Minä itse olen omalla typeryydelläni menettänyt ehkä loppuelämäni terveiden kirjoissa. :´(
En sitä silloin tiennyt että amfetamiinilla saattavat olla niin kammottavat seuraukset; tulin sen sitten tietämään kantapään kautta. 7vuotta siitä nyt tulee kun paniikki alkoi.
Olin todella kova baarissa kävijä, alkoa kului monta krt vkossa, huumeet olivat aika vähän käytössä, mutta se yksi ilta kun tuli otettua liikaa...Siitä illasta kaikki lähti, ja ahdistaa ja itkettää vieläkin ajatella tuota iltaa. Muistan kaiken niin selvästi; sen pelon ja vainoharhat. Olin silloin varmasti helvetissä.
Paniikkia pelkäsin sitten jatkossa ja sen pelon tukahdutin viinalla. Sain unohdutettua pelon ja kaikki oli hyvin, kunnes piti selvitä.
Nyt olen noista alkuajoista jo aika hyvillä vesillä -olen raivokas huumausaineiden vastustaja, ja tällähetkellä melkeinpä absolutisti. Välillä menee todella hyvin, sitten tulee taas jaksoja että kohtaukset ja pelot palaavat -niinkuin tällä hetkellä on ollut. Inhoan välillä itseäni kun olen tällainen heikko surkimus jonka piti tällainen elämä saada, minulle koitui kohtaloksi olla vuosia se suvun musta lammas. Suvun silmissä olen kyllä melkoisesti varmasti valkaistunut, mutta kukaan ei tiedä mitä taakkaa kannan tästä eletystä elämästä...
Olen miettinyt mikä minusta teki tällaisen "todellisuudesta pakenijan", ehkä se oli huomion ja läheisyyden kaipuu lapsuudessa/nuoruudessa. Tiedä häntä.
Että tämmönen tapaus minä olen.
Onneksi kuitenkin noita hyviä vaiheita on ollut enemmän kuin huonoja, joten kai tässä vielä toivoa on :)
En sitä silloin tiennyt että amfetamiinilla saattavat olla niin kammottavat seuraukset; tulin sen sitten tietämään kantapään kautta. 7vuotta siitä nyt tulee kun paniikki alkoi.
Olin todella kova baarissa kävijä, alkoa kului monta krt vkossa, huumeet olivat aika vähän käytössä, mutta se yksi ilta kun tuli otettua liikaa...Siitä illasta kaikki lähti, ja ahdistaa ja itkettää vieläkin ajatella tuota iltaa. Muistan kaiken niin selvästi; sen pelon ja vainoharhat. Olin silloin varmasti helvetissä.
Paniikkia pelkäsin sitten jatkossa ja sen pelon tukahdutin viinalla. Sain unohdutettua pelon ja kaikki oli hyvin, kunnes piti selvitä.
Nyt olen noista alkuajoista jo aika hyvillä vesillä -olen raivokas huumausaineiden vastustaja, ja tällähetkellä melkeinpä absolutisti. Välillä menee todella hyvin, sitten tulee taas jaksoja että kohtaukset ja pelot palaavat -niinkuin tällä hetkellä on ollut. Inhoan välillä itseäni kun olen tällainen heikko surkimus jonka piti tällainen elämä saada, minulle koitui kohtaloksi olla vuosia se suvun musta lammas. Suvun silmissä olen kyllä melkoisesti varmasti valkaistunut, mutta kukaan ei tiedä mitä taakkaa kannan tästä eletystä elämästä...
Olen miettinyt mikä minusta teki tällaisen "todellisuudesta pakenijan", ehkä se oli huomion ja läheisyyden kaipuu lapsuudessa/nuoruudessa. Tiedä häntä.
Että tämmönen tapaus minä olen.
Onneksi kuitenkin noita hyviä vaiheita on ollut enemmän kuin huonoja, joten kai tässä vielä toivoa on :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
joo ite sain paniikkihäiriön kannabiksesta..
ja sehän vituttaa ku muistelee sitä iltaa ku tuli vedettyä. no enpä ole sen jälkee päihteitä käyttäny ollenkaan enkä varmaa käytäkkään.
On niin tosi paha ajatella, että kuinka pienestä hetkestä kaikki täällä muuttuu - toisilla paremmaksi, toisilla pahemmaksi. Hetki ennen sitä kaikki voi olla vielä hyvin, mutta turha haikailla, mennyttä ei voi muuttaa. Tunnen suurta sympatiaa sinua kohtaan koska oma lapseni (poika) on tehnyt samat tyhmyydet ja on nyt lääkkeiden ehkä ikuinen orja. Pelkää elämää muuten! Hänen lapsuutensa oli mielestäni hyvä, nuoruudessa ehkä suurin puute oli isän ja äidin (meidän siis) ajasta. Sitten kun pienimmiltä lapsiltamme olisi hänellekin aikaa ollut, oli se jo myöhäistä: hän oli jo valinnut oman tiensä. Nyt, vuoden sisällä, olen saanut tietää hänen eletystä helvetistään, alkoholista, huumeista, lääkkeistä. Toivon teille molemmille - ja monelle muulle - jaksamista ja toivon että löydätte elämästä jotain, minkä vuoksi täällä kuitenkin - kaikesta huolimatta - kannattaa elää.
...sentään syitä hyvinkin vielä elämiseen ja jaksamiseen; en ole siellä syvällä ollut enää aikoihin. *koputtaa puuta*
Lievempänä on tämä sairaus nykyään -Luojan kiitos- kuin alussa, jolloin käytin vielä alkoholia, ja olin muutenkin hiukan tuuliajolla ja hämilläni.
Minulle oli taivaan lahja että löysin miehen jonka kanssa halusin perheen; ilman heitä olisin varmasti hukkunut jonnekin. Ja rakastan heitä yli kaiken, olen niin onnellinen kahdesta lapsestani :)
Nyt loppuvuodesta ollut paniikkioireita, ja yksi "luulen kuolevani"-kohtaus; luulen että muutto, opiskelu ja pimeys yhdessä ovat nostattaneet oireet taas esiin.
Nyt olo on helpottanut; ja luulen että on ollut isoksi avuksi tämä palsta jonka nyt löysin vasta! On ollut suunnattoman helpottavaa lukea muiden samanlaisten tarinoita ja kokemuksia! En olekaan yksin tällainen omituisuus!
Tavataan palstalla ja valoisaa kevättä kaikille!