Lilian. (sylissäni et pelännyt)

Niin. Runon kertomus on pala elämää nuoruudestani vuosien takaa. Lukija voi nähdä runossa monenlaisia vertauskuvallisia elementtejä ja varsinkin runon alku, jossa mainitaan vasta nimi Lilian ja pelokas vetäytyminen ihmisten ulottuvilta, ehkä liikuttaa ajatuksia sellaisiin suuntiin. Sikäli runo voi synnyttää assosisaatioita, mielikuvia ja mielleyhtymiä; mutta en pyrkinyt sellaisia tarkoituksella luomaan. Runon syntymekanismiin ei tällä kertaa siis vaikuttanut kirjallinen viehtymykseni assosisaatioihin ja niiden tarkasteluun sekä tarkastelun tarkasteluun, missä runon tekijäkin tulee fiktioksi katsellessani häntä kuin ulkopuolelta ja käyttäen itseäni ja sen hetkistä kirjoitustapahtumaa materiaalina, jota sitten muotoilen kuin mitä tahansa sanamassaa tai savea, josta voi leipoa yhtä hyvin tämän tai tuon, vaan - tahdoin nyt kuvata yhden tositapahtuman, oikean tapahtumasarjan.

Kertomus oli helppo kirjoittaa koska kyse oli "vain" koirasta eli että tapahtumaan ei liittynyt ihmisiä joiden intimiteettiä ois voinut loukata.
Jos kirjoittaisin samaan tapaan kuvauksen seurustelusuhteesta, esimerkiksi, kuvauksen laatiminen olisi huomattavasti vaikeampaa, koska joutuisi monessa kohdassa miettimään mitä oikeastaan voi runossa sanoa ja mitä ei.

Mutta vaikka kyse onkin "vain" koirasta minun pienessä henkilöhistoriassani tapaus on merkittävä. En sitä usein muistele enkä tiedä onko se minun tunne-elämään jälkeä jättänyt, mutta rakas muisto se on, siis tämä pieni luppakorvainen vipeltäjä. Ihmisten hylkäämä ja kolhima ystäväni.
Yön tunteina rautatieasemalla valvoessa yritin moneen otteeseen houkutella koiraa lähemmäs, käytin suklaata nälkiintyneen otuksen houkuttimena mutta se oli niin epäluuloinen ihmisiä kohtaan että kesti pitkään ennen kuin uskalsi tulla edes näykkäämään tarjoamaani herkkua.
Sitten tosiaan huomasin etten enää päässy siitä eroon vaan se lähti seuraamaan minne kaupungilla meninkin. Näin lyöttäydyimme yksiin.
Koirasta oli mulle paljon iloa kun olin sellainen yksinäinen kulkija. Parisen viikkoa olin nytkin kulkenut yksin, mitä välillä satunnaista seuraa oli hetkisen. Sitten tuli tää luppakorva siihen. Ihmispelosta ja epäluulosta päästyään se alkoi täysin ehdoitta luottaa "isäntäänsä". En kyllä aluksi ottanut koiraa mukaan omaksi ilokseni vaan ihan vilpittömästi säälistä ja halusta että se edes jonkun kautta sais kokea hyvää elämässään. Yhdessä kulkiessamme se tuli minulle rakkaaksi.
En tiedä millä tavalla "Lilian" nukkui pois ja tapahtuiko se rauhallisesti, kun en pystynyt katselemaan. Henkilökunta kyllä edellytti että minun täytyy pitää koiraa sylissä tai aloillaan kun piikki lyödään, mutta aloin itkeä niin kovasti että ne otti koiran minulta ja päästi minut viereiseen huoneeseen itkemään.
Täynnä syyllisyyttä ajattelin millaista hylätyksi joutumista ja ehkä pelkoa koira koki kun lähdin huoneesta ja jätin sen vieraiden ihmisten armoille.

Tuo puolisen grammaa hashista mitä tullivirkailija löysi tavaroideni joukosta saattaa antaa kuvan että pössyttelin matkallani pilveä mutta kuva on väärä. Hashisnokare oli tarkoitus polttaa kotona. Vietin vielä tuohon aikaan suhteellisen raitista elämää. Varsinkin matkustellessa en käyttänyt kahvia voimakkaampia päihteitä yhtään. Olinhan silloin vielä varsin nuorikin, 16 - 17 v.
Päihdesekoilut alkoi näihin aikoihin tulla kuvioon vähitellen ja niistä ystävistä moni on vuosien aikana kuollu pois. Omalla kohdalla oli monta kertaa aika lailla hilkulla. Ehkä pahimpia tapauksia oli voimakas lääkeainemyrkytys jolloin olin lähes kolme päivää tajuttomana.
En todellakaan kaipaa niitä aikoja enkä pysty näkemään edes pilven pössyttelyssä mitään hyvää vaikka monet puolustelee asiaa että sehän on vaan luonnontuote. Tunnen monia entisiä käyttäjiä eikä kukaan heistä pidä pilveä vaarattomana, päinvastoin, näennäisen mietona päihteenä se on salakavalasti vaikuttava jättäen jälkensä mm. ihmisen ajattelumaailmaan ja vähitellen muokaten elämäntapaa.

Raittius ei ole minulle tärkein juttu. Tärkein on suhde todellisuuteen ja elämään sinänsä. Siinä keskeisintä on henkilökohtainen uskoni ja suhteeni Jeesukseen. Sen myötä myös raittius saa arvonsa. En silti tahdo näistä asioista moralisoida ja minulla on paljon ystäviä mm. käyttäjäporukoissa. Niissä kuvioissa näkee asioita joista voisi kirjoittaa monia satuttavia ja järkyttäviä runoja, mutta ne on asia erikseen. En ryhdy siirtämään ihmisten elämäntarinoita runoelmiksi paperille.
Elämä jota elän on varsin erilaista kuin muutamat runoni ehkä antaa ymmärtää. Nää rakkausrunopalstalla kirjoitetut runoni on jonkinlainen sivuilmiö persoonani reunamilla, ei nämä toki mitään pilaa ole, mutta kun avaan oven ja lähden liikenteeseen runoilut unohtuu nettiin tai paperiarkille. Elämän edessä ne on jokseenkin joutavaa sanailua.

Suhteeni runoiluun ei ole ihan yksinkertainen. Jonain hetkenä tällainen runoilu saattaa tuntua henkilökohtaisesti tosi tärkeältä ja siinä on sielullaan mukana, mutta toisena hetkenä koko homma tuntuu jo turhanpäiväiseltä eikä kiinnosta just yhtään.
Suurin osa runoista syntyy tässä netin ääressä kun avaan koneen, ja sitten taas kun suljen koneen runomaailma jää taakse. Jos joku runoistani koskettaa todellisen ihmisen todellisia tunteita, kiva.

Kiitos palautteestasi. KAIKKEA HYVÄÄ SINULLE. :-)

Miksi kerrot seksikokemuksiasi???

olet ihan kirjoitti:

Miksi kerrot seksikokemuksiasi???

sinun mielestä kertomus seksikokemuksesta?
Kyllä varmaan siitäkin. Kuinka eräs ihminen menetti poikuutensa kuvioissa tällaisissa. Mutta eikö se liity rakkausrunojen pohjimmaiseen tematiikkaan eli aiheeseen? Näistä asioista kun jää muistijälki ihmisen sisimpään mitä hän sitten kantaa, niin että jollain tavalla menneisyys aina on mukana nykyisissä suhteissa, koska niiden kautta ihminen on henkilöhistoriassaan tullut tähän mitä on.
Minulle tässä runossa on kyse ihan muusta kuin seksikokemuksen tai seksikokemusten kertoilusta. Mutta jos koet sen seksitarinana se on sinun kokemus. Ihmisillä on niin erilaisia tapoja lukea ja kokea toisten tekstejä.

olet ihan kirjoitti:

Miksi kerrot seksikokemuksiasi???

Runon kirjoittamiseen vähän vaikutti kun palstalla runojani jatkuvasti kommentoi suoraan ja uusin aloituksin henkilö joka ei salli minun kirjoittavan mitään rakkausrunoiluun liittyvää ellei se kohdistu suoraan häneen niin että kerron hänen ihanuudesta, kaipauksesta häntä kohtaan ym. Minusta tuntuu että hän liittää jokaisen kirjoittamani tekstin itseensä jollain tavalla kirjoitan mitä tahansa.

Halusin kait osoittaa että minulla on oma menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus joita hän ei voi hallita, kontrolloida. Sikäli runossa on kyllä... miten sen sanoisi... Ilkeydeksi en sitä myönnä. Toivon vain että hänkin kohtaa omat rajansa ja ymmärtää että olemme erillisiä henkilöitä niin että minulla on oikeus sellaisiinkin tunteisiin joissa hän ei ole läsnä ja että ne on mun tunteita ja elämää. Vaan tämän runon syntymisessä hän siis tavallaan oli läsnä, kun muutamat samana päivänä kirjoittamansa kommentit ikäänkuin provosoi tähän. Typerää tietysti että provosoiduin, minun lapsellisuutta se.

Mutta en kirjoittanut pelkästään osoittaakseni ja todistaakseni oikeutta omaan henkilöhistoriaan. "Runo" on jatkoa tuohon aikaisempaan, kertoen toisen merkittävän tapahtuman ja vaiheen. Elämänvaiheeseen ja ihmissuhteeseen tietysti liittyy varsin paljon sellaista mikä ei runossa tule esiin.
Halusin myös tarkastella miltä asian kirjoittaminen tuntuu ja miltä se kirjoitettuna sitten näyttää. Huomaan että runoluomuksena juttu ei ole oikein onnistunut, se on kömpelö kertoelma, ontuva tapahtumasarjan kuvaus.

Kirjoittaessa en ajatellut niinkään seksikokemusta vaan laajemmin kaikkea sitä ihmissuhdesählinkiä ja ihmisen ikävää toisen luo, elämännälkäistä tarkoituksen ja kokemusten etsintää.

Valmista runoa lukiessa ajattelin erityisesti tätä: kuten minun ja Hannen episodi on minun henkilöhistoriassa merkittävä ja katselen tapahtumasarjaa omasta perspektiivistäni, samoin on hänen ja Tapsan episodi sekä hänen ja Velmun episodi merkittäviä heidän elämässä. Minun ja Hannen kokema "romanssi" ei ole sen enempää kuin vaikkapa Tapsan ja Hannen "romanssi". Kuitenkin ihmisellä on taipumus katsella henkilöhistoriansa merkittäviä ihmisiä ikäänkuin ne kuuluisi hänelle. Tietyssä mielessä tietysti kuuluukin - siis omaan henkilöhistoriaan ja tunnemaailmaan. Mutta olisi väärin ulottaa omat tunteet ja muistot toisen reviirille ja niin pyrkiä omistamaan tuo ihminen. Kaikilla meillä on oma elämämme tapahtumasarjoineen joissa ihmiskohtalot leikkaavat toisiaan.

Omistan toista ihmistä koskevat muistoni ja tunteeni mutta ne tapahtuu minun reviirini sisällä, minussa, kuuluen minuun, toista ihmistä itseään en saa muistojeni ja tunteideni kautta omistaa enkä sitoa kuin hän olisi minun jalkani tai käteni, jota sitten vaadin liikkumaan kiljuvien tarpeideni mukaan. Silloin mennään pimeille alueille. Äärimmillään toisen tahdon manipulointi johtaa tiedostamattomaan, joskus jopa tietoiseen noituuteen.

Tämä yleisesti ottaen.

äitiparta kirjoitti:

Runon kirjoittamiseen vähän vaikutti kun palstalla runojani jatkuvasti kommentoi suoraan ja uusin aloituksin henkilö joka ei salli minun kirjoittavan mitään rakkausrunoiluun liittyvää ellei se kohdistu suoraan häneen niin että kerron hänen ihanuudesta, kaipauksesta häntä kohtaan ym. Minusta tuntuu että hän liittää jokaisen kirjoittamani tekstin itseensä jollain tavalla kirjoitan mitä tahansa.

Halusin kait osoittaa että minulla on oma menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus joita hän ei voi hallita, kontrolloida. Sikäli runossa on kyllä... miten sen sanoisi... Ilkeydeksi en sitä myönnä. Toivon vain että hänkin kohtaa omat rajansa ja ymmärtää että olemme erillisiä henkilöitä niin että minulla on oikeus sellaisiinkin tunteisiin joissa hän ei ole läsnä ja että ne on mun tunteita ja elämää. Vaan tämän runon syntymisessä hän siis tavallaan oli läsnä, kun muutamat samana päivänä kirjoittamansa kommentit ikäänkuin provosoi tähän. Typerää tietysti että provosoiduin, minun lapsellisuutta se.

Mutta en kirjoittanut pelkästään osoittaakseni ja todistaakseni oikeutta omaan henkilöhistoriaan. "Runo" on jatkoa tuohon aikaisempaan, kertoen toisen merkittävän tapahtuman ja vaiheen. Elämänvaiheeseen ja ihmissuhteeseen tietysti liittyy varsin paljon sellaista mikä ei runossa tule esiin.
Halusin myös tarkastella miltä asian kirjoittaminen tuntuu ja miltä se kirjoitettuna sitten näyttää. Huomaan että runoluomuksena juttu ei ole oikein onnistunut, se on kömpelö kertoelma, ontuva tapahtumasarjan kuvaus.

Kirjoittaessa en ajatellut niinkään seksikokemusta vaan laajemmin kaikkea sitä ihmissuhdesählinkiä ja ihmisen ikävää toisen luo, elämännälkäistä tarkoituksen ja kokemusten etsintää.

Valmista runoa lukiessa ajattelin erityisesti tätä: kuten minun ja Hannen episodi on minun henkilöhistoriassa merkittävä ja katselen tapahtumasarjaa omasta perspektiivistäni, samoin on hänen ja Tapsan episodi sekä hänen ja Velmun episodi merkittäviä heidän elämässä. Minun ja Hannen kokema "romanssi" ei ole sen enempää kuin vaikkapa Tapsan ja Hannen "romanssi". Kuitenkin ihmisellä on taipumus katsella henkilöhistoriansa merkittäviä ihmisiä ikäänkuin ne kuuluisi hänelle. Tietyssä mielessä tietysti kuuluukin - siis omaan henkilöhistoriaan ja tunnemaailmaan. Mutta olisi väärin ulottaa omat tunteet ja muistot toisen reviirille ja niin pyrkiä omistamaan tuo ihminen. Kaikilla meillä on oma elämämme tapahtumasarjoineen joissa ihmiskohtalot leikkaavat toisiaan.

Omistan toista ihmistä koskevat muistoni ja tunteeni mutta ne tapahtuu minun reviirini sisällä, minussa, kuuluen minuun, toista ihmistä itseään en saa muistojeni ja tunteideni kautta omistaa enkä sitoa kuin hän olisi minun jalkani tai käteni, jota sitten vaadin liikkumaan kiljuvien tarpeideni mukaan. Silloin mennään pimeille alueille. Äärimmillään toisen tahdon manipulointi johtaa tiedostamattomaan, joskus jopa tietoiseen noituuteen.

Tämä yleisesti ottaen.

Usein kun kohdistat jotain tekstiäsi minuun
puhut jopa noituudesta? mitä tarkoitat? " tietoisella noituudella " onko siis rakkauteni sinuun, ollutkin vain sielullista noituuden harjoittamista
niinkö?

Rajoista - - siinä olet oikeassa ja niitä kun mulla
ei ole ollut, niin sekoitin itseni ääriviivat sinuun
ja toisinpäin >

äitiparta kirjoitti:

Runon kirjoittamiseen vähän vaikutti kun palstalla runojani jatkuvasti kommentoi suoraan ja uusin aloituksin henkilö joka ei salli minun kirjoittavan mitään rakkausrunoiluun liittyvää ellei se kohdistu suoraan häneen niin että kerron hänen ihanuudesta, kaipauksesta häntä kohtaan ym. Minusta tuntuu että hän liittää jokaisen kirjoittamani tekstin itseensä jollain tavalla kirjoitan mitä tahansa.

Halusin kait osoittaa että minulla on oma menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus joita hän ei voi hallita, kontrolloida. Sikäli runossa on kyllä... miten sen sanoisi... Ilkeydeksi en sitä myönnä. Toivon vain että hänkin kohtaa omat rajansa ja ymmärtää että olemme erillisiä henkilöitä niin että minulla on oikeus sellaisiinkin tunteisiin joissa hän ei ole läsnä ja että ne on mun tunteita ja elämää. Vaan tämän runon syntymisessä hän siis tavallaan oli läsnä, kun muutamat samana päivänä kirjoittamansa kommentit ikäänkuin provosoi tähän. Typerää tietysti että provosoiduin, minun lapsellisuutta se.

Mutta en kirjoittanut pelkästään osoittaakseni ja todistaakseni oikeutta omaan henkilöhistoriaan. "Runo" on jatkoa tuohon aikaisempaan, kertoen toisen merkittävän tapahtuman ja vaiheen. Elämänvaiheeseen ja ihmissuhteeseen tietysti liittyy varsin paljon sellaista mikä ei runossa tule esiin.
Halusin myös tarkastella miltä asian kirjoittaminen tuntuu ja miltä se kirjoitettuna sitten näyttää. Huomaan että runoluomuksena juttu ei ole oikein onnistunut, se on kömpelö kertoelma, ontuva tapahtumasarjan kuvaus.

Kirjoittaessa en ajatellut niinkään seksikokemusta vaan laajemmin kaikkea sitä ihmissuhdesählinkiä ja ihmisen ikävää toisen luo, elämännälkäistä tarkoituksen ja kokemusten etsintää.

Valmista runoa lukiessa ajattelin erityisesti tätä: kuten minun ja Hannen episodi on minun henkilöhistoriassa merkittävä ja katselen tapahtumasarjaa omasta perspektiivistäni, samoin on hänen ja Tapsan episodi sekä hänen ja Velmun episodi merkittäviä heidän elämässä. Minun ja Hannen kokema "romanssi" ei ole sen enempää kuin vaikkapa Tapsan ja Hannen "romanssi". Kuitenkin ihmisellä on taipumus katsella henkilöhistoriansa merkittäviä ihmisiä ikäänkuin ne kuuluisi hänelle. Tietyssä mielessä tietysti kuuluukin - siis omaan henkilöhistoriaan ja tunnemaailmaan. Mutta olisi väärin ulottaa omat tunteet ja muistot toisen reviirille ja niin pyrkiä omistamaan tuo ihminen. Kaikilla meillä on oma elämämme tapahtumasarjoineen joissa ihmiskohtalot leikkaavat toisiaan.

Omistan toista ihmistä koskevat muistoni ja tunteeni mutta ne tapahtuu minun reviirini sisällä, minussa, kuuluen minuun, toista ihmistä itseään en saa muistojeni ja tunteideni kautta omistaa enkä sitoa kuin hän olisi minun jalkani tai käteni, jota sitten vaadin liikkumaan kiljuvien tarpeideni mukaan. Silloin mennään pimeille alueille. Äärimmillään toisen tahdon manipulointi johtaa tiedostamattomaan, joskus jopa tietoiseen noituuteen.

Tämä yleisesti ottaen.

????