Olen vuosia ollut jojolaihduttaja ja pahimmillaan olen painanut varmaan jotain 75kg. Pituutta löytyy 171cm. Syyskuussa aloitin laihduttamisen (painoin silloin 71kg) ja kuntoilun ja rautainen itsekuri on säilynyt tähän päivään asti. Tällä hetkellä painoa on 62kg ja pyrkimys on päästä 58kg:n, joka on sekin vielä normaalipainoa. Toivottavasti tuo paino ja ulkonäkö siinä painossa kelpaa minulle, kun sen saavutan.
Se mikä vaivaa, on että syömisistä on tullut koko päivää hallitseva tekijä. Punnitsen ruoat tarkasti ja kalorimäärän on pysyttävä tietyssä lukemassa, jos syön yhtään ylimääräistä, tulee todella huono omatunto ja vastaavasti seuraavana päivänä on syötävä vähemmän. Ja yleensä kyse on vaikkapa vain yhdestä riisikakusta tms.! Mutta sekin ahdistaa. Mietin koko ajan, mitä tulen syömään ja mihin aikaan. Kavereilla käydessä en voi syödä mitään, koska se ei kuulunut suunnitelmiini (paitsi tietenkin jos tiedän, mitä tarjotaan ja voin sen sisällyttää syömisiini). Herkkupäivän sallin silloin tällöin, koska olen huomannut, että sillä ei ole vaikutusta painoon, huonon omantunnon se kyllä aiheuttaa. Joskus olen sortunut syömään hieman suklaata tai muuta herkkua ja sinä päivänä en sitten muuta voikaan syödä, jotteivat kalorit ylity. Puhun myös ruoasta ja laihtumisesta/lihomisesta koko ajan, kaverit taitavat olla jo aika kyllästyneitä.
Liikuntaa harrastan vähintään viisi kertaa viikossa. Jos yksikin kerta jää väliin, seuraavalla viikolla on sitten pakko tehdä extraa.
Onko jollakin alkanut anoreksia tällä tavalla? Itse tunnen olevani vielä suht normaali laihduttaja, joka haluaa vain näyttää hyvältä. Hieman kuitenkin pelottaa.. Osaisiko joku kommentoida? Kiitos :)
Se mikä vaivaa, on että syömisistä on tullut koko päivää hallitseva tekijä. Punnitsen ruoat tarkasti ja kalorimäärän on pysyttävä tietyssä lukemassa, jos syön yhtään ylimääräistä, tulee todella huono omatunto ja vastaavasti seuraavana päivänä on syötävä vähemmän. Ja yleensä kyse on vaikkapa vain yhdestä riisikakusta tms.! Mutta sekin ahdistaa. Mietin koko ajan, mitä tulen syömään ja mihin aikaan. Kavereilla käydessä en voi syödä mitään, koska se ei kuulunut suunnitelmiini (paitsi tietenkin jos tiedän, mitä tarjotaan ja voin sen sisällyttää syömisiini). Herkkupäivän sallin silloin tällöin, koska olen huomannut, että sillä ei ole vaikutusta painoon, huonon omantunnon se kyllä aiheuttaa. Joskus olen sortunut syömään hieman suklaata tai muuta herkkua ja sinä päivänä en sitten muuta voikaan syödä, jotteivat kalorit ylity. Puhun myös ruoasta ja laihtumisesta/lihomisesta koko ajan, kaverit taitavat olla jo aika kyllästyneitä.
Liikuntaa harrastan vähintään viisi kertaa viikossa. Jos yksikin kerta jää väliin, seuraavalla viikolla on sitten pakko tehdä extraa.
Onko jollakin alkanut anoreksia tällä tavalla? Itse tunnen olevani vielä suht normaali laihduttaja, joka haluaa vain näyttää hyvältä. Hieman kuitenkin pelottaa.. Osaisiko joku kommentoida? Kiitos :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Se jäi vielä sanomatta, että peiliin tuijottamisesta on tullut suoranainen harrastus. Pitää tarkistaa joka välissä, onko maha kasvanut. Sairasta kyllä tuokin... Tiedän, että en ole lihava, mutta tuntuu, että sitten vasta uskon sen, kun vyötärö on timmiäkin timmimpi.
mulla anoreksia alkoi ns. kaloririippuvuudesta tai pakkomielteestä laskea niitä. että ole varovainen...
... mutta et taida olla enää pelkkä normaali laihduttaja... minun sairauteni alkoi kaloreiden laskemisesta, sitten aloin käymään kuntosalilla ja yhtäkkiä 800 kcal päivässä olikin liikaa jos en ollut koko päivänä harrastanut liikuntaa =/
Siinä vaiheessa, kun käytät sanoja pakkomielle, hallitseva tekijä, huono omatunto jne., mielesi on jo sairastumisen tiellä. Sorry, mutta ikävä totuushan se on. Laihduttaa voi ilman syömishäiriötäkin, mutta sinun kohdallasi näin ei taida olla.
Kirjoituksesi on kuin suoraan omasta elämästäni. Alan olla kurkkua myöten täynnä syömisen ajattelemista. Olen yli 31-v, 168 pitkä ja painoa on 50. Syön aamiaisen ja välipalojen lisäksi kaksi lämmintä ruokaa päivässä, mutta olen todella tarkka siitä mitä syön. Ja liikuntaa pyrin harrastamaan 4-5 kertaa viikossa, mieluiten tietysti sellaista liikuntaa, joka poltaa kaloreita.
Jos päivän syömiset ja liikunnat eivät mene suunnitelmien mukaan saan hirvittävän huonon oman tunnon ja seuraavana päivänä kiristän "vaatimustasoa". Työhön liityvät ravintolasyömiset ovat painajaismaisia, koska en tarkkaan tiedä, kuinka paljon rasvaa ruoan valmistamiseen on käytetty. Vältänkin mahdollisuuksien mukaan tällaisia ennalta arvaamattomia tilanteita.
Alan olla aivan loppu. Järki sanoo, ettei normaali ruoka lihota, mutta aivot eivät vaan kuuntele. Suunnittelen edellisenä päivänä seuraavan päivän syömiset mahdollisuuksien mukaan. En jaksa tätä jatkuvaa ruoan ja syömisen ajattelua, enkä enää tiedä mitä tehdä. Olen ajatellut hankkiutua ravitsemusterapeutin puheille, jos vaikka sieltä saisi järkeä tähän kaikkeen.
Moi!
Aloin lueskelemaan näitä keskusteluja, kun tajusin olevani taas jäämässä "koukkuun" tähän laihduttamiseen. Sairastin lievän syömishäiriön teini-iässä. Lievän siinä mielessä, että en missään vaiheessa laihtunu liikaa enkä oksentanu, mut ruuasta ja painontarkkailusta tuli kuitenki aikalailla pakkomielle. Pääsin siitä yli ihan omin voimin ja elin suht tervettä elämää tähän asti.
Raskausaikana lihosin 20kg ja se alko ottamaan päähän aika pahasti. Nyt ku lopettelen imettämistä, ni uskalsin alkaa taas oikee kunnon laihduttamisen. Itseasiassa tarkotus oli alkaa elämään jälleen terveellisesti ja opetella ihan normaali terve ruokavalio taas pitkästä aikaa. Aattelin, et laihtuminen ei nyt oo ykkösjuttu vaan se, että on hyvä olla ja kilot tippuu siinä sivussa. Mut nyt oon taas tilanteessa, että en saa millään syötyä normaalimäärää ruokaa. Tuntuu niin typerältä, ku tietää tilanteen, mut siltikää en pysty syömään tarpeeksi. Ja koko ajan ajattelen vaan treenaamista ja laihtumista ja miten se parhaiten onnistuisi. Tällä ruokavaliolla oon pian aika lopussa, kun vielä pitää jaksaa lapsenki kanssa olla.
Pahinta ois tässä tilanteessa myöntää tää asia omalle miehelle ja vanhemmille. Sen takia on hankalaa hakea apua. Jotenki tää vaan on niin noloa. Ja silti oon kauheen ylpeä, että pystyn taas hallitsemaan syömistäni.