadonnut hupsis nukutuksessa. Olisi jäänyt epätodellinen olo? En tiedä varmasti, voin vain olettaa. Ja vain omalla kohdallani.
Synnytys itsessään meni sujuvasti ja hyvin, mitä nyt yksi kipulääkepiikki ei toiminut kun lääkettä vaihdettiin kesken kaiken. Synnytystä käynnistettiin tableteilla melkein kaksi päivää ennenkuin alkoin tapahtua, ja hidasta menoa se oli sittenkin. Toisaalta kai siinä aika tuntui vähän erilaiselta kuin normaalisti... rauhoittavasta ja kipulääkityksestä johtuen meni elo vähän pilvessä ja siitä olen oikein kiitollinen. Ei niin selkeitä muistikuvia jäänyt.
Vielä; minulle kovasti yritettiin jankata että on hyvä pitää syntynyttä lasta sylissä ja hyvästellä hänet kasvoista kasvoihin, minä vain tiesin oman pääni toiminnan ja totesin että ei minulle. Siitäkin päätöksestä olen erittäin tyytyväinen, en halua että ensimäinen näkemäni kuollut ihminen on oma lapseni. Enkä ylipäätään halua jäädä suremaan sitä miltä hän todella nätti, mieheni kertoi minulle muutamia yksityiskohtia ja ne riittävät, pidän oman mielikuvani mieluummin kuin todellisuuden tässä aiheessa :D uskon että joillekin, kuulemma useimmille, hyvästien jättäminen vauvalle on tärkeää ja siitä muodostuu hyvä kokemus, mutta tiesin jo valmiiksi että inun kohdallani se ei toimi niin, nyt nähdäkseni olin oikeassa, mutta jälleen, eipä sitä voi varmasti tietää.
Nyt tuosta on jo kohta neljä vuotta aikaa ja kaksi tervettä lasta on saatu sen jälkeen. Ensimmäinen on vähän niinkuin unohtunut arkielämässä, en ajattele enää juuri lainkaan koko asiaa. Muistan kuinka valtavalta ja ylitsepääsemättömältä suru tuntui, ja kuinka kauheasti pelkäsin molemmissa seuraavissa raskauksissa (toki se auttoi että esikon kuoleman syy selvisi ja ongelma poistettiin lääkitykselä seuraavissa) mutta onhan se taas kerran niin että aika parantaa. Ei sitä vielä usko mutta niin se tekee... on vain pakko odottaa. Minulle henkilökohtaisesti uusi raskaus oli pelastus, se etten jäänyt "tuleen makaamaan" vaan hankimme sen vauvan jota halusimme. Kolmen kuukauden päästä edellisen syntymästä näytti testi plussaa jo. Lääkäreitä nopeus hirvitti mutta jälleen, tunnemme itsemme ja halumme paremmin kuin lääkärit :D
Voimia sinullekin, kovin kovin paljon. Hautauksen järjestäminen on varmasti se raskain osuus... mutta se parantaa. Itke niin paljon kuin voit. Puhu niin paljon kuin voit. Älä pidä sisälläsi mitään mitä et halua siellä pitää. Jos et halua kuormittaa lähipiiriä surullasi, puhu psykologille. Annettiinhan sinulle heti sairaalasta yhteystiedot?
***
antoivat yhteys tietoja.
minä pidin lastani vieressä n.2t, se tuntui jotenkin parhaalta ratkaisulta, saada nähdä hänen kasvonsa, tuntea hänet, antaa pusu otsalle ja sanoa hyvästit. suru on valtava, tuntuu kuin mitään ei osaisi enää tehdä. minun kohdallani taitaa lapsien teko olla ohi, lääkärien mukaan riski keskeytymisiin tai keskenmenoihin liian suuri ja kun nyt näitä sektioita on kolme takana.
kohtu kuulema liian arpeutunut ettei enää kannattaisi yrittää. mies ei pystynyt katsomaan tai pitämään lasta sylissä.
voimia sinulle! voin vain kuvitella tunteesi.
Itse synnytin reilu vuosi sitten esikoisen, kuolleen pojan rv 26. Minulla myös kamalin tnne oli se että päivän jouduin pitämään kuollutta lastani kohdussa ennenkuin synnytys käynnistettiin. Ja yhtä kamala oli ajatus siitä että joutuu alateitse synnyttämään. Mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli tärkeä osa sitä koko prosessia. Minulle kätilöt sannoivat, että he suosittelevat ja "lähes vaativat" että katsomme vauvaa. ja niin teimmekin, pidimme häntä molemmat sylissämme pienen hetken, kätilö (serkkuni) poistui hetkeksi huoneesta ja olimme keskenämme. voi sitä tuskan ja surun määrää.
Ekat viikot meni horroksessa ja tajutessa koko asia. Olin sairaslomalla pari viikkoa. sitten ei pystynyt olemaan enöö kotona, koska se "syy" kotona olemiseen vain pahensi oloa. menin töihin ja palauduin pikkuhiljaa normaaliin arkeen. Niin se vaan on että aika on ainut mikä auttaa. surun luonne muuttuu monista tunteista vähitellen ikäväksi jota on jopa hyvä muistella näin jälkeenpäin. itku tulee vieläkin välillä.
Minulle paras lääke suruun oli se että tulin hyvin pian uudestaan raskaaksi. Ja nyt meillä on pieni terve ja valloittava tyttö 3 kk!
Oli tosin outoa, ja ihmeellistä ja ihanaakin, kun 11.11.06 enkelipoikamme syntymästä ja kuolemasta oli tasan vuosi, niin silloin meillä oli jo pieni reiöu kuukauden ikäinen tyttö! Tunteet hyppeli laidasta laitaan sen päivän aikana.
Ikinä en unohda, mutta aika parantaa. Yksi tärkeimmistä avusta suruun on ehdottomasti puhuminen. puhukaa hyvät ihmise asiasta miehen, tai ystävien tai kenen vain läheisen kanssa, kuka parhaalta tuntuu. Jos asiaa ei käsittele se jää sisälle suureksi raskaaksi möykyksi joka jossain vaiheessa räjähtää.
Me vaihdoimme mieheni kanssa vielä pitkään joka ilta ajatuksia asiasta, että miltä tänään tuntuu ja yhä uudestaan kysyimme toisiltamme että miksi juuri meille kävi näin jne. vaikka ei ole vastauksia aina, tärkeää on vain purkaa ja ihmetellä ääneen.
Mutta hurjasti voimia ja uutta onnea teille!
lähellä olevien ihmisten halua tarjota tukeaan. Välillä eivät vain sanat riitä. Ehkä niiden ei ole tarkoituskaan riittää. Itse tunnen kaksi äitiä, jotka ovat joutuneet alateitse synnyttämään kohdussa kuolleen vauvan. Toinen vieläpä kaksi kertaa. Parin viikon sairasloma ei ollut ainakaan niissä tilanteissa riittävä - 3-6 kk ovat olleet normaalikuvioista poissa tällöin. Etenkin kun ovat tehneet työtä aloilla, joissa kohtaa niin lapsia kuin lapsiperheitäkin. Mutta ovat palanneet töihin ja normaalielämään. Enkelivauva ei kuitenkaan unohdu koskaan.
Itse en aikanaan uskonut kuolleeksi vaan kannoin niin kauan että luonnollisesti "syntyi" keskenmenona sitten pois, ilman lääkkeitä...
luonto on ihmeellinen koska jälkitarkastuksessa kohtu oli siisti, ja nyt kahden kuukauden perästä olen jälleen raskaana......
lapseni toiseks viimeiselle matkalle. hain sairaalan kappelista ja puin hänet. kun olin saanut nostettua hänet sairaalan laatikosta pöydälle, puhkesin rajuun itkuun, tuntui kauhealta, varmaan elämäni vaikein tilanne....
eikä suruani helpota yhtään että anoppi purkaa kiukkuaan minuun ja mieheeni, syyttäen meitä että miehen sisko joutui sairaslomalle koska emme ole osanneet kertoa miksi näin kävi että vauva kuoli, tuntuu helv.... pahalta kun ei itsekkään tiedä miksi ja tuska ja suru painaa niin suku vielä lisää tuskaamme.
Siis miehen sisko on sairaslomalla Teidän menetyksenne takia?? WTF?? Ja siitä vihoitellaan teille?? Tekisipä mieleni vetää anoppiasi ympäri korvia, anteeksi vain, vaikka inhimillisen reaktion ja ajattelemattomuuden ymmärränkin. Silti. Jotain rajaa...
Minulla oli vauvallemme valmiina peitto (toki, oli vaunut ja vehkeetkin mutta se peitto on minun mummini neuloma) jonka meinasin laittaa tuhkaukseen mukaan kun kysyttiin tahdommeko "omat" vaatteet vauvalle päälle. Ajatuskin kauhistutti. En halunnut luopua mistään rakkaudella valitusta vaatekappaleesta, poltettavaksi... mietin pitkään että sen peiton olisin voinut hänelle antaa "mukaan"... en antanut kuitenkaan. Pitkän aikaa tyrskähdin itkuun joka kerta kun näin sen peiton tai edes ajattelin sitä, mutta sen jälkeen siitä on tullut lempipeitto kummallekin lapsellemme! Naureskelin joskus että "siskon peitto lämmittää", se on ajatuksena ihana.
En kyllä pysty edes kuvittelemaan kuinka olisin voinut itse pukea vauvan hautausta varten, minä heikkohermoinen en kestänyt edes nähdä häntä! Aijai... en tähän keksi mitään hyviä sanoja taas kuinka sitä myötätunnon määrää kuvailisi jota sinua kohtaan nyt tunnen mutta yritä nähdä rivien väliin.
***
***
harva todellakana pukee itse lastaan arkkuun, mutta sen tehneet eivät kadu. Ikävä se oli äidille jonka lapsen avaus oli tehty niin ettei ollut tietoa asiasta ja patologi ei ollut huomioinut asiaa esim ompeleissaan. Kuollut lapsi on jo monelle tuskaa ja kun saa avauksessa olleen pienen syliin on tilanne todella rankka.
Mielenkiintoista on se, että et halunnut luopua mistään rakkaudella valitusta vaatekappaleesta tms. Monihan kokee lohdullisena sen, että lapsella niin vauvalla kuin isommalla on "omat" vaatteet päällä. Ymmärrän kyllä kumpaakin ajatusta.
Lapsensa menettänyt on sen verran kamalassa tilanteessa, että sitä ei toivo kenenkään kokevan. Tässäkään kohdassa ei lapsen iällä ole juuri väliä, lasten kuuluu haudata vanhempansa eikä päinvastoin, näin sanoi eräs äiti (82v) poikansa haudalla (58v) ja totesi että yhtä kamalaa on ollut vain kun hautasi lapsen alle vuotiaana. Todella tunteeton pitää olla että syyllistää toisia asiasta ja typeräkin. Siskon suhteen on pakko arvata ettei kyse voi ola "vain" toisten vauvasta vaan jostain muustakin..
teki minun mieli ottaa puhelin ja haukkua anoppi mut mies esti, sanoi anna ajan mennä. meidän piti pitää muistotilaisuus anopin luona mut nyt haluan pitää sen kotona, miksi mennä anopin luo kun ei kerta siedä minua eikä omaa lastaan vaikka aikuinen mies onkin.
jollekkin lapsen näkeminen on liian vaikeaa tiedän sen, meillä jokaisella on oma tapa käsitellä asiaa ja käydä se läpi.
Tahdoin vain heittää kommentin lyhyesti tähän
"Mielenkiintoista on se, että et halunnut luopua mistään rakkaudella valitusta vaatekappaleesta tms. Monihan kokee lohdullisena sen, että lapsella niin vauvalla kuin isommalla on "omat" vaatteet päällä. Ymmärrän kyllä kumpaakin ajatusta. "
Itsestäni se on vähän outoa kun tiedän teoriassa miten keskimäärin tuon läpikäyneet ihmiset ajattelevat, millaiset mekanismit siinä ovat toiminnassa, on outoa kun tajuaa olevansa niin erilainen itse :D Ymmärrän toki hyvin nuo ajatukset, miksi lapsen näkeminen ja pukeminen tms. ovat eheyttäviä kokemuksia ja niitä ei kaduta, itse vain olen toista maata.
Luulen että suhtaudun koko asiaan muutenkin joidenkin mielestä hieman kylmästi (ei siinä että kukaan olisi sitä päin naamaa sanonut), minä ja mieheni kumpikaan emme kokeneet tarpeelliseksi noita vaatteita tms. koska ajatuksemme olivat vauvassa joka tuodaan kotiin, jonka kanssa eletään elämä, tämä ensimmäinen kai koettiin tavallaan versioksi joka epäonnistui :D kuulostaapa kamalalta. Toki me olimme jo kiintyneet vauvaan ja suunnitelleet hänelle elämän valmiiksi, mutta kun tilanteisiin sopeudutaan, ei katsota enää taakse vaan eteenpäin. Ja kaikki ne vaatteet ovat olleet käytössä jo kahdella lapsella, kaikki ne toiveet ja suunnitelmat ovat toteutuneet, emme nähneet syytä haudata niitä toiveita vain koska niiden kohde haudattiin. Elämä jatkuu.
***
"meillä jokaisella on oma tapa käsitellä asiaa ja käydä se läpi."
Täsmälleen. Meidän tapamme on ilmeisesti hieman outo, minulla ja miehelläni on kumma tapa käsitellä kipeät asiat huumorin avustuksella ja huumorintajumme on lievästi ilmaistuna outo. Sairaalapastorista vasta naurut saatiinkin... :D kyllä meitä pidettiin jo sairaalassa lähinnä hulluina. Tosin hupaisina sellaisina. Mutta minusta on niin paljon parempi nauraa kuin itkeä, molemmat yhtä aikaa on puhdistava kokemus.
Useat ovat sanoneet että minun tapani käsitellä menetys kuulostaa lähinnä sen kieltämiseltä. Jopa psykologi oli tätä mieltä hetken aikaa. Ehkä minun nuppini toimii vain eri tavalla kuin yleensä? Possible.
***
oma suhtautumiseni kuolemaan on oikeastaan varmaan samantyylinen tietyllä tavalla. Kun kuolema on todellisuutta niin katse suuntautuu elämään sen jälkeen eikä tavallaan jäädä siihen jumiin.
Ihmiset ovat todella erilaisia ja joskus itseasiassa ihmettelen sitäkin kuinka samaan muottiin tietyissä tilanteissa ihmiset laitetaan tai menevät itse. Moni varmasti toimii niin kuin ohjataan kokemuksen kautta. On aikamoista itsetuntemusta tietää tai ainakin uskoa tietävänsä mikä on itselle hyväksi. On myös rohkeaa toimia sen mukaisesti. Joskus on otettu valokuva lapsesta jos äiti sittenkin tahtoo nähdä vauvansa kasvot myöhemmin eli tuleekin se katumus.
Haluan nyt esittää yhden lisäkysymyksen aiheen vierestä. Onko teillä kuolleen lapsen haudalla vierailut yms elämässä mukana vai elääkö lapsi todella enemmän muistoissanne? Itse nimittäin vierastan jotenkin haudoilla käyntiä, siellähän ei ole mitään mitä kaipaan vaikka onhan se tietysti erityinen paikka. Taannoin hautasimme läheisemme ja jouluna veimme kynttilän, luultavasti emme enää ensi jouluna tai muulloinkaan. Ohitse mennessä silti aina muistaa keitä siellä hautuumaalla on ja lapsetkin saattavat heiluttaa ainakin pienenä vielä tekevät niin.. Muistothan ne ovat kuitenkin ne tärkeimmät?
Valokuva otettiin kyllä ja sanottiin että kymmenen vuotta se säilyy "arkistoissa" jos tahtoo nähdä. Ei ole tullut hinkua, ei katumusta :D en usko että tuleekaan, mutta tosiaan, never say never. Ihmiset muuttuvat.
Hautaa sinällään ei edes ole. Tyttö on tuhkattu ja siroteltu muistolehtoon pääkaupunkiseudulla, edes tarkkaa paikkaa ei ole tiedossa. Minusta tuo on kaunis tapa, ikään kuin tuo perinteinen luonnon kiertoon palautuminen fyysisellä tavalla ja muisto elää kaikessa mikä elää :D ettei ole sitä paikkaa jota kaivata vaan se muisto. Tekee siitä minulle jotenkin paremman... oletan että miehelläni on samansuuntaiset ajatukset, ei ole ilmaissut eriäviä ja yhdessä tuo hautaustapa päätettiinkin. Tai voiko päätöksestä puhua kun se oli sanomatta selkeä valinta kummallekin meistä? Maailmankuvamme ovat niin samanlaiset että automaattisesti oletan hänen ajattelevan samalla tavoin.
***
Otan osaa kaikkien teidän suruun,jotka olette lapsenne menettäneet!Tuli ihan itku silmään,kun luin näitä kirjoituksia.en osaa edes kuvitella tuskaanne.Halusin vaan kysyä,että mitkä ovat sellaisia asioita,jotka johtavat sikiön kuolemaan niinkin myöhäisessä vaiheessa(rv yli 30)?vastatkaa jos vaan millään jaksatte! ja voimia teille!
Kaksi kolmannesta kohtukuolemista kuuleman mukaan jää selittämättömiksi, noin kolmannekseen löydetään syy. Meillä se oli veritulppataipumus josta ei tiedetty ennen raskautta, useita tulppia istukassa. Hoidettavissa raskauden aikaisella verenohennuslääkityksellä. Olen hyvin tyytyväinen että syy löytyi jotta sille voi tehdä jotain, pelko persiissä sitä on kumpikin raskaus tuon jälkeen vietetty mutta onpahan ainakin tunne että tekee kaiken mihin pystyy :D
***
esim.just istukan irtoaminen tai muu "luonnon oikkku" jonka vuoksi sikiö tai lapsi ei enää saa happea, joskus lapsella oleva "piilevä" sydän vika jne oleva aiheuttaa kuoleman kohtuun.
Miten kuollutta lasta voidaan pitää vielä mahassa?
.. ei aivan heti ala, sillä onhan tälläkin jotkut sanoneet että synnystys käynnistys vasta parin päivän päästä eli muuteman vuorokauden ollut jo kuollut lapsi mahassa. hautajaiset ovat 20.1 jolloin näen missä "kunnossa" poikani silloin on, mutta kun hain pojan sairaalan kappelista hän oli aivan "kunnossa" olevan näköinen, tosin ruumiin avaus haavat teki pahaa, hän oli tosi kylmä mutta veltto, häne kätensä taipua normaalista kuin puin hänet jne.
meinaan antaa viimeisen pusun otsalle pojalle hautajais päivänä jolloin arkku aukaistaan viimeisen kerran.
on osasyynä siihen miten menehtynyt sikiö "säilyy", niin kammottavalta kuin se kuulostaakin. Sanovat että muutamassa päivässä sikiö kutistuu hieman mutta ei mene miksikään, meillä meni melkein viikko kuolemasta syntymään ja kuulemma "kunnossa" oli. Siis kaunis. Niskakiharoita myöten.
Tämähän pitkäikäinen ketju on!
***
Kyllä tuli itku silmään näitä lukiessa. Suru on varmasti pohjaton vauvan menettäessä. Itse rukoilin joka ilta koko raskauden ajan, että kaikki menisi hyvin. Nyt kun vauva on sylissä, niin rukoilen edelleen, ettei häntä vietäisi meiltä pois, että lapsi saisi elää hienon elämän vanhuuteen saakka tehden hyvää elämässään. Kun vauva nukkuu pitkään, nousen aina katsomaan, hengittääkö poika. On monasti käynyt mielessä kätkykuolema. Toki yritän sellaiset ajatukset siirtää sivuun, jotteivat ala vaikuttaa minun ja vauvani suhteeseen negatiivisesti, tulen pian liian riippuvaiseksi vauvasta tai jotain sellaista. Sydäntä kuitenkin repii tuo pieni olento, niin hento ja avuton. Ihan fyysisesti tulee sellainen heikko olo välillä. Paljon voimia kaikille vauvansa tai isomman lapsensa menettäneille. En voi kuin kuvitella suurta suruanne! Te tiedätte, miten paljon elämää voi arvostaa!!!