synnytyskertomuksia

mutta voin kertoa omasta kokemuksestani!
Laskettu aika oli mennyt jo pari päivää yli, koko joulun olin odottanut sairaalaan lähtöä ja olin varma, että vauva tulee jo samalle vuodelle. Uusi vuosi tuli ja meni ja ähisin ja puhisin ison mahani kanssa ja tuskailin kenkiä jalkaani. Tammikuun toisena päivänä heräsin aamulla kummalliseen tunteeseen. Maha jännittyi. Ja se sattui! Vähän aikaa ihmettelin, kunnes ymmärsin. Nämäkö nyt ovat niitä supistuksia?! Kävin herättämässä äitini, joka nukkui olohuoneen sohvalla (mieheni oli armeijassa..). Ei hätää, vähän vain nipistää.
Koko päivä siinä meni niitä supistuksia tunnustellessa. Matkaa sairaalaan oli 40km ja ei huvittanut turhaan lähteä liikkeelle, joten kävimme kaupassa, kiersimme kirppareita jne.. Miehelleni iltapäivällä soitin, ja käskin varautua lähtöön samana iltana.
Äitini vei minut sairaalaan n. seitsemältä illalla. Minua ei enää laitettu kotiin, mutta supistukset eivät myöskään olleet kovin vahvoja. Miehelleni soitin vähän myöhemmin, ja hän tuli ennen puolta yötä sairaalaan armeijan vaatteissa, vielä puukkokin vyöllään (ehdottoman kiellettyä..jäi vahingossa..), ja äitini lähti meille jännittämään.
Yhdeltä yöllä meni lapsivesi, ja sen jälkeen vasta alkoivat kunnon supistukset! Enää ei pelkkä lämmin suihku auttanutkaan! Itkin kätilölle asiaa, ja hän käski minun vain ryhdistäytyä (tuosta kätilöstä jäi aika paska maku suuhun..) Minulle annettiin aiemmin aquarakkuloita (itse ehdotin), mutta niistä oli apua vain yhteen kovaan supistukseen..
Noh, pian kuitenkin minut kärrättiin synnytyssaliin ja annettiin ilokaasunaamari käteen. Silloin jo nauratti! Tuntui helpottavalta huomata, että on keinoja, jotka auttavat!
Siinä meni muutama tunti, kunnes ei enää ilokaasustakaan ollut apua. Silloin minulle laitettiin epiduraali, muistaakseni seitsemän aikoihin aamulla. Sen jälkeen jopa sain torkahdettua vähän aikaa!
Ponnistus alkoi yhdeksän maissa, jolloin oli ihanaa, kun tiesi, että kohta on kaikki ohi. Mieheni lähti huoneesta pois, koska ei kestänyt enää katsoa, kuinka ponnistin naama punaisena. Ponnistusvaihe oli aika kauhea, mutta sen kesti, koska tiesi kohta näkevänsä pienokaisen! Tyttö syntyi puolikymmeneltä aamulla, terveenä ja suloisena. Kun lapsi nostettiin rinnalle, tuli ihan uskkomaton olo! Olemmeko me saaneet tuon aikaan?
Meillä synntys oli ihan "perusjuttu", kaikki meni hyvin, vaikka aika kauan kestikin. Ensi kerralla en ehkä lähde niin aikaisin sairaalaan. Pari päivää oli ei enää ikinä-olo, mutta nyt, kun kotiin pääsystä on aikaa tasan vuosi, on jo kauhea vauvakuume..

Tässä olisin kertomukseni: Olin 6 päivää mennyt yliaikaiseksi, ja koko ajan odotin lähtöä synnyttämään. Heräsin 5 aikaa aamusti siihen kun tuntui vähän niinkuin kuukautis kipumaista tunnetta mahassa ja heikkoja supistuksi tuli aina välillä. Yritin makoilla vielä sängyssä vähän aikaa, mutta ei siitä tulla mitää. Kävin jossain vaiheessa vessassa ja huomasin että vuosin vähän verta. Soitin synnärille ja kysyin asiasta, kertoivat sen olevan luultavasti avautumis vuotoa. Sanoivat että, jos asia huolestuttaa niin voisin mennä käymään näyttämässä. Synnärillä olin 7 aikaa aamusti, lääkäri tarkisti minut ja totesi minun olevan täysin auki. Siinä sitten vaihdettuani vaatteet, viettiin minut saliin. 8 jälkeen alkoi supistelemaan kunnolla, mutta ei olleet vieläkään säännölliset. Vähän ennen 9 alkoi tuntua, että on pakko alkaa ponnistaa. Pyysin jotain kivun lieventävää, mutta kätilö kertoi etten voi saada enää. Kolmannella ponnistuksella tuli maailmaan iso poika (4.5kg). Itse synnytys tuntui kauhealta, sattui aivan hirveästi ja repesin pahasti joka suuntaan. Mutta ne tuskat jäivät samantien kun sai pojan rinnalle.

Supistukseni alkoivat aivan kamalalla selkäkivulla.Raskausiikkoja oli tuolloin 35 1.En osannut ajatella että neljän päivän päästä lähden synnyttämään, sillä tämä oli ensimmäinen raskauteni.
Välillä sattui mahaan hetken, mutta ajattelin niitä ennakoiviksi supistuksi,koska ne eivät sattuneet juuri ollenkaan.Välillä tuli sellainen tunne, että kohta tulee lähtö, mutta kun oli mennyt pari päivää ja supistukset eivät olleet voimistuneet ja tulivat puolen tunnin tai 45min välein en ollut asiasta enää niinkään varma.Kolme yötä tuli kokonaan valvottua.Selkäkipujen takia nukkumisesta ei tullut mitään.Lämmittelin kauratyynyä, joka jonkin verran helpotti oloa.
Sitten koitti sunnuntai ja supistukset sattuivat jonkin verran.Joka kerta kun tuli supistus oli juostava vessaa, sillä maha oli aivan sekaisin.Supistus tuntui selässä ns.polttelevana kipuna ja mahassa...(ei pysty kuvailemaan).
Illalla supistukset olivat aivan kamalat.Yhdessä vaiheessa piti lähteä sairaalaan, mutta en halunnut vielä,sillä halusin olla vielä kotona ja ajattelin että kyllä mnä vielä kipujeni kanssa pärjään.Yöllä ne olivat aivan sietämättömät.Tuntui että kuolen.Lapsiveteni meni viiden aikoihin yöllä ja päätimme lähteä sairaalaan.Silloin alkoi kahta kauheammat kivut.Matkaa sairaalaan oli 45min ja toivoin koko ajan että olisimme jo perillä, jos vaikka saisin epiduraali puudutuksen.Mutta enpähän saanutkaan.Sairaalan päästyäni kohdun suu oli 8 cm auki.Supistukset olivat kamalia.Etureisiä poltti ja selkää.Muistan kuinka joka supistuksen aikana tärisin jumalattomasti.Olimme sairaalassa noin vartin ja minut kiikutettiin synnytyssaliin.Pyysin koko ajan jotain kipuihini, mutta en saanut.Kätilö sitten loppujenlopuksi suostui antamaan ilokaasua, jota kerkesin vetämään kerran!Lopulta alkoi pnnistusvaihe.Ponnistuksen aikana ajattelin että ponnistan niin kunnolla että se olisi mahdollisimman nopeasti ohi.Neljännellä ponnistuksella syntyi sitten poika.Synnytykseni kesti 10t ja 39min, joka oli kuulemmma nopea synnytys ensisynnyttäjälle.Ponnistusvaihe kesti 14min (onneksi, sillä en olisi kestänyt kauempaa).
Synnytyksen jälkeen ajattelin että raskaaksi en enää ikinä tule, koska kivut oli aivan kamalat, mutta nyt kivut ovat unohtuneet.