Eroon ahmimisesta..?

Takana n. 10v enemmän tai vähemmän kokemusta ja vasta tänään ekaa kertaa elämässäni etsiydyin aiheesta kertovalle palstalle...

Calmato, saako kysyä oletko itse kokenut bulimiaa? Tuo kirjoituksesi oli kuin copy-paste painonvartijoilta tai ravintoterapeutilta. Ajatus on kaunis ja voi jotakuta auttaa alkuun pääsemään terveellisempään ruokarytmiin, mutta en itse oikeasti usko että tuolla reseptillä ratkaistaan tätä sairautta. Kyllä kaikki bulimikot sen tietää mikä on terveellistä ruokaa ja mikä ei, ja millaiset määrät saavat hyvän olon ja mitkä ei. Mutta kun ei se ole siitä kiinni.

Musta paranemiseen tarvitaan monta hidasta askelta -tuollainen totaalielämänmuutos herkuttelijasta terveysintoilijaksi voi toimia hetken mutta ei pitemmän päälle.

Ensimmäinen ja hemmetin iso askel on myöntää se että on oikeesti sairas. Voi mennä vuosia ajatellessa että tää on täysin mun hallinnassa ja mä voisin lopettaa tän ihan millon haluun. Lopulta henkinen pahoinvointi alkaa voittaa oksennuksen jälkeisen fyysisen paremman olon... Koita kuvitella joku läheisesi sun asemaasi. Jos näkisit siskosi/ parhaan kaverisi/ tyttö-tai jätkäkaverisi salaa tekemässä samaa, huolestuisitko silloin enemmän?

Toiseksi sitä miettii ikuisuuden uskaltaako siitä kertoa kenellekään ja jos niin kenelle. Musta tietää n.10 ihmistä...ensimmäinen kertomisen hetki on ollut käännekohta. 4 vuoden patoumat purkautuivat tuskasena parkuna kun isä vahingossa kommentoi kun otin turhan monta karjalanpiirakkaa. Eihän se voinut tietää! Kyllä mä pidin salauksesta huolen. Se pisti koko perheen vähäksi aikaa sekaisin...jälkikäteen täytyy sanoa että läheisiltäkin ihmisiltä voi tulla todella yllättäviä reaktioita. Se voi järkyttää, pelottaa ja jopa syyllistää hlöä jolle pitkän harkinnan jälkeen uskoudut. Olen kuullut mm. silloiselta poikaystävältäni "Ai mikä helvetti se sitten on??" ja yksi parhaista ystävistäni loukkaantui mulle verisesti ja itki kun olin valehdellut ja hän oli luullut tuntevansa mut eikä hän voinut enää luottaa muhun... Ja vanhemmat syyttivät itseään etteivät olleet huomanneet ja osanneet auttaa…

Kuitenkin yksi yllättävimmistä reaktioista tuli toiselta läheiseltä ystävältäni…”ei voi olla totta……..niin mullakin.” Se oli yksi pelastuksistamme että löydettiin toisemme ja pystyttiin auttamaan toisiamme valtavasti. Mutta ulkopuolisten oli vaikea ymmärtää miksi ihmeessä sellaista tein kun elämä meni loistavasti. Oli onnellinen perhe, koulu meni hyvin, olin suosittu ja oli jätkäkavereitakin. Ei vaan ollut itse koskaan tyytyväinen itseensä. Joten täytyy antaa aikaa auttajillekin ajatella asiaa ja ehkä myös auttaa heitä ymmärtämään ennenkuin he pystyvät tulemaan tueksi. En itse ole ammattiauttajalle asti päässyt, mutta uskoisin että suuren alkukynnyksen jälkeen sellaiselle ihmiselle puhuminen olisi helpompaa kuin jollekin tutulle…

Kolmannessa kohdassa aletaan päästä asian ytimeen… se lähtee oman pään sisältä. Miksi mä teen näin? ”Mun on paha olla… Mä oon liian lihava…mulla ei oo itsekuria laihduttaa ja rääkätä itteäni, joten tää on helppo keino pitää linjat kurissa. Mä tykkään hemmotella itteäni, mutta en halua läskiksi…jne jne…” Pitäisi saada katkaistua se ajattelutapa että herkut & ahminta tuo paremman olon johonkin ongelmaan…ja koittaa hoitaa sitä ongelmaa oireiden lievityksen sijaan. Sillä niin kauan kuin se yhteys on niin sen haittapuolen (lihominen) neutralisointikeinona toimii helposti oksentaminen.

Jos tekee sitä suruun, yksinäisyyteen tai stressiin tms koita ennalta välttää tilanteita joitten tiedät olevan riskialttiita ja koita hakeutua kavereiden luo tai julkisille paikoille. Pysy vahvana silloin kun olet kaupoissa ja suunnittelet ruokalistaa ja herkkusessiota…se ratkaisu tapahtuu usein jo silloin. Tyhjennä komerot ja tarjoa herkut vaikka kavereille mieluummin kuin säilytät niitä pahan päivän varalle.

Jos oksentaminen liittyy haluun näyttää hyvältä niin on myös pakko tajuta, että sä kuitenkin samalla tuhoat ulkonäköä muilta osin. Vaikka paino pysyisi alempana, niin ennen pitkää lähtee hampaat, rystyset, hiukset ja iho…puhumattakaan sisuskaluista ja terveydestä. Henkikin voi lähteä pahimmassa tapauksessa, sillä esim. sydän ei kestä sitä jatkuvaa rasitusta loputtomiin. Vaikka se kuinka vaikealta tuntuu, niin on vaan alettava hyväksymään itsensä ja ulkomuotonsa ilman oksentelua.

Ja tästä päästään neloseen… yks jättiaskel eteenpäin jonka itse kävin läpi on se että aloin ANTAA LUVAN itelleni ahmia – mutta ilman että oksensin.. Vaikka oisit syönyt järjettömät määrät ja tiedät että kalorimäärä on katastrofi niin koita pitää sisällä. On helvetin paha olo niin fyysisesti kun henkisestikin ja se tulee vaan pahenemaan seuraavalla kerralla. Mutta käännä ajatukset niin että sekin on pitemmän päälle parempi että lihot jonkin verran kun että et koskaan parane tästä.
Hammasta purren olen käynyt läpi tämän vaiheen enkä ikinä oo tuntenu itteeni saastasemmaksi läskiksi ja sairaammaksi kun tässä vaiheessa… mikä häpeä ja morkkis…se kärsimys vaan pitää kestää. Älä anna itelles mitään muuta vaihtoehtoa. Oksennus EI OLE vaihtoehto tässä vaiheessa. Se tois muka niin nopeen helpotuksen, mutta se on juuri se mikä ajaa sut tuhoon.

Toivottavasti pikku hiljaa tää viimeisin askel alkaa johtamaan siihen että koko homma alkaa menettämään hohtonsa… kun ei ole enää käytössä sitä valttikorttia jolla ylensyönnin aina sai kätevästi neutralisoitua niin se ei ole enää niin yksinkertasta. Se fyysinen paha olo ei poistukaan yhtä helposti kuin ennen ja ehkä vähään aikaan ei tee mieli toistaa sitä…Pidä ittes kiireisenä ja keskittyneenä kotona sellasiin asioihin, joiden yhteydessä ei voi syödä. Sisusta vaikka uusiksi, aloita joku uus harrastus, tai jos oot mässäillyt sohvalla ota tavaksi syödä aina vain ja ainoastaan istuen pöydän äärellä. Mitä vaan mikä vaikeuttaa mässäilyn ajattelemista ja johtaa terveempiin ruokatapoihin.

Ja vielä yksi erittäin tärkeä asia. Älä luovuta. Jos jonkin ajan päästä taas sorrut tekemään sitä, ei se tarkoita että peli olisi taas menetetty ja että sen jälkeen on ihan sama syötkö vielä vähän lisää kun kuitenkin jo oksensit. Ei se paraneminen tapahdu hetkessä, vaan vaatii sinnikkyyttä koko loppuelämäsi ajan. Joskus tuntuu että voiko sitä koskaan tietää olevansa parantunut vaikka menisi vuosiakin ilman, sitä pelkää taas joskus sortuvansa… Mutta päivä kerrallaan.

Musta tuntuu että tän tarinani kertominen auttoi itseäkin tajuamaan koko kuvion ja miten isosta asiasta on kyse…

Toivon sydämestäni voimia kaikille, se on meistä itsestämme kiinni.

...entistä pahempi olo kirjoitti:

Takana n. 10v enemmän tai vähemmän kokemusta ja vasta tänään ekaa kertaa elämässäni etsiydyin aiheesta kertovalle palstalle...

Calmato, saako kysyä oletko itse kokenut bulimiaa? Tuo kirjoituksesi oli kuin copy-paste painonvartijoilta tai ravintoterapeutilta. Ajatus on kaunis ja voi jotakuta auttaa alkuun pääsemään terveellisempään ruokarytmiin, mutta en itse oikeasti usko että tuolla reseptillä ratkaistaan tätä sairautta. Kyllä kaikki bulimikot sen tietää mikä on terveellistä ruokaa ja mikä ei, ja millaiset määrät saavat hyvän olon ja mitkä ei. Mutta kun ei se ole siitä kiinni.

Musta paranemiseen tarvitaan monta hidasta askelta -tuollainen totaalielämänmuutos herkuttelijasta terveysintoilijaksi voi toimia hetken mutta ei pitemmän päälle.

Ensimmäinen ja hemmetin iso askel on myöntää se että on oikeesti sairas. Voi mennä vuosia ajatellessa että tää on täysin mun hallinnassa ja mä voisin lopettaa tän ihan millon haluun. Lopulta henkinen pahoinvointi alkaa voittaa oksennuksen jälkeisen fyysisen paremman olon... Koita kuvitella joku läheisesi sun asemaasi. Jos näkisit siskosi/ parhaan kaverisi/ tyttö-tai jätkäkaverisi salaa tekemässä samaa, huolestuisitko silloin enemmän?

Toiseksi sitä miettii ikuisuuden uskaltaako siitä kertoa kenellekään ja jos niin kenelle. Musta tietää n.10 ihmistä...ensimmäinen kertomisen hetki on ollut käännekohta. 4 vuoden patoumat purkautuivat tuskasena parkuna kun isä vahingossa kommentoi kun otin turhan monta karjalanpiirakkaa. Eihän se voinut tietää! Kyllä mä pidin salauksesta huolen. Se pisti koko perheen vähäksi aikaa sekaisin...jälkikäteen täytyy sanoa että läheisiltäkin ihmisiltä voi tulla todella yllättäviä reaktioita. Se voi järkyttää, pelottaa ja jopa syyllistää hlöä jolle pitkän harkinnan jälkeen uskoudut. Olen kuullut mm. silloiselta poikaystävältäni "Ai mikä helvetti se sitten on??" ja yksi parhaista ystävistäni loukkaantui mulle verisesti ja itki kun olin valehdellut ja hän oli luullut tuntevansa mut eikä hän voinut enää luottaa muhun... Ja vanhemmat syyttivät itseään etteivät olleet huomanneet ja osanneet auttaa…

Kuitenkin yksi yllättävimmistä reaktioista tuli toiselta läheiseltä ystävältäni…”ei voi olla totta……..niin mullakin.” Se oli yksi pelastuksistamme että löydettiin toisemme ja pystyttiin auttamaan toisiamme valtavasti. Mutta ulkopuolisten oli vaikea ymmärtää miksi ihmeessä sellaista tein kun elämä meni loistavasti. Oli onnellinen perhe, koulu meni hyvin, olin suosittu ja oli jätkäkavereitakin. Ei vaan ollut itse koskaan tyytyväinen itseensä. Joten täytyy antaa aikaa auttajillekin ajatella asiaa ja ehkä myös auttaa heitä ymmärtämään ennenkuin he pystyvät tulemaan tueksi. En itse ole ammattiauttajalle asti päässyt, mutta uskoisin että suuren alkukynnyksen jälkeen sellaiselle ihmiselle puhuminen olisi helpompaa kuin jollekin tutulle…

Kolmannessa kohdassa aletaan päästä asian ytimeen… se lähtee oman pään sisältä. Miksi mä teen näin? ”Mun on paha olla… Mä oon liian lihava…mulla ei oo itsekuria laihduttaa ja rääkätä itteäni, joten tää on helppo keino pitää linjat kurissa. Mä tykkään hemmotella itteäni, mutta en halua läskiksi…jne jne…” Pitäisi saada katkaistua se ajattelutapa että herkut & ahminta tuo paremman olon johonkin ongelmaan…ja koittaa hoitaa sitä ongelmaa oireiden lievityksen sijaan. Sillä niin kauan kuin se yhteys on niin sen haittapuolen (lihominen) neutralisointikeinona toimii helposti oksentaminen.

Jos tekee sitä suruun, yksinäisyyteen tai stressiin tms koita ennalta välttää tilanteita joitten tiedät olevan riskialttiita ja koita hakeutua kavereiden luo tai julkisille paikoille. Pysy vahvana silloin kun olet kaupoissa ja suunnittelet ruokalistaa ja herkkusessiota…se ratkaisu tapahtuu usein jo silloin. Tyhjennä komerot ja tarjoa herkut vaikka kavereille mieluummin kuin säilytät niitä pahan päivän varalle.

Jos oksentaminen liittyy haluun näyttää hyvältä niin on myös pakko tajuta, että sä kuitenkin samalla tuhoat ulkonäköä muilta osin. Vaikka paino pysyisi alempana, niin ennen pitkää lähtee hampaat, rystyset, hiukset ja iho…puhumattakaan sisuskaluista ja terveydestä. Henkikin voi lähteä pahimmassa tapauksessa, sillä esim. sydän ei kestä sitä jatkuvaa rasitusta loputtomiin. Vaikka se kuinka vaikealta tuntuu, niin on vaan alettava hyväksymään itsensä ja ulkomuotonsa ilman oksentelua.

Ja tästä päästään neloseen… yks jättiaskel eteenpäin jonka itse kävin läpi on se että aloin ANTAA LUVAN itelleni ahmia – mutta ilman että oksensin.. Vaikka oisit syönyt järjettömät määrät ja tiedät että kalorimäärä on katastrofi niin koita pitää sisällä. On helvetin paha olo niin fyysisesti kun henkisestikin ja se tulee vaan pahenemaan seuraavalla kerralla. Mutta käännä ajatukset niin että sekin on pitemmän päälle parempi että lihot jonkin verran kun että et koskaan parane tästä.
Hammasta purren olen käynyt läpi tämän vaiheen enkä ikinä oo tuntenu itteeni saastasemmaksi läskiksi ja sairaammaksi kun tässä vaiheessa… mikä häpeä ja morkkis…se kärsimys vaan pitää kestää. Älä anna itelles mitään muuta vaihtoehtoa. Oksennus EI OLE vaihtoehto tässä vaiheessa. Se tois muka niin nopeen helpotuksen, mutta se on juuri se mikä ajaa sut tuhoon.

Toivottavasti pikku hiljaa tää viimeisin askel alkaa johtamaan siihen että koko homma alkaa menettämään hohtonsa… kun ei ole enää käytössä sitä valttikorttia jolla ylensyönnin aina sai kätevästi neutralisoitua niin se ei ole enää niin yksinkertasta. Se fyysinen paha olo ei poistukaan yhtä helposti kuin ennen ja ehkä vähään aikaan ei tee mieli toistaa sitä…Pidä ittes kiireisenä ja keskittyneenä kotona sellasiin asioihin, joiden yhteydessä ei voi syödä. Sisusta vaikka uusiksi, aloita joku uus harrastus, tai jos oot mässäillyt sohvalla ota tavaksi syödä aina vain ja ainoastaan istuen pöydän äärellä. Mitä vaan mikä vaikeuttaa mässäilyn ajattelemista ja johtaa terveempiin ruokatapoihin.

Ja vielä yksi erittäin tärkeä asia. Älä luovuta. Jos jonkin ajan päästä taas sorrut tekemään sitä, ei se tarkoita että peli olisi taas menetetty ja että sen jälkeen on ihan sama syötkö vielä vähän lisää kun kuitenkin jo oksensit. Ei se paraneminen tapahdu hetkessä, vaan vaatii sinnikkyyttä koko loppuelämäsi ajan. Joskus tuntuu että voiko sitä koskaan tietää olevansa parantunut vaikka menisi vuosiakin ilman, sitä pelkää taas joskus sortuvansa… Mutta päivä kerrallaan.

Musta tuntuu että tän tarinani kertominen auttoi itseäkin tajuamaan koko kuvion ja miten isosta asiasta on kyse…

Toivon sydämestäni voimia kaikille, se on meistä itsestämme kiinni.

Moi!

Yhdyn aika pitkälti tohon mitä kirjotit, itse olen parantunut jota kuinki noita vaiheita noudattaen. Toi ahmiminen ilman että oksentaa kuulostaa kyl aika kauheelta sekin, itse pystyin hyppäämään tuon vaiheen yli otin päivän kerrallaan ja vaikka oksentelu ei keralla loppunukkaan vähentyi vain, opin löytämään normaalin elämänrytmin syömisen suhteen ja ahmimis annokset vähentyi ja kerrat vähentyi. Lopulta tein päätöksen lopettaa kokonaan, joskus toki tulee vieläkin syötyä liikaa, mutta sitten kun on vähä paha olo tajuu onneks nykysin lopettaa eikä sitä enää mielikään tee ahmia tai oksentaa. Kun sen oikeen rytmin löytää ja oppii syömään normaalisisti, sekä hyväksyy itsensä sellasena kun on,eikä yritä laihduttaa enää on hyvät edellytykset parantua. Bulimia on siitä paha et siinä joutuu kierteeseen ahmiminen ja oksentelu synnyttää halun ahmia ja oksentaa taas, jote tästä kierteestä on päästävä. Tsemppiä teille molemmille, on ihanaa että teillä on toi paranemis prosessi jo käynnissä olkaa onnelisia siitä, ku täällä palstoilla on sellasiaki jotka ei ees halua parantua.

...entistä pahempi olo kirjoitti:

Takana n. 10v enemmän tai vähemmän kokemusta ja vasta tänään ekaa kertaa elämässäni etsiydyin aiheesta kertovalle palstalle...

Calmato, saako kysyä oletko itse kokenut bulimiaa? Tuo kirjoituksesi oli kuin copy-paste painonvartijoilta tai ravintoterapeutilta. Ajatus on kaunis ja voi jotakuta auttaa alkuun pääsemään terveellisempään ruokarytmiin, mutta en itse oikeasti usko että tuolla reseptillä ratkaistaan tätä sairautta. Kyllä kaikki bulimikot sen tietää mikä on terveellistä ruokaa ja mikä ei, ja millaiset määrät saavat hyvän olon ja mitkä ei. Mutta kun ei se ole siitä kiinni.

Musta paranemiseen tarvitaan monta hidasta askelta -tuollainen totaalielämänmuutos herkuttelijasta terveysintoilijaksi voi toimia hetken mutta ei pitemmän päälle.

Ensimmäinen ja hemmetin iso askel on myöntää se että on oikeesti sairas. Voi mennä vuosia ajatellessa että tää on täysin mun hallinnassa ja mä voisin lopettaa tän ihan millon haluun. Lopulta henkinen pahoinvointi alkaa voittaa oksennuksen jälkeisen fyysisen paremman olon... Koita kuvitella joku läheisesi sun asemaasi. Jos näkisit siskosi/ parhaan kaverisi/ tyttö-tai jätkäkaverisi salaa tekemässä samaa, huolestuisitko silloin enemmän?

Toiseksi sitä miettii ikuisuuden uskaltaako siitä kertoa kenellekään ja jos niin kenelle. Musta tietää n.10 ihmistä...ensimmäinen kertomisen hetki on ollut käännekohta. 4 vuoden patoumat purkautuivat tuskasena parkuna kun isä vahingossa kommentoi kun otin turhan monta karjalanpiirakkaa. Eihän se voinut tietää! Kyllä mä pidin salauksesta huolen. Se pisti koko perheen vähäksi aikaa sekaisin...jälkikäteen täytyy sanoa että läheisiltäkin ihmisiltä voi tulla todella yllättäviä reaktioita. Se voi järkyttää, pelottaa ja jopa syyllistää hlöä jolle pitkän harkinnan jälkeen uskoudut. Olen kuullut mm. silloiselta poikaystävältäni "Ai mikä helvetti se sitten on??" ja yksi parhaista ystävistäni loukkaantui mulle verisesti ja itki kun olin valehdellut ja hän oli luullut tuntevansa mut eikä hän voinut enää luottaa muhun... Ja vanhemmat syyttivät itseään etteivät olleet huomanneet ja osanneet auttaa…

Kuitenkin yksi yllättävimmistä reaktioista tuli toiselta läheiseltä ystävältäni…”ei voi olla totta……..niin mullakin.” Se oli yksi pelastuksistamme että löydettiin toisemme ja pystyttiin auttamaan toisiamme valtavasti. Mutta ulkopuolisten oli vaikea ymmärtää miksi ihmeessä sellaista tein kun elämä meni loistavasti. Oli onnellinen perhe, koulu meni hyvin, olin suosittu ja oli jätkäkavereitakin. Ei vaan ollut itse koskaan tyytyväinen itseensä. Joten täytyy antaa aikaa auttajillekin ajatella asiaa ja ehkä myös auttaa heitä ymmärtämään ennenkuin he pystyvät tulemaan tueksi. En itse ole ammattiauttajalle asti päässyt, mutta uskoisin että suuren alkukynnyksen jälkeen sellaiselle ihmiselle puhuminen olisi helpompaa kuin jollekin tutulle…

Kolmannessa kohdassa aletaan päästä asian ytimeen… se lähtee oman pään sisältä. Miksi mä teen näin? ”Mun on paha olla… Mä oon liian lihava…mulla ei oo itsekuria laihduttaa ja rääkätä itteäni, joten tää on helppo keino pitää linjat kurissa. Mä tykkään hemmotella itteäni, mutta en halua läskiksi…jne jne…” Pitäisi saada katkaistua se ajattelutapa että herkut & ahminta tuo paremman olon johonkin ongelmaan…ja koittaa hoitaa sitä ongelmaa oireiden lievityksen sijaan. Sillä niin kauan kuin se yhteys on niin sen haittapuolen (lihominen) neutralisointikeinona toimii helposti oksentaminen.

Jos tekee sitä suruun, yksinäisyyteen tai stressiin tms koita ennalta välttää tilanteita joitten tiedät olevan riskialttiita ja koita hakeutua kavereiden luo tai julkisille paikoille. Pysy vahvana silloin kun olet kaupoissa ja suunnittelet ruokalistaa ja herkkusessiota…se ratkaisu tapahtuu usein jo silloin. Tyhjennä komerot ja tarjoa herkut vaikka kavereille mieluummin kuin säilytät niitä pahan päivän varalle.

Jos oksentaminen liittyy haluun näyttää hyvältä niin on myös pakko tajuta, että sä kuitenkin samalla tuhoat ulkonäköä muilta osin. Vaikka paino pysyisi alempana, niin ennen pitkää lähtee hampaat, rystyset, hiukset ja iho…puhumattakaan sisuskaluista ja terveydestä. Henkikin voi lähteä pahimmassa tapauksessa, sillä esim. sydän ei kestä sitä jatkuvaa rasitusta loputtomiin. Vaikka se kuinka vaikealta tuntuu, niin on vaan alettava hyväksymään itsensä ja ulkomuotonsa ilman oksentelua.

Ja tästä päästään neloseen… yks jättiaskel eteenpäin jonka itse kävin läpi on se että aloin ANTAA LUVAN itelleni ahmia – mutta ilman että oksensin.. Vaikka oisit syönyt järjettömät määrät ja tiedät että kalorimäärä on katastrofi niin koita pitää sisällä. On helvetin paha olo niin fyysisesti kun henkisestikin ja se tulee vaan pahenemaan seuraavalla kerralla. Mutta käännä ajatukset niin että sekin on pitemmän päälle parempi että lihot jonkin verran kun että et koskaan parane tästä.
Hammasta purren olen käynyt läpi tämän vaiheen enkä ikinä oo tuntenu itteeni saastasemmaksi läskiksi ja sairaammaksi kun tässä vaiheessa… mikä häpeä ja morkkis…se kärsimys vaan pitää kestää. Älä anna itelles mitään muuta vaihtoehtoa. Oksennus EI OLE vaihtoehto tässä vaiheessa. Se tois muka niin nopeen helpotuksen, mutta se on juuri se mikä ajaa sut tuhoon.

Toivottavasti pikku hiljaa tää viimeisin askel alkaa johtamaan siihen että koko homma alkaa menettämään hohtonsa… kun ei ole enää käytössä sitä valttikorttia jolla ylensyönnin aina sai kätevästi neutralisoitua niin se ei ole enää niin yksinkertasta. Se fyysinen paha olo ei poistukaan yhtä helposti kuin ennen ja ehkä vähään aikaan ei tee mieli toistaa sitä…Pidä ittes kiireisenä ja keskittyneenä kotona sellasiin asioihin, joiden yhteydessä ei voi syödä. Sisusta vaikka uusiksi, aloita joku uus harrastus, tai jos oot mässäillyt sohvalla ota tavaksi syödä aina vain ja ainoastaan istuen pöydän äärellä. Mitä vaan mikä vaikeuttaa mässäilyn ajattelemista ja johtaa terveempiin ruokatapoihin.

Ja vielä yksi erittäin tärkeä asia. Älä luovuta. Jos jonkin ajan päästä taas sorrut tekemään sitä, ei se tarkoita että peli olisi taas menetetty ja että sen jälkeen on ihan sama syötkö vielä vähän lisää kun kuitenkin jo oksensit. Ei se paraneminen tapahdu hetkessä, vaan vaatii sinnikkyyttä koko loppuelämäsi ajan. Joskus tuntuu että voiko sitä koskaan tietää olevansa parantunut vaikka menisi vuosiakin ilman, sitä pelkää taas joskus sortuvansa… Mutta päivä kerrallaan.

Musta tuntuu että tän tarinani kertominen auttoi itseäkin tajuamaan koko kuvion ja miten isosta asiasta on kyse…

Toivon sydämestäni voimia kaikille, se on meistä itsestämme kiinni.

kiitän neuvoista, kiitos kun jaksoit kirjoittaa noin pitkästi. Olen itsekin ajatellut samoja juttuja, mutta helpottaa kun joku muukin sen oikeaksi todistaa.
Itse tulin siihen tulokseen, että oksentaminen on ikään kuin lupa ahmia.
Sun kirjoituksesta oli varmasti apua monelle

...entistä pahempi olo kirjoitti:

Takana n. 10v enemmän tai vähemmän kokemusta ja vasta tänään ekaa kertaa elämässäni etsiydyin aiheesta kertovalle palstalle...

Calmato, saako kysyä oletko itse kokenut bulimiaa? Tuo kirjoituksesi oli kuin copy-paste painonvartijoilta tai ravintoterapeutilta. Ajatus on kaunis ja voi jotakuta auttaa alkuun pääsemään terveellisempään ruokarytmiin, mutta en itse oikeasti usko että tuolla reseptillä ratkaistaan tätä sairautta. Kyllä kaikki bulimikot sen tietää mikä on terveellistä ruokaa ja mikä ei, ja millaiset määrät saavat hyvän olon ja mitkä ei. Mutta kun ei se ole siitä kiinni.

Musta paranemiseen tarvitaan monta hidasta askelta -tuollainen totaalielämänmuutos herkuttelijasta terveysintoilijaksi voi toimia hetken mutta ei pitemmän päälle.

Ensimmäinen ja hemmetin iso askel on myöntää se että on oikeesti sairas. Voi mennä vuosia ajatellessa että tää on täysin mun hallinnassa ja mä voisin lopettaa tän ihan millon haluun. Lopulta henkinen pahoinvointi alkaa voittaa oksennuksen jälkeisen fyysisen paremman olon... Koita kuvitella joku läheisesi sun asemaasi. Jos näkisit siskosi/ parhaan kaverisi/ tyttö-tai jätkäkaverisi salaa tekemässä samaa, huolestuisitko silloin enemmän?

Toiseksi sitä miettii ikuisuuden uskaltaako siitä kertoa kenellekään ja jos niin kenelle. Musta tietää n.10 ihmistä...ensimmäinen kertomisen hetki on ollut käännekohta. 4 vuoden patoumat purkautuivat tuskasena parkuna kun isä vahingossa kommentoi kun otin turhan monta karjalanpiirakkaa. Eihän se voinut tietää! Kyllä mä pidin salauksesta huolen. Se pisti koko perheen vähäksi aikaa sekaisin...jälkikäteen täytyy sanoa että läheisiltäkin ihmisiltä voi tulla todella yllättäviä reaktioita. Se voi järkyttää, pelottaa ja jopa syyllistää hlöä jolle pitkän harkinnan jälkeen uskoudut. Olen kuullut mm. silloiselta poikaystävältäni "Ai mikä helvetti se sitten on??" ja yksi parhaista ystävistäni loukkaantui mulle verisesti ja itki kun olin valehdellut ja hän oli luullut tuntevansa mut eikä hän voinut enää luottaa muhun... Ja vanhemmat syyttivät itseään etteivät olleet huomanneet ja osanneet auttaa…

Kuitenkin yksi yllättävimmistä reaktioista tuli toiselta läheiseltä ystävältäni…”ei voi olla totta……..niin mullakin.” Se oli yksi pelastuksistamme että löydettiin toisemme ja pystyttiin auttamaan toisiamme valtavasti. Mutta ulkopuolisten oli vaikea ymmärtää miksi ihmeessä sellaista tein kun elämä meni loistavasti. Oli onnellinen perhe, koulu meni hyvin, olin suosittu ja oli jätkäkavereitakin. Ei vaan ollut itse koskaan tyytyväinen itseensä. Joten täytyy antaa aikaa auttajillekin ajatella asiaa ja ehkä myös auttaa heitä ymmärtämään ennenkuin he pystyvät tulemaan tueksi. En itse ole ammattiauttajalle asti päässyt, mutta uskoisin että suuren alkukynnyksen jälkeen sellaiselle ihmiselle puhuminen olisi helpompaa kuin jollekin tutulle…

Kolmannessa kohdassa aletaan päästä asian ytimeen… se lähtee oman pään sisältä. Miksi mä teen näin? ”Mun on paha olla… Mä oon liian lihava…mulla ei oo itsekuria laihduttaa ja rääkätä itteäni, joten tää on helppo keino pitää linjat kurissa. Mä tykkään hemmotella itteäni, mutta en halua läskiksi…jne jne…” Pitäisi saada katkaistua se ajattelutapa että herkut & ahminta tuo paremman olon johonkin ongelmaan…ja koittaa hoitaa sitä ongelmaa oireiden lievityksen sijaan. Sillä niin kauan kuin se yhteys on niin sen haittapuolen (lihominen) neutralisointikeinona toimii helposti oksentaminen.

Jos tekee sitä suruun, yksinäisyyteen tai stressiin tms koita ennalta välttää tilanteita joitten tiedät olevan riskialttiita ja koita hakeutua kavereiden luo tai julkisille paikoille. Pysy vahvana silloin kun olet kaupoissa ja suunnittelet ruokalistaa ja herkkusessiota…se ratkaisu tapahtuu usein jo silloin. Tyhjennä komerot ja tarjoa herkut vaikka kavereille mieluummin kuin säilytät niitä pahan päivän varalle.

Jos oksentaminen liittyy haluun näyttää hyvältä niin on myös pakko tajuta, että sä kuitenkin samalla tuhoat ulkonäköä muilta osin. Vaikka paino pysyisi alempana, niin ennen pitkää lähtee hampaat, rystyset, hiukset ja iho…puhumattakaan sisuskaluista ja terveydestä. Henkikin voi lähteä pahimmassa tapauksessa, sillä esim. sydän ei kestä sitä jatkuvaa rasitusta loputtomiin. Vaikka se kuinka vaikealta tuntuu, niin on vaan alettava hyväksymään itsensä ja ulkomuotonsa ilman oksentelua.

Ja tästä päästään neloseen… yks jättiaskel eteenpäin jonka itse kävin läpi on se että aloin ANTAA LUVAN itelleni ahmia – mutta ilman että oksensin.. Vaikka oisit syönyt järjettömät määrät ja tiedät että kalorimäärä on katastrofi niin koita pitää sisällä. On helvetin paha olo niin fyysisesti kun henkisestikin ja se tulee vaan pahenemaan seuraavalla kerralla. Mutta käännä ajatukset niin että sekin on pitemmän päälle parempi että lihot jonkin verran kun että et koskaan parane tästä.
Hammasta purren olen käynyt läpi tämän vaiheen enkä ikinä oo tuntenu itteeni saastasemmaksi läskiksi ja sairaammaksi kun tässä vaiheessa… mikä häpeä ja morkkis…se kärsimys vaan pitää kestää. Älä anna itelles mitään muuta vaihtoehtoa. Oksennus EI OLE vaihtoehto tässä vaiheessa. Se tois muka niin nopeen helpotuksen, mutta se on juuri se mikä ajaa sut tuhoon.

Toivottavasti pikku hiljaa tää viimeisin askel alkaa johtamaan siihen että koko homma alkaa menettämään hohtonsa… kun ei ole enää käytössä sitä valttikorttia jolla ylensyönnin aina sai kätevästi neutralisoitua niin se ei ole enää niin yksinkertasta. Se fyysinen paha olo ei poistukaan yhtä helposti kuin ennen ja ehkä vähään aikaan ei tee mieli toistaa sitä…Pidä ittes kiireisenä ja keskittyneenä kotona sellasiin asioihin, joiden yhteydessä ei voi syödä. Sisusta vaikka uusiksi, aloita joku uus harrastus, tai jos oot mässäillyt sohvalla ota tavaksi syödä aina vain ja ainoastaan istuen pöydän äärellä. Mitä vaan mikä vaikeuttaa mässäilyn ajattelemista ja johtaa terveempiin ruokatapoihin.

Ja vielä yksi erittäin tärkeä asia. Älä luovuta. Jos jonkin ajan päästä taas sorrut tekemään sitä, ei se tarkoita että peli olisi taas menetetty ja että sen jälkeen on ihan sama syötkö vielä vähän lisää kun kuitenkin jo oksensit. Ei se paraneminen tapahdu hetkessä, vaan vaatii sinnikkyyttä koko loppuelämäsi ajan. Joskus tuntuu että voiko sitä koskaan tietää olevansa parantunut vaikka menisi vuosiakin ilman, sitä pelkää taas joskus sortuvansa… Mutta päivä kerrallaan.

Musta tuntuu että tän tarinani kertominen auttoi itseäkin tajuamaan koko kuvion ja miten isosta asiasta on kyse…

Toivon sydämestäni voimia kaikille, se on meistä itsestämme kiinni.

aivan... mä osaan luetella varmaan elintarvikkeiden ravintoarvot ulkoa plus sen että mikä olis terveellistä. Mutta se ei estä kuitenkaan meikäläistä heräämästä kuten zombie yöllä ja talsimista jääkaapille vetämään mitä käteen sattuu. Minkälaisia yhdistelmiä ihminen voikaan keksiä kun ruoka on vähissä. Lopettaisin sairauteni tähän paikkaan jos se olisi hallussani. Mutta ongelma on niin paljon syvemmällä. Sairauteni on siis bulimia ilman oksua... paino pysyy hyvänä normaalia suuremmalla liikuntamäärällä ja terveellisellä safkalla... suurin ongelma on herkkumätöt ja jos olen ystävieni luona joilla on aitoa voita ja leipää niin huhhhuh! niitä kun en anna itselleni ostaa. Varokoot muut :0)