En tiedä valitsinko oikean palstan jutulleni, mutta ei kai se haittaakaan, jos tänne kirjoitan. Olen käynyt 2,5 vuotta terapiassa ja avannut elämäni solmuja paljon, päässyt asioissa eteenpäin. Kuitenkin, edelleen, minulle tulee jonkinlainen turvattomuudentunne, kun jään yksin kotiin. Ihan kuin olisin menettänyt kaikki ja olisin yksin maailmassa. Tunnen sen möykkynä sisuksissa.
Oikeasti en ole jäänyt yksin, satun vain olemaan tällä hetkellä muutaman tunnin yksin kotona. En ole menettänyt ketään, ja silti on valtava yksinäisyyden- ja hylätyksitulemisen tunne.
Olen keski-ikäinen naispuolinen henkilö, kerrottakoon se taustatiedoksi. Aiemmin, ennen terapiaa, ahmin ahdistuksenpoistamiseksi. Nykyään minulla on ahdistukseen lääke, Xanor, mutta yritän vähentää sen käyttöä. Sitä on määrätty 1-6 0,5mg tablettia päivässä, ja olen tuota maksimimäärää käyttänyt aika pitkään. Nyt yritän vähentää, ja otan vain 4 tablettia jaettuna kahteen kertaan päivässä. Tänään en ole ottanut kuin kaksi tablettia. Varmaan pitäisi ottaa ne toiset kaksi, että helpottaisi. Jotakin kuitenkin täytyy olla tämän hylätyksitulemisentunteen takana. En kai voi Xanoreita loppu ikääni käyttää poistaakseni em. tunteen. Vai mitä mieltä olette?
Minulla on myös Efexor 225mg päivässä mielialalääkkeenä. Tunnen, että elämäni on parantunut paljon näiden 2,5 vuoden aikana, mutta jotakin on vielä selvittämättä. Mutta mitä?
Olisi mukava kuulla, onko täällä muita samassa tilanteessa olevia ja muittenkin mielipiteitä ko. asiasta.
Oikeasti en ole jäänyt yksin, satun vain olemaan tällä hetkellä muutaman tunnin yksin kotona. En ole menettänyt ketään, ja silti on valtava yksinäisyyden- ja hylätyksitulemisen tunne.
Olen keski-ikäinen naispuolinen henkilö, kerrottakoon se taustatiedoksi. Aiemmin, ennen terapiaa, ahmin ahdistuksenpoistamiseksi. Nykyään minulla on ahdistukseen lääke, Xanor, mutta yritän vähentää sen käyttöä. Sitä on määrätty 1-6 0,5mg tablettia päivässä, ja olen tuota maksimimäärää käyttänyt aika pitkään. Nyt yritän vähentää, ja otan vain 4 tablettia jaettuna kahteen kertaan päivässä. Tänään en ole ottanut kuin kaksi tablettia. Varmaan pitäisi ottaa ne toiset kaksi, että helpottaisi. Jotakin kuitenkin täytyy olla tämän hylätyksitulemisentunteen takana. En kai voi Xanoreita loppu ikääni käyttää poistaakseni em. tunteen. Vai mitä mieltä olette?
Minulla on myös Efexor 225mg päivässä mielialalääkkeenä. Tunnen, että elämäni on parantunut paljon näiden 2,5 vuoden aikana, mutta jotakin on vielä selvittämättä. Mutta mitä?
Olisi mukava kuulla, onko täällä muita samassa tilanteessa olevia ja muittenkin mielipiteitä ko. asiasta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
hidas prosessi. Kaksi ja puoli vuotta ei ole vielä mikään pitkä aika, kun masennus on kysymyksessä.
Kerrot elämäsi laadun parantuneen tänä aikana. Älä hätäile. Masennukseen kuuluu myös ajoittaiset "takapakitkin". Terapiaan saattaa kulua vuosiakin ennen kuin se on rakentanut sinusta riittävän "vahvan".
Sinulla on lisäksi paljon positiivisia asioita: et ole täysin yksin, et ole menettänyt ketään.
Lääkkeitä en sinuna jättäisi käyttämättä. Tai ainakin keskustelisin lääkärin kanssa ennen kuin päättäisin mitään. Lääkkeet ja terapia yhdessä voivat "parantaa" sinut "normaaliksi" jälleen. Kerron tämän ihan omasta kokemuksestani.
Minulla ainoana kaikista suurperheen kakaroista kehittyi turvattomuuden tunne.
Olen vielä sisarussarjan keskimmäinen, nyt jo aikuinen jätkä.
Hirmuinen tressi ja huoli että kaikki hylkäävät ja jättävät ypöyksin.
Käsitän, että tämä turvattomuuden tunne on täytynyt kehittyä varhaislapsuudessa.
Näille ihmisille parisuhteet ovat erityisen ongelmallisia. Voi kehittyä riippuvuussuhteita.
Nämä ovat myös erityisen helppoja hyväksikäytettäviä.
Elämä on kuluttavaa vuoristorataa, mutta aikansa kutakin sanoi bessi kun päätä otettiin.
että just musta on tullut häiriintynyt ja lääketieteen apua psyykelleni koko ikäni tarvitseva! Olen noin 5-lapsisen perheen nuoremmasta päästä ja vain minä olen turvaton, huono-itsetuntoinen, ahdistunut, masentunut ja tunnevammainen niin paljon, etten avioliittoon ole kyennyt menemään, vaan sinkkuna tässä edelleen elämääni vetelen keski-ikäisenä. Toiset ovat jotenkuten uskaltaneet ns. pariutua ja saada lapsia jne. Mulle esim. lapsi olisi ollut kauhistus, niin ahdistavaa. Olen kuullut jostakin, että silloin ihminen jotenkin alitajuisesti sijoittaa itsensa siihen oletettuun pieneen avuttomaan vauvaan, eli että hänellä itsellään on silloin tapahtunut ja ollut jotakin traumaattista. ?! Aikoinaan terapeuttini on maininnut minun olevan tosi tavallista herkempi ihminen, mitä tietenkään vanhempani eivät ole voineet sillai tajuta. Eiks' tämmöinen tyyppi sitten siinä laumassa vahingossa haavoitukin enemmän ja helpommin kuin muut ja sitten kun vielä minulla ympäristössäkin ikäviä juttuja tullut, kuten kiusaamista. Pelkäsin lapsena, siis koululaisena, kauheasti, enkä kehdannut kenellekään kerto niistä lukuisista pelkäämisen aiheistani, joita minulla oli. Huolehdin myös kauheasti. Oli kauhean raskasta ja synkkää, imin sisääni kaiken perheeni ahdistuksen, vihan ja rähjäämien. Rakkautta ei osoitettu millään tavoin. Ulkonaisesti kaikki ok. - Että tämmöistä. Mutta nykyjään siis ottaa päähän, että miksen selvinnyt. Ei saisi menneitä miettiä, vaan unohtaa ja yrittää nyt rakentaa tästä jotakin, mutta kun rasittaa. Voimaa valuu jonnekin hukkaan. Tuo sinun, nimim. turvattomuus, kirjoitus oli minulle kovin tuttu ja koskettava. Jatkuva turvattomuus, mikä myös kyvyttömyytenä luottaa ihmisiin ja elämään ilmenee, seuraa aina ja kaikkialle. Uskoon tulo minua suuresti auttoi, siksi mielestäni olen vielä hengissä, olen kestänyt ja saanut jotakin tolkkua tähän. Sekä myös armahduksen mielialaa itseäni ja myös lapsuudenperhettäni kohtaan, tästä kaikesta ollut suuri apua päästä katsomaan edes ajoittain innostuneesti eteenpäin. Mutta, se jokin ns. yksinäisyyteen tuomittu olo täällä maapallolla ei kyllä mihinkään tunnu lähtevän. Jumala-suhde kyllä antaa myös turvaa, on myös Joku, jolle puhua. Auttaa, kyllä.
Olen löytänyt nyt keski-iässä hyvän puolen tästä kaikesta! Minun on helpompi kuin muiden valahtaa sitten todelliseen vanhuuteen ja niihin probleemiin, joita sitten tullee. Ei muutu elämä kovinkaan, jos missä tahan istuskelen yksinäni miettimässä ja seuraamassa taivaan lintuja. En odota puolisoa, lapsia, muuta lähisukua, että tulisivat katsomaan. En mieti, ovatko hylänneet. Tilanne on varmaan ihan saman tuntuinen kuin nyt. Minulle on ihan sama, olenko vanhuuteni (jos elän!) kotonani vai laitoksessa, ihan sama. Luulen, että meikäläisillä paljonkin enemmän kohdata se vanhuus, josta nyt kuulee paljon, että on yksinäistä. Ollaan ikään kuin harjoiteltu. Eipä tuo nyt tästä pahemmaksi voi mennä. En ole tottunut, että hushållissani kukaan koskaan hyörii, ei ole muita askelia kuin omani. Oma pääni sisältö ratkaisee paljon, miten elämässäni "onnistun", miten sitä vedän! Hmmm, sorry synkkyyteni.
Auttaisko se, jos keksittäisiin ratkaisu ja varasuunnitelma sen varalle kuin kirjoitit, että "hirmuinen stressi ja huoli, että kaikki hylkäävät ja jättävät ypöyksin". Tarttee miettiä, miten tuolloin alettaisiin toimia. Se voisi auttaa tuossa pelossa... Hyvää yötä.
tuo, että "vanhuuteen" on jo sopeutunut, kun yksinään tai muka-hyljättynä on tottunut elämään jo vuosikymmeniä. Eikä tämä eläkkeellä olokaan ahdista, päinvastoin. Kuolemaakin on ehtinyt jo varhaisessa keski-iässä puntaroida monelta suunnalta. Mielekkään tekemisen ajoittainen puute ja uuden motivaation kaivaminen joka aamu on toisinaan raskasta.
Itse mielessäni ihmettelen terveiden ikäisteni mielihaluja ja pyrkimyksiä "edetä elämässään". Joku draivi ajaa heitä piiskaamaan itseään monenlaiseen rääkkiin ja se on mielestään ihan normaalia elämää... Stressaantuneilta kyllä sivusta katsoen vaikuttavat.
Minä olen huomannut, että tuo "yksin maailmassa ja kaikkien hylkäämä" -tunne iskee silloin, kun on juuri saanut nauttia ihmis(t)en seurasta, ja sitten he ovat menneet pois, ehkä vain hetkeksikin. Olenkin ajatellut, että loppujen lopuksi saatan päästä tasapainoiseen elämään vain itsekseni, "erakkona", eläen: en saa sitoutua tunteillani kehenkään. Niinkuin nimim. turvattomuus kirjoitti: meille ihmissuhteet ovat ongelmallisia, riippuvuus vaanii aina nurkan takana. Nuorempana ja naiivimpana tulin usein hyväksikäytetyksi, mutta siitä on onneksi tullut loppu. :-)
En tarvitse lääkkeitä, haluan pärjätä omillani, vaikka mielialat kovasti heittelevätkin.
On raskasta ja vaikeaa olla m i n ä, mutta haluan olla oma itseni. Lääkkeet eivät sovi herkille ihmisille. Tiedän miltä tuntuu, kun lääkkeiden vaikutuksesta kadottaa itsensä, minuutensa, ja se on vielä kauheampi tunne kuin nämä turvattomuus-hylkäämis-kohtaukset. Nykyään hyväksyn ne osana minua ja tiedän ohimeneviksi - miksipä niitä lääkitsemään?
Hyvää uutta vuotta kaikille kohtalotovereile!
Kiitos kaikille vastanneille. Teidän kirjoituksissa on niin paljon samaa kuin omassa elämässäkin on ollut. Omalla tavallaan mielenkiintoisa, kuinka paljon meitä "kotivammaisia" on, vaikka se on tosi surullista.
Minäkään en oikein luota ihmisiin, 2,5:n vuoden terapian jälkeenkään. Ehkä jonkinasteinen luottamuspula tulee olemaan elämässäni aina. Ehkä se osaltaan luo turvattomuutta ja yksinäisyydentunnetta jopa seurassa. Ei uskalla heittäytyä elämään täysin rinnoin, kun aina on vähän varuillaan.
Yritetään porskutella eteenpäin ja kirjoitellaan, kun on tarvetta jakaa tuntemuksiaan.