En oikein tiedä mitä tehdä... Tilanteeni on, että pidän vain itseäni erittäin paskana kaikessa. Olin muutama vuosi sitten tosi masentunut ja kävin koulun tarjoamalla psykologilla pari kertaa, mutta en koe että siitä oli hyötyä. Lopetin kesken.
Masennus meni mielestäni ohi, mutta viimeiset pari kuukautta on ollut hankalia. En ole mielestäni masentunut enää, ei siis enää mitään itsetuhoisia ajatuksia ja pääsen nykyään joka päivä sängynpohjalta ylös ja kouluun.
Kuitenkin parisuhdetta, ihmissuhteita ylipäätään ja opiskelua on alkanut pikku hiljaa vaikeuttamaan se, että inhoan itseäni niin paljon. Avomies ja ystäväni pitävät minua ihanana, ulkoisesti poikkeuksellisen kauniina ihmisenä, mutta omasta mielestäni ulkonäössäni mättää joku niin pahasti, että välillä on vaikea vain puhuakin ihmisille... Etenkin esiintymistilanteet koulussa ovat äärettömän pahoja, koska omat ilmeeni, eleeni, äänenpainoni ja ulkonäköni kokonaisuudessaan ovat niin rumia, että haluaisin ihmisten keskittyvän johonkin muuhun kuin minuun.
Ongelma on tällä hetkellä siinä, että opiskelen alaa joka vaatii todella paljon sosiaalisuutta, avoimuutta ja aitoutta. Enkä pysty siihen. Ainoa ihminen, jonka seurassa olen aito itseni, on avomies. Hän tekee parhaansa ymmärtääkseen ongelmaani, mutta ei kuitenkaan ymmärrä sitä, koska ei näe minua samanlaisena kuin näen itseni. Enkä toisaalta voi vaatia häneltä aina ymmärrystä ja lohdutusta, kun minulla sattuu olemaan hankalaa. Itseluottamuksen puute on parisuhteessa johtanut aikamoisiin probleemiin... Tiedän järjellä ajateltuna, ettei avomieheni petä / ole jättämässä minua, mutta aina kun näen hänen vaikka vain halaavankin jotain tuttua tyttöä, kuvittelen hänen aikovan jättää minut. Etenkin jos olemme juhlimassa ja olen humalassa, jolloin järjen äänen kuunteleminen vaikeutuu...
Olisiko hyötyä, jos alkaisin uudelleen käydä juttelemassa jonkun kanssa...? Opintopsykologin luona voi kai käydä viitisen kertaa, jonka jälkeen hän voi ohjata psykiatrille... Pelkään, että tämä itseluottamuksen puute ja itseinho johtavat uuteen masennukseen; syömishäiriöön ne ovat ainakin johtaneet jo. En kuitenkaan missään nimessä haluaisi mitään lääkkeitä...
Masennus meni mielestäni ohi, mutta viimeiset pari kuukautta on ollut hankalia. En ole mielestäni masentunut enää, ei siis enää mitään itsetuhoisia ajatuksia ja pääsen nykyään joka päivä sängynpohjalta ylös ja kouluun.
Kuitenkin parisuhdetta, ihmissuhteita ylipäätään ja opiskelua on alkanut pikku hiljaa vaikeuttamaan se, että inhoan itseäni niin paljon. Avomies ja ystäväni pitävät minua ihanana, ulkoisesti poikkeuksellisen kauniina ihmisenä, mutta omasta mielestäni ulkonäössäni mättää joku niin pahasti, että välillä on vaikea vain puhuakin ihmisille... Etenkin esiintymistilanteet koulussa ovat äärettömän pahoja, koska omat ilmeeni, eleeni, äänenpainoni ja ulkonäköni kokonaisuudessaan ovat niin rumia, että haluaisin ihmisten keskittyvän johonkin muuhun kuin minuun.
Ongelma on tällä hetkellä siinä, että opiskelen alaa joka vaatii todella paljon sosiaalisuutta, avoimuutta ja aitoutta. Enkä pysty siihen. Ainoa ihminen, jonka seurassa olen aito itseni, on avomies. Hän tekee parhaansa ymmärtääkseen ongelmaani, mutta ei kuitenkaan ymmärrä sitä, koska ei näe minua samanlaisena kuin näen itseni. Enkä toisaalta voi vaatia häneltä aina ymmärrystä ja lohdutusta, kun minulla sattuu olemaan hankalaa. Itseluottamuksen puute on parisuhteessa johtanut aikamoisiin probleemiin... Tiedän järjellä ajateltuna, ettei avomieheni petä / ole jättämässä minua, mutta aina kun näen hänen vaikka vain halaavankin jotain tuttua tyttöä, kuvittelen hänen aikovan jättää minut. Etenkin jos olemme juhlimassa ja olen humalassa, jolloin järjen äänen kuunteleminen vaikeutuu...
Olisiko hyötyä, jos alkaisin uudelleen käydä juttelemassa jonkun kanssa...? Opintopsykologin luona voi kai käydä viitisen kertaa, jonka jälkeen hän voi ohjata psykiatrille... Pelkään, että tämä itseluottamuksen puute ja itseinho johtavat uuteen masennukseen; syömishäiriöön ne ovat ainakin johtaneet jo. En kuitenkaan missään nimessä haluaisi mitään lääkkeitä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ystävä hyvä,tarvitset nopeasti apua ettei tilanne kehittyisi pahemmaksi.
Ihmiselle tärkeimpiä asioita on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.
Muuten joutuu aivan muiden kynnysmatoksi ajan päälle.
Tiedän kokemuksesta.
Tulet pärjäämään kyllä kun uskot vain itseesi mutta tällä hetkellä tilanne on se että ammatti apu on tarpeen.
Kaikkea hyvää elämääsi..
Voi ei. Viesti oli kuin omasta kynästäni, kuulosti siis ihan mun elämältä...
Kärsin minäkin pohjamudissa matavasta itsetunnosta. Joskus on hyviä päiviä. Joskus on päiviä, jolloin itseinho on huipussaan ja tahtoisin vain kiivetä talomme ylimmälle parvekkeelle ja hypätä sieltä alas. Sellaisina hetkinä en itsekään tiedä, mikä saisi oloni tuntumaan paremmalta. Päinvastoin oikeastaan, viha itseäni kohtaan kasvaa kasvamistaan, kun ajattelen, että minullahan on kaikki hyvin ja että eihän minulla ole oikeutta valittaa turhasta ja kieriskellä itsesäälissä kun ihmisillä on oikeitakin ongelmia.
Minullakin on ollut syömishäiriöitä, anoreksiaa ja bulimiaa, nyt olen toipumaan päin. Avomies on huolissaan ailahtelevasta mielestäni ja tietää myös osittain syömishäiriöistäni (eihän kaikkea voi/kehtaa paljastaa). Hän rakastaa minua yli kaiken, mutta pelkään pilaavani suhteemme tällä itsesääli-etkö rakasta mua-älä jätä mua-et sä musta voi tykätä-mitä sä mussa muka näet- touhullani...Eihän kukaan tällaista mielipuolta jaksa lopun ikäänsä kattella! Enkä mä sitä haluakaan, että poikaystävä haaskaisi kallista aikaansa ja rakkauttaan muhun, kun en näemmä osaa antaa sille yhtään arvoa.
Tänään on ollut kamala päivä. Koko viime viikko oli kamala. Nyt poikaystävä lähti viihteelle ja olen yksin kotona. "Ihan varmana se pettää mua siellä! mä ajattelen ja pelkään sitä tälläkin hetkellä. Näinkö vähän mä häntä tosiaan arvostan, ja itseinho vaan kasvaa...
Sori tämä pitkä tilitys, innostuin vain, että löysinköhän sielunsiskon joka viimein ymmärtäisi mua täydellisesti?
Juu, aika samanlaistahan tuo on täällä... Tänään on ollut tosin vähän parempi päivä, olen ajatellut et ehkä tämä tästä jos alkais oikeasti vain rohkeasti tekemään sellaisia asioita mistä tykkää - sitä kautta sais jotain onnistumisen tunteita ja ehkä se itsetunto vahvistuis... Mutta epäonnistumisen pelko yleensä estää kaikki harrastukset ja itsensä kehittämisen mahdollisuudet...
Liikunta olisi varmaan mulle kaikkein suurin itsetunnon vahvistaja. Mutta siinä en kestä pienintäkään takapakkia, ja kaikki täytyy oppia heti tai masennun. Myöskin tajusin tänään kuinka huonossa kunnossa olen... En ole lihomisen pelosta syönyt kunnolla, joten kaikki lihakseni ovat lähteneet näköjään. Viime keväiset 8 kilsan juoksulenkit tuntuu aika kaukaisilta kun nyt meinaan pyörtyä 2 kilsan jälkeen :(
Onneksi toi avomies jaksaa vielä rohkaista, yrittää takoa päähäni että kaikkea pitää vaan yrittää rohkeasti, että en kuole jos mokaan. Mutta pelkään juuri sitä et ajan hänet lopulta pois, välillä kyselen että "miksi sä olet mun kanssa, mikset vain jätä mua nyt heti" (vaikka sitä juuri en haluaisi), välillä taas että "ethän sä ole kyllästynyt muhun... etkä ole jättämässä mua?" Älytöntä. Mutta en voi sille mitään. Harmittaa vaan kun ei ole suhde tasapainossa; mä olen se jota pitää kannatella ja rohkaista koko ajan.
Kyllä mä luulen että kun toi kouluni kohta taas jatkuu niin varaan ajan meidän koulupsykologille... Tosin luulen että mulle saattaisi olla suuresti hyötyä myös ravitsemusterapeutista, olis kiva saada alkaa fyysisiä voimia takaisin, ehkä sitten vois henkisestikin paremmin...