Hyvät ystävät,
olen valvonut tämän uudenvuodenyön ja miettinyt, itkenyt ja mielessäni raivonnut. Pari vuotta sitten löytynyt miesystäväni on ihana, mutta hänen kolmesta lapsestaan kotona vielä asuva poika on painajainen. Miehen mukaan hän on yrittänyt olla välittämättä raivokohtauksista ja ylimielisestä, ilkeästä käytöksestä "hyvitelläkseen sitä, että poika joutui kestämään kotona riitelyä".
Mutta se on nyt vaan niin, että pian 18 vuotta täyttävä poika on tästä hyssyttelystä oppinut vain itsekeskeisyyttä, hyväksikäyttämistä ja vastuuttomuutta. Jos en poistu tästä kuviosta, saan omalle sielulleni vamman. Vaikka päättäisin olla puuttumatta mihinkään, hiljaakaan ei ole hyvä olla ikuisesti, hermopaine alkaa kasaantua. Pitkään itsenäisesti eläneenä ja omat kouluni käyneenä luulin, etten koskaan enää joutuisi ahdistavaan perhetilanteeseen, jossa omalta reviiviltä tuntuu vain itse ostettu tv-tuoli ja puolikas sängystä ja joka päivä joutuu pelkäämään "tilannetta" pojan kanssa.
Pitäisikö luopua hyvästä miessuhteesta ja pelastaa oma sielu?
olen valvonut tämän uudenvuodenyön ja miettinyt, itkenyt ja mielessäni raivonnut. Pari vuotta sitten löytynyt miesystäväni on ihana, mutta hänen kolmesta lapsestaan kotona vielä asuva poika on painajainen. Miehen mukaan hän on yrittänyt olla välittämättä raivokohtauksista ja ylimielisestä, ilkeästä käytöksestä "hyvitelläkseen sitä, että poika joutui kestämään kotona riitelyä".
Mutta se on nyt vaan niin, että pian 18 vuotta täyttävä poika on tästä hyssyttelystä oppinut vain itsekeskeisyyttä, hyväksikäyttämistä ja vastuuttomuutta. Jos en poistu tästä kuviosta, saan omalle sielulleni vamman. Vaikka päättäisin olla puuttumatta mihinkään, hiljaakaan ei ole hyvä olla ikuisesti, hermopaine alkaa kasaantua. Pitkään itsenäisesti eläneenä ja omat kouluni käyneenä luulin, etten koskaan enää joutuisi ahdistavaan perhetilanteeseen, jossa omalta reviiviltä tuntuu vain itse ostettu tv-tuoli ja puolikas sängystä ja joka päivä joutuu pelkäämään "tilannetta" pojan kanssa.
Pitäisikö luopua hyvästä miessuhteesta ja pelastaa oma sielu?
Vastaukset 13
Vanhimmat
parastasta olis mielestäni että jos puhumalla ei asiat korjaannu niin lähdet,vaikka se ei helppoa oliskaan,älä pilaa itseäsi.
Aika ajoin näet tuntuu, että olen yrittänyt puhmista niin monta kertaa ja niin monesta vinkkelistä, että suu on jo kuiva;-)
Tässä vielä asian parissa valvottuani tuntuu yhä enemmän siltä, että jos omassa psyykessä alkaa tuntua murenemisen merkkejä, täytyy tehdä jotain. Tasapaino on vaikea saavuttaa, joten se kannattaa yrittää pitää.
Totta. Oma psyyke on kaikkein tärkein. Hoida se ensin ehjäksi. Voit sitten vaikka "kauko-ohjatusti" pohtia tuota tilannetta, kun olet itse ensin päässyt jonnekin rauhoittumaan.
Enpä ihmettele. Nämä uusioperhekuviot/melkein uusioperhe -kuviot ovat hankalia. Aina siellä syntyy jotain ihmeellistä "liigaantumista" ja yleensä niin, että isukki tai äityli varjelee OMIA kersojaan, vaikka ne olisivat kuinka luonnevikaisia ja sadistisia uutta avopuolisoa kohtaan!
En osaa sanoa muuta kuin että tee siltä miltä ITSELTÄSI TUNTUU HYVÄLTÄ...saatat jopa joutua valitsemaan puolison ja mielenrauhan välillä.
Tai sitten muutatte joksikin aikaa erillenne, annatte pojan aikuistua ja muuttaa pois ja menette sitten taas yhteen.
Varaa itsellesi perheneuvolaan aika. Siellä olevat asiantuntiat ovat tottuneet noihin kaikkiin ongelmaratkaisuihin. Sieltä saat oikeaa apua ja tietoa, ja siellä osataan neuvoa aikuistenkin lasten asioissa, se ei ole vain pientenlasten perheille.
Se on ilmaista palvelua ja siksi me maksamme kunnallisveroja, jotta meitä autettaisiin kunnallisissa palveluissa silloin kun me niitä katsomme tarvitsevamme.
Rohkeasti sinne vaan ei ole mikään häpeä sinähän tahdot vain auttaa. Voimia sinulle ja kerro ihmeessä oliko neuvoistani apua ja miltä nyt tuntuu?
Ihanaa kuulla myötätunnon sanoja!
Perheneuvolaa olen harkinnutkin, mutta en yksin, vaan pojan kanssa. Eräs ongelman ytimistä lienee juuri se, että pojan äiti on aina hoitanut kaikki vaikeat asiat ja poika itse on oppinut tehokkaasti käyttämään hyväksi sitä. Kun joulukuun alkupuolella ärähdin ensimmäistä kertaa pojalle, hän sanoi aivan ensimmäisenä isälleen: soita mutsille!
Mutta tänään neuvotellaan ainakin isähenkilön kanssa, kuka muuttaa pois ja miten pitkäksi aikaa.
Neuvoisin edelleen vaan vaikenemaan siihen saakka kun saat asiantuntijan neuvoja. Mene ihan yksin puhelemaan, jotta saat rauhassa purkaa sydäntäsi, älä edes yritä pyytää muita mukaasi. Vain siten saat puhuttua omista tuntemuksistasi rehellisesti ja vain siten saat asiallisia neuvoja kuinka kannatta edetä huolissa.
Missään tapauksessa en suosittele keskusteluja pojan äidin kanssa ja kaikki keskustelut pojan tai isänsäkin kanssa pahentavat vain tilannettasi.
Usko minua, etene asiassa rauhallisesti ja aivan yksiksesi asiantuntioilta saamasi neuvoja noudattaen. Se on sinun ainoa mahdollisuutesi. Ja muista mitään ratkaisevaa ei kannata tehdä puoleen eikä toiseen asiat paranevat vain pienin askelin hitaasti ja ne tarvitsevat aikaa. Voit varautua vähintään puolen vuoden prosessiin, ja nyt tarvitaan kärsivällisyyttäsi.
Jos alat riitelemään ja ehdottelemaan jonkun pois muuttoa, olet itse se joka joutuisi lähtemään. Mies ei kykene muodostamaan omaa mielipidettään.
Tarkoitan, jos ei ole aikomus hankkia yhteisiä lapsia ja jokatapauksessa ollaan vain avoliitossa.
Tunnen läheisesti kolme paria, jotka ovat seurustelleet vuosikausia, yksi pari jo lähes 50 v, toinen n. 35 v ja kolmas n. 5 v ja kummallakin puoliskolla on oma asunto.
Kahdella syynä on ollut se, että naisella on useampia lapsia ja miehellä ei yhtäkään.
Yhdellä parilla ei kummallakaan ole lapsia. Sitä kyllä aikoinaan, vuosikymmeniä sitten, vähän ihmeteltiin, mutta omapa oli ratkaisunsa.
Nämä, joilla on lapsia, ovat sanoneet suoraan, ettei suhde olisi kestänyt yhdessä asumista.
Vaikka toiselta (35 v yhd.olleet), lapset ovat ajat sitten aikuistuneet ja muuttaneet kotoa, ei yhteen muuttamista ole edes harkittu.
Lapset ja lastenlapsethan vierailevat ahkerasti äitinsä luona ja sitä ei toinen puolisko jaksaisi, kun on tottunut vanhanpojan rauhalliseen elämään.
Tottakai he viettävät paljon aikaa hänen luonaan kahdestaan, mutta sinne eivät lapset kutsumatta mene.
Ei siitä ole koskaan mitään kärhämää syntynyt. Lapsilla on aina, kotoa lähdettyäänkin, ollut paikka, mihin mennä.
Toisen naisen lapset asuvat vielä kotona, mutta viettävät paljon aikaa isovanhempiensa kanssa. Oma isä ja isän äiti eivät halua olla missään tekemisissä yrityksistä huolimatta.
Lapset ovat myös hyviä ystäviä äitiensä miesystävien kanssa ja aikuisetkin lapset tapaavat hänet kyllä äitinsä luona, jossa vietetään monenlaisia juhlia ja yleensä myös joulut.
Aikuiset lapset myös kutsuvat miesystävän ja äitinsä omiin perhejuhliinsa pariskuntana, erillään asumisesta huolimatta.
Mielestäni tällainen on järkevä ratkaisu, eikä mielenterveys ole niin kovilla.
En minäkään ymmärrä sitä yhteenmuuttamisen vimmaa.
Jos kahden ihmisen välillä on aitoa rakkautta, se kestää kahta kotiakin ja vanhuus voidaan viettää yhdessä.
Itse en missään tapauksessa olisi muuttanut 4 murkkuikäisen "äidiksi", siis omien ja miehen.
En ole mikään pullantuoksuinen huolehtija, onhan näitä ihmisiä, jotka rakastavat koko kulmakunnan lapsia, mutta minä en.
Raha voi olla yksi tekijä, halvempi pitää yhtä taloutta, mutta kyllä niitä kärhämiä myös rahasta varmasti syntyy uusperheissä.
Suurin syy ehkä on epävarmuus, omistamisenhalu, pelko menettämisestä. Sellainen suhde ei minusta kovinkaan kauas kanna.
äitipuoli ja siksi sinulla on oikeus puuttua lapsen kasvatukseen tai koska jo on pian aikuisikäinen niin vaatia aikuisen käyttäytymistä..jos se ei sovi miehellesi on asetelma huono.
Eli puhu asiat julki ja yuo esiin omat näkemyksesi kasvatuksesta. Pojalla ei tule muuten olemaan hyvä parisuhdekaan tulevaisuudessa jos hän ei sopeudu muidenkin läheisten ihmisten tarpeisiin ja isä tekee hallaa pojalleen sallimalla kaiken...(ja samalla myös sinulle.)
Älä heitä hyvää miestä niitä on harvassa vaan yritä ensin puhumalla myös pojan tulevaisuudesta mikäli hänen käytökseen ei puututa...silloin ehkä mies ymmärtäisi ettei vanhoja asioita voi korvata pojalle vaan on välitettävä hänestä nyt laittamalla rajat.
Moi kaikki,
olen tässä välissä saanut juteltua isän/avomiehen kanssa sen verran, että pahin olo on helpottanut. Osuit naulan kantaan siinä, että pojan kyvystä luoda rakentavia ihmissuhteita tulevaisuudessa pitäisi yrittää huolehtia. Minä olen avo-äitipuolena yksi niistä aikuisista, joista murkku ottaa mallia. Ja minä olen ainoa tässä kuviossa, joka kannattaa johdonmukaisesti noudatettuja rajoja.
Omista kasvatustaidoistani tiedän vain, että oman tyttäreni olen saanut 'ankaruudella' hyväksi nuoreksi aikuiseksi ja minulla (sekä avomiehellä) on häneen hyvät välit. Olemme hänen kanssaan oikeasti paljon tekemisissä. Tapaamme joskus jopa ex-miestäni eikä asetelma tunnu yhtään kummalliselta. Sen sijaan miehen lasten, äidin, sisarusten ja varsinkaan ex-vaimon kanssa ei ole mitään yhteistä. Kummallista tämäkin.
Asumiseen on tietysti monta mallia. Mä olen asunut kimppakämpissä kavereiden kanssa, ydinperheen äitinä avioliitossa, lapsen kanssa kahdestaan ja itsenäisenä sinkkuna. Kaikki vaiheet ovat olleet hyviä aikanaan, mutta koskaan en ole nauttinut arjesta niin paljon kuin tämän avomiehen kanssa: yhteisestä ruuanlaitosta, kodin pikku remonteista, viinilasillisesta iltaisin, saunomisesta ja nukahtamisesta kainaloon. Niistä luopuminen tuntuu vaikealta nyt kun on päässyt tottumaan. Ja tämä uusi vuosi oman yrityksen sohvalla ei tunnu erityisen mukavalta..
Minulla on kaupungilla yksiö, josta lähti juuri vuokralainen. Mies ehdotti tänään, että hän vuokraa sen ja poika laitetaan siihen asumaan. Hmmm. Sitten olisin äitipuolen lisäksi vuokraemäntä, ei kuulosta oikein hyvältä.
18 ja 19v poikien äidistä tuo pojan muutto omaan asuntoon kuulostaa kaikista parhaimmalta. Tietysti on tylsää olla poikapuolensa vuokranantaja ja 'kehtaako' sitä pyytää omalta avokilta täyttä vuokraakaan?
Mutta luulisi, että poikakin pikku hiljaa alkaa kaipaamaan omaa luukkua?
Meidän 19v lähti heti, kun löytyi tyttöystävän kanssa edullinen asunto. Kasvoivat henkisesti kumpikin roimasti ja kylässä käydään kun mitkäkin aikuiset vallan.
Tai sitten muutat itse siihen yksiöön ja odotat muutaman vuoden, kunnes poika muutta muualle. Ymmärrän ettet tee niin mielelläsi, mutta sehän oli kuitenkin toinen ajatuksesi, eikö niin. Vai oliko ratkaisusi sittenkin erota miehestä lopullisesti?
rakastamani miehen kanssa. Silloin molemmilla oli vielä 2 kouluikäistä lasta kotona. Kauhea Stressihän siitä tuli, vaikka lapset eivät edes olleet erityisen hankalia. Puolen vuoden jälkeen olin niin sekaisin, etten enää tiennyt mitä halusin - tai tiesin: Rauhaa!! Mies muutti pois ja neljän vuoden ees-taas seurustelun jälkeen olimme jo kokonaan eroamassa - kunnes lasten lähdettyä kotoa tajusin, että tuo mies on todella elämäni Rakkaus. Nyt otamme suhteessa päivän kerrallaan. Asumme lähekkäin omissa kodeissamme. Rauha ja vapaus olla omissa oloissaan tuntuu hyvältä, toisen luo voi silti aina mennä, kun läheisyydenkaipuu yllättää. Ehkä vanhoina asumme vielä yhdessä, toinen toistamme tukien.