Olen 16 vuotias tyttö Jyväskylästä. Koin ensimmäisen paniikkikohtaukseni viime keväällä samaan aikaan kun sairastin masennusta, josta kävin myös psykologilla. Kysyin psykologiltani kohtauksesta joka sattui täpötäydessä linja-autossa (itsetarkkailua, hengityksen ahdistusta/katkoksia, huimausta ja ajan tajun menettämistä) sekä siitä miten tunnen samankaltaista ahdistusta lähes joka päivä normaaleissakin tilanteissa, kun olen yhteydessä tuntemattomien ihmisten kanssa. Hän kyseli ensin muutaman kysymyksen kohtauksesta ja sanoi sitten että minulla on paniikkihäiriö. Sen jälkeen elämä onkin ollut joka päivä paniikkia...
Siis ihan normaaleissa tilanteissa mitkä arkielämässä on ihan välttämättömiä.. en ymmärrä tätä täysin itsekkään, mutta annan nyt jonkinlaisen esimerkin jokapäiväisistä oireistani; lähden aamulla kouluun (kuljen 2km matkan pyörällä) ja heti kun astun ulos rappukäytävästä, tulee täysin turvaton olo.. Itsetarkkailuni on mennyt jo niin pitkälle että kun näen yhdenkään ihmisen, ajattelen heti että hän tuijottaa minua kuin olisin joku todella ihmeellinenkin asia. Tiedän että tässä ei ole järkeä ja että en osaa selittääkkään tätä kirjoittamalla kovin järkevästi, mutta niin se vaan menee. Pahinta on se, että kun pyöräilen ja ihmisiä tulee vastaan niin lopetan hengittämisen sopivalla etäisyydellä jokaisesta ihmisestä, ettei tämä vain kuule että olen esim. pyöräilystä hengästynyt. Olen kokenut lapsuudessa paljon nöyryytystä minulle läheiseltä ihmiseltä ja minusta tuntuu että se liittyy asiaan. En koskaan halua näyttää heikolta muiden silmissä. Tiedän olevan oikeasti heikko sisältä ja pelkään, että se näkyy ulospäin. Tunnen tavallaan koko ajan hallitsevani itseäni mutta se vaatii niin paljon ajattelua että pelkään joskus sekoavani pelkästään siitä, että ajattelen aivan liikaa kaikkea. Tunnen ahdistusta joka ikisessä paikassa jossa on yksikin ihminen jota en tunne tai johon en luota. Kaikista pahinta on, jos joudun suuren väkijoukon keskelle (varsinkin yksin) ja silloin tuntuu, että paniikki iskee, koska en pysty tarkkailemaan kaikkien ihmisten minuun kohdistuvaa reaktiota. Ainut paikka missä olen oikeasti "turvassa", on kämpillä. Muutin juuri lapsuudenkodistani asumaan kaverini kanssa kimppaan opiskelujen takia ja periaatteessa kun koulun jälkeen tulen kotiin, en lähde sieltä kuin enintään kauppaan ennen seuraavaa aamua jolloin täytyy mennä kouluun. Edes lapsuudenkodissani en enää osaa olla niin aito kuin nykyisessä. Minun kohdallani tämä sairaus on niin laaja ja vaikuttaa minuun koko ajan monessa asiassa. Tulisi todella pitkä teksti jos selittäisin kaiken mitä olen tämän kanssa kokenut.
Jos joku tunnisti samoja piirteitä itsessään niin toivon että ottaisit yhteyttä :) olisi todella helpottavaa tietää jos jollain muulla on yhtä paha "riippuvuus" itsetarkkailusta kuin minulla, koska en vielä ole tavannut sellaista henkilöä. Voit vastata tänne tai suoraan minulle sähköpostiini. Olisi mielenkiintoista keskustella tästä asiasta jonkun samanhenkisen kanssa :)
Kiitos jo etukäteen, jos otat yhteyttä :)
Siis ihan normaaleissa tilanteissa mitkä arkielämässä on ihan välttämättömiä.. en ymmärrä tätä täysin itsekkään, mutta annan nyt jonkinlaisen esimerkin jokapäiväisistä oireistani; lähden aamulla kouluun (kuljen 2km matkan pyörällä) ja heti kun astun ulos rappukäytävästä, tulee täysin turvaton olo.. Itsetarkkailuni on mennyt jo niin pitkälle että kun näen yhdenkään ihmisen, ajattelen heti että hän tuijottaa minua kuin olisin joku todella ihmeellinenkin asia. Tiedän että tässä ei ole järkeä ja että en osaa selittääkkään tätä kirjoittamalla kovin järkevästi, mutta niin se vaan menee. Pahinta on se, että kun pyöräilen ja ihmisiä tulee vastaan niin lopetan hengittämisen sopivalla etäisyydellä jokaisesta ihmisestä, ettei tämä vain kuule että olen esim. pyöräilystä hengästynyt. Olen kokenut lapsuudessa paljon nöyryytystä minulle läheiseltä ihmiseltä ja minusta tuntuu että se liittyy asiaan. En koskaan halua näyttää heikolta muiden silmissä. Tiedän olevan oikeasti heikko sisältä ja pelkään, että se näkyy ulospäin. Tunnen tavallaan koko ajan hallitsevani itseäni mutta se vaatii niin paljon ajattelua että pelkään joskus sekoavani pelkästään siitä, että ajattelen aivan liikaa kaikkea. Tunnen ahdistusta joka ikisessä paikassa jossa on yksikin ihminen jota en tunne tai johon en luota. Kaikista pahinta on, jos joudun suuren väkijoukon keskelle (varsinkin yksin) ja silloin tuntuu, että paniikki iskee, koska en pysty tarkkailemaan kaikkien ihmisten minuun kohdistuvaa reaktiota. Ainut paikka missä olen oikeasti "turvassa", on kämpillä. Muutin juuri lapsuudenkodistani asumaan kaverini kanssa kimppaan opiskelujen takia ja periaatteessa kun koulun jälkeen tulen kotiin, en lähde sieltä kuin enintään kauppaan ennen seuraavaa aamua jolloin täytyy mennä kouluun. Edes lapsuudenkodissani en enää osaa olla niin aito kuin nykyisessä. Minun kohdallani tämä sairaus on niin laaja ja vaikuttaa minuun koko ajan monessa asiassa. Tulisi todella pitkä teksti jos selittäisin kaiken mitä olen tämän kanssa kokenut.
Jos joku tunnisti samoja piirteitä itsessään niin toivon että ottaisit yhteyttä :) olisi todella helpottavaa tietää jos jollain muulla on yhtä paha "riippuvuus" itsetarkkailusta kuin minulla, koska en vielä ole tavannut sellaista henkilöä. Voit vastata tänne tai suoraan minulle sähköpostiini. Olisi mielenkiintoista keskustella tästä asiasta jonkun samanhenkisen kanssa :)
Kiitos jo etukäteen, jos otat yhteyttä :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
nyt minä annan sulle sellaisen neuvon,jota en itse käyttänyt ja josta olen kärsinyt 30vuotta:kerro psykologille vaivasi,hän osaa ohjata sinut asiantuntevalle terapeutille.Kerrot terapeutille kaikki kipeät kokemuksese(minulla ne ovat niin ahdistavia,etten pysty vieläkään niistä puhumaan-ehkä joskus).Uskon,että saat apua-lääkityksen ja terapian avulla ymmärrät pikkuhiljaa,että sinussa ei ole mitään päällepäin näkyvää "vikaa".Anna jonkun asiantuntijan tulla lähellesi-olet niin nuori vielä-koko elämä edessä.Älä tuhlaa elämääsi katkeruudella,niinkuin minä olen tehnyt.Tietysti minäkin olen vihdoin menossa parempaan suuntaan,kun vain jaksaisin unohtaa sen kaiken "helvetin",minkä sinun ikäisenä koin.Sydämestäni toivon,että sinä onnistut elämässäsi ja koet ne nuoruuden ja aikuistumisen ilot,jotka olisi kaikille tarkoitettu!
kiitoksia :)
Olen käynyt kahdella eri psykologilla.
Jälkimmäiselle olen kertonut lähes kaiken tästä ja hän suositteli minulle lääkkeitä, mutta kieltäydyin koska en oikeasti halua alkaa ottamaan mitään lääkkeitä tähän... tietysti ne voisivat jotenkin auttaa, mutta en halua jäädä niihin kiinni. Paniikkini on jokapäiväistä joten alan tottumaan siihen jo tavallaan. Suurin vaiva on oikeastaan siitä syntyvä stressi. Olen myös huomannut, että tästä on jotain hyötyäkin. Nimittäin kun itseään ja muita tarkkailee kokoajan, alkaa siinä oppia todella hyvin kehonkielen ja ilmeiden merkityksiä. Siitä on todella hyötyä sellaisissa asioissa kuin esim. uuden ihmisen tapaaminen.
Ilmeistä ja asennosta on ainakin minun todella helppo lukea paljonkin. Joskus tuntuu, kuin lukisi ajatuksia. Haluaisin tietenkin päästä eroon tästä sairaudesta, mutta psykologikin käski etsiä tästä myös hyviä asioita :) Ja kun tajusin omaavani tuollaisen "taidon", oli paljon helpompi hyväksyä se millainen olen.
Täällä myös 16-vuotias nuori Jyväskylästä. Ensimmäisen paniikkikohtauksen sain 4. luokalla, eli olin silloin 10-vuotias. No paniikit kestivät vain kuukauden verran ja jatkoin elämää normaalisti. 9. luokan syksyllä paniikkikohtauksia rupesi taas tulemaan (aina koulussa), ja loppuen lopuksi kävin koulutunnit istumassa käytävässä yksin opiskellen. 9. luokan keväällä paniikkikohtaukset helpottivat ja pystyin n. kuukauden verran käymään koulun normaalisti. Kesä meni täysin oireitta ja niin myös alku syksy. Mutta vähän ennen syyslomaa iski taasi paniikkikohtaukset. Nyt elän opiskellen lukuaineet kotona ja käyn koulussa vain musiikin, liikunnan ja muiden taideaineiden tunneilla. Paniikkikohtaus tulee viimestään silloin kun astun luokkaan. Ja viimeisten kuukausien ajan kotoa lähteminenkin tuo ahdistusta. Koulumatkat (linja-autolla 9(?)km) meinaa monesti jäädä kesken ja joskus vain kävelen koulun ovesta toiselle ja kotia. Olen ollut pitkään masentunut, tai en pahasti, mutta kuitenkin, kun ei mihinkään pysty menemään ja mitään ei kannata tehdä kun ei pysty mihinkään. Mikään ei tunnu enää järkevältä. Näin ollen kotona opiskelukaan ei meinaa luonnistua, eikä oikeastaan mikään. Makoilen tai istun koneella. Siinä tämänhetkinen elämäni. Psykiatrilla kävin ensimmäisen kerran silloin 4. luokalla. Ja 9.luokalla kävin psykologilla ja psykiattilla. Nyt lukio-aikoina olen käynyt terapiassa. Niin ja eri lääkkeitä olen kokeillut ja tällä hetkellä Zoloft 100mg/pv.
Tässä tarinani.
että,kun olette samanikäisiä ja samalta paikkakunnalta,ehkä voisitte tavata ja yhdessä selvittää näitä elämänne kiemuroita!Se taas on eri asia,jos te molemmat haluatte olla nimimerkkienne takana.Minulle on ollut suunnattomasti apua tästä keskustelupalstasta-olisinpa vain löytänyt sen ennemmin,niin moni valvottu yö olisi jäänyt kokematta!!!
Ensiksi sanon että ompa tosiaan helpottavaa löytää joku jolla on samankaltisia oireita, vaikka en tällaista piinaa muille haluaisikaan :D
Minulla on sama tilanne periaatteessa tuon luokkaan astumisen kanssa, että silloin iskee "paniikki"... Mutta minä en enää ajattele että se on nyt paniikkia, vaan että se on minulle aivan normaali tila, koska se on periaatteessa koko ajan...koulumatkallakin.
Sen olen tosin huomannut, että luokkaan astuessa se kasvaa jonkin verran. Tänä aamuna kun oli liukasta ja pyöräilin kouluun, meinasin kaatua kun pyörä lähti luisumaan. Siinä vaiheessa iski sellainen paniikki että ei ole hetkeen ollutkaan.. Ei siitä, mitä minulle nyt käy jos kaadun, vaan siitä että mitä nämä ympärillä olevat ihmiset siitä ajattelevat :F onneksi en sitten ryssinyt :D
KYllä sinun nyt kanattaa mennä lääkärille ja pyytää asiaan kuuluvat lääkkeet esim alprox rauhoittumiseen .. pitää vaan muistaa että pitkään niitä ei saa syödä.. ja sitten kun tilanne on saatu rauhoitettua niin keskustelet asiasta lääkärin/psykiatrin kanssa
saat todennäköisesti pidempiaikaisenkin lääkityksen.. (mielialalääkitys) (monestikkin sepram, tai joku citaloprami vaikuttavana aineena)
kyllä se sitä zemiä.. itse tuon "helvetin" kokenut ja vielä alkoholilla ensin siitä eroon yrittäjän.-- (pahenti)
minä vaan sitä pelkään että jään sitten niihin täysin kiinni kun kaikki melkein jotka lääkkeitä on käyttäneet, on sanonut että on jäänyt koukkuun :P ei ole uskaltanut lopettaa pelkästään senkään takia että uskovat lopettaessa että paniikki tulee heti takaisin jos lääkityksen lopettaa... joten olen tullut siihen tulokseen että olen ilman :P
on sietämätöntä ja kärsiä pitää, en minä ainakaan kärvistelis ilman. Eihän niitä lääkkeitä kukaan tahtois syödä, vaan joskus on parempi ottaa.
Itelläni Xanor rauhottavana, ja otan sitä tosi maltillisesti kun tarve tulee. Ja kun minulla ei tarvetta ole läheskään joka päivä syödä *koputan puuta*, niin mitään ongelmaa ei ole riippuvuuden kanssa.