Moi,
Mä taidan alkaa olla masentunut. Opiskelen yliopistossa ja olen saanut opiskeltua hyvin, mutta tämä ahdistava ja masentava tunne opiskelupaikkakunnallani ollessani alkaa hiljaa lannistaa minut. Olen aika yksinäinen opiskelupaikkakunnalla ja siksi masennun täällä ollessani. Olen alkanut suorastaan vihata täällä oloa, miten ihmeessä siis jaksan opiskella???Olen yrittänyt miettiä kaikkea mahdollista ja tehdä asian eteen jotain..mutta en enää tahdo jaksaa. Opiskelu on stressaavaa ja se alkaa kaatua päälle, kun ei jaksa tämän yksinäisyyden kanssa. En koe enää mitään intoa mistään, enkä jaksa uskoa tulevaisuuteen, joten opiskelukin alkaa tuntua turhalta. Onko muita opiskelijoita, joilla on samoja tunteita?
Mä taidan alkaa olla masentunut. Opiskelen yliopistossa ja olen saanut opiskeltua hyvin, mutta tämä ahdistava ja masentava tunne opiskelupaikkakunnallani ollessani alkaa hiljaa lannistaa minut. Olen aika yksinäinen opiskelupaikkakunnalla ja siksi masennun täällä ollessani. Olen alkanut suorastaan vihata täällä oloa, miten ihmeessä siis jaksan opiskella???Olen yrittänyt miettiä kaikkea mahdollista ja tehdä asian eteen jotain..mutta en enää tahdo jaksaa. Opiskelu on stressaavaa ja se alkaa kaatua päälle, kun ei jaksa tämän yksinäisyyden kanssa. En koe enää mitään intoa mistään, enkä jaksa uskoa tulevaisuuteen, joten opiskelukin alkaa tuntua turhalta. Onko muita opiskelijoita, joilla on samoja tunteita?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mulla oli aivan sama homma, kun aloitin opiskelut 3,5 vuotta sitten aivan toisella puolen Suomea. Pikkuhiljaa tutustuin kuitenkin opiskelutovereihini ja nykyään mulla on monia hyviä ystäviä opiskelupaikkakunnallani, vaikka tuskin ko. paikkaan jään opiskeluiden jälkeen. Sun on vain oltava aktiivinen ja mentävä porukoihin mukaan. Älä lannistu vaan raahaa itsesi aktiviteetteihin, vaikka väkisin!!
Moi!
Itellä just samanlainen olo. Noin 1,5 vuotta olen opiskellut uudella paikkakunnalla, ja tuntuu et en enää jaksa ku on aika yksinäistä. Koulu tuntuu menevän koko ajan huonommin ja huonommin johtuen vähäisestä koulun ulkopuolisesta sosiaalisesta elämästä. Tein kesällä töitä pari kuukautta ja tuntui et meni elämä paljo paremmin, ku ei ois muutenkaan ollu, työajoista johtue, paljo aikaa muuhun elämiseen. Nyt ku opiskelun lomassa sitä aikaa kummiski on, niin sitä vaan miettii et mitä tekemistä keksis, ku ei oo kavereitakaan. Kaikki mun vanhat kaverit asuu ympäri Suomea, ja niitä ei näe ku korkeintaan kerran kuussa, jos sitäkään.
Mä tein nyt alkuvuodesta ratkaisun et ilmoitan itteni poissaolevaks joksikin aikaa koulusta ja teen töitä välillä. Tuntuu et muuten ei kestä koulun tuomia paineita. Tuntee muutenki ittensä kovin hyödyttömäks, ku asiat ei oo edenny toivomalla tavalla.Eikä todellakaan aina jaksa uskoa tulevaisuuteen. Tulevaisuuden suunnitelmat on muuttunu aika rajusti viimeisen 1,5 vuoden aikana. Tällä hetkellä en suunnittele elämääni kovinkaan pitkälle, sillä kaikki haaveet ja toiveet on tuntuneet menevän pieleen viimeaikoina.Viikko kerrallaan.
Vastaavanlaisista ongelmista kärsiviä on varmasti paljo muitakin opiskelijoita. Oon miettiny et miks ei joka kaupungissa vois olla jotain "yksinäisten kerhoa" tai vastaavaa, jossa yksinäiset ihmiset vois tavata ja tutustua vaikkapa urheilun yms. merkeissä. Auttas varmaan monia. Yksinäisyys kun ei välttämättä johdu ujoudesta tai uskalluksen puutteesta, vaan siitä et sopivaa seuraa ei oo esim. koulusta vaan löytyny tai koulussa on jo valmiit ystävä piirit joihin ei helposti pääse sisälle. Oon myös huomannu et vanhemmalla iällä tutustuminen on todella vaikeata ja hyviä ystäviä ei helposti löydä. Johtuu varmaan siitä et useimmat ihmiset ovat elämässään jo siinä pisteessä,et niillä ei ole tarvetta/halua tutustua enää meihin yksinäisiin.Itse olen koko ikäni tottunut siihen et on kavereita ja kai niistä on ollut hieman riippuvainenkin. Nyt tilanne on toinen. Ei oo kavereita lähettyvillä, mut osaa myös olla yksin. Sinänsä hyvä, mut huomaan et oon muuttunu ihmisenä todella paljon. En ole läheskään niin sosiaalinen kuin ennen. Olen kyllä yrittänyt miettiä ratkaisua tähän umpikujaan, mut en oikein tiedä itsekään mitä tekis???
Onko sulla jo pitkäänkin ollu masentunu olo? Itellä on aina sellaisia kausia,et välillä asiat menee todella huonosti ehkä pari viikkoa, mut sitte tuntuu taas menevän kohtalaisesti. Kauhulla vaan aina odottaa milloin se masennus taas alkaa. Koita pärjäillä ja muista et ei se koulu koko elämä oo. Jos tuntuu et ei jaksa, nii on kai mahdollista pitää välillä taukoa?Yliopistostakin saa pitää vapaata muistaakseni yhteensä 10 vuotta menettämättä opinto-oikeutta...
Itse opiskelen AMK:ssa. Mull oli viime syksy ihan helvettiä, kun on ihan samanlainen tilanne kuin teillä. Tuolla koulussa lähiopetustunteja on niin sairaan vähän, että on ihan liika aikaa olla yksin. Se on välillä niin kamalaa. Ei tiedä miten selviää, kun mikään ei kiinosta ja koko ajan vain miettii sitä yksinäisyyttä. Toisaalta välillä tulee taas hetkiä jolloin siitä nauttii täysin rinnoin.
Itse olen kotoisin maaseudulta ja sopeutuminen kaupunkilaisten joukkoon on ollut vaikeaa. Kun ei mitkään harrastukset, puheenaiheet, vapaa-ajan vietto tavat ole lähellekään samantyylisiä. Sitten kun vielä porukat luokallani tuntuu olevan suuri osa adhd:sta kärsiviä ja itse enemmänkin pohtia tyyppiä.
Tässä ainakin muutamia omia tapojani ehkäistä masentuneisuutta. Urheilen paljon, eli lähes joka päivä juoksen ja käy pari kertaa viikossa kuntosalilla. Tarkotus olis vielä alkaa käydä uimassa. Syön joka päivä itse valmistamaani ruokaa ja aamulla teen kaurapuurot. Ruoanlaitto on hyvää elämänhallintaa ja siihen saa uppoamaan aikaa. Kannattaa pitää myös päiväkirjaa, että mikä on olotila ja kirjata kaikki asiat. Syön omega3 kalakapseleita, on ainakin väitetty, että ne auttais. Koitan jonkun verran sisustaa erittäin pientä asuntoani. Siinä ainakin jotain.
Itse oon nyt opiskellut AMK:ssa 2 vuotta. Homma on mennyt aika pahasti reisille, koska en ole oikein kiinnostunut koko alasta.
Ehkä kuitenkin eniten masentaa nuo 2 hukattua vuotta. Toiset mun ikäiset valmistuu näillä hetkillä. Ehkä olo parantuis jos keksisin sen oman alan vihdoin ja viimein.
Oma masennukseni alkaa olla jo edennyt siihen pisteeseen,että en kohta jaksa opiskella enää ollenkaan. Eikä yrittää enää mennä mukaan aktiviteetteihin tai muutakaan. Ei minulla ole opiskelupaikkakunnallani yhtään ystävää, muualla niitä on, mutta pitävät yhteyttä aika laiskanlaisesti. Ei jaksa aina olla itse se yhteydenottaja tai saada kielteisiä vastauksia. Ei jaksa mennä yksin kauppaan eikä enää edes kirjastoon. Toivottavasti jaksan nousta vielä ylös joku päivä.
Teidän kirjoituksenne on kuin mun omasta elämästä. Olen nyt opiskellut 2 ja puoli vuotta vieraalla paikkakunnalla kaukana kaikesta tutusta. Ensimmäinen vuosi meni aika hyvin, aluksi tutustuinkin ihmisiin mutta jotenkin jäin kuitenkin porukoista pois, ja pikku hiljaa olin vain enemmän ja enemmän yksin. Silloin se ei vielä haitannut erityisemmin, vaan kaikki tuntui vielä uudelta ja mielenkiintoiselta. Toinenkin vuosi alkoi ihan mukavasti, mutta vähitellen lisääntyivät ne aamut jolloin ei meinannut päästä sängystä ylös. Lopulta vain itkin päivittäin ja sitten kun en enää jaksanut itkeä istuin vain apaattisena tietokoneen tai television ääressä. Toisen vuoden keväällä hakeuduin YTHS:lle, mutta tuntui, ettei siitä ollut oikein mitään apua eikä heitä kiinnostanut kuin jakaa lääkkeitä, joten lakkasin käymästä siellä.
No nyt on kolmannesta vuodesta puolet takana, opinnot eivät meinaa edistyä enää lainkaan, kun en jaksa keskittyä lukemiseen ja sehän vasta masentaa. Aamuisin en keksi yhtään mukavaa syytä nousta ylös sängystä, nousen vain koska on pakko...Välillä tuntuu paremmalta, toisinaan jopa tuntuu kuin voisin valloittaa koko maailman, mutta se tunne menee nopeasti ohi ja sitten on jäljellä epätoivo, pelko ja ahdistus. Kaikki tekeminen tuntuu vaativan järjettömiä ponnisteluja. Henkinen paha olo sitten heijastuu fyysisinä vaivoina, kuten usein toistuvina päänsärkyinä.
Olen päättänyt nyt kuitenkin yrittää saada elämäni kuntoon, etten enää putoaisi siihen tilaan missä olin viime keväänä. Olen huomannut että tietyt rutiinit tuovat minulle hyvää oloa, kuten juuri ruoanlaitto, urheilu ja kouluasioiden tekeminen ajoissa. Uiminen on myös suunnitelmissa. Sisustaminen tuo iloa minunkin elämääni, mutta valitettavasti vie myös rahaa...
Pitäisi täyttää päivät tekemisellä, mahdollisimman paljon kaikkea säännöllisesti, jotta ei ehtisi ajatella. Pitäisi kai hyväksyä, että tulee aina olemaan erilainen kuin muut, jotenkin ulkopuolinen.
Yksi asia joka tuo itselleni parempaa mieltä on positiivareiden ajatusten aamianen. Se lähetetään sähköpostiin joka aamu(http://www.positiivarit.fi). Mukavaa saada heti aamusta jokin positiivinen miete, joka ehkä auttaa jaksamaan seuraavan hetken.
Yritetään elää päivä kerrallaan. Jaksamisia teille! =)
Opiskelen yliopistossa nyt 2.vuotta, ja olen päättänyt, että maanantainan otan yhteyttä YTHS:n mielenterveyspalveluun. Elättelen toivoa, että siellä joku osaisi auttaa. Ehkä jokin mielialalääke auttaisi ponnistamaan kiinni elämään?
Surkea tilani: opinnot eivät ole edenneet riittävästi, olen tehnyt opintosuunnitelman keväälle mutta tuskin pystyn lähellekkään, en usko enää itseeni ja tulevaisuuden näen menevän vain entistä huonommin. En kestä olla yksin, mutta en kestä olla muidenkaan seurassa. Itken lähes koko ajan, ruokahaluni on lähtenyt, nukahdan usein vain nukahtamispillerin avulla, ja ylös en haluaisi nousta yhtenäkään aamuna.
En minä ollut aina luuseri. Lukiossa kavereita ja aktiviteettia oli paljon, ja koulu sujui. Jotain vain tapahtui. Ehkä vierastin sitä, että useimmat muut fuksit olivat monia vuosia vanhempia eikä kovin moni halunnut tutusta. Nekin pari, joihin tutustuin, alkoivat opiskella kursseja toisista tiedekunnista. Ehkä sitten vain rikkinäisen lapsuuden ja teini-iän kivut päättivät, että nyt on aika selvitellä. Vaikka luulin jo, että olen antanut anteeksi ja käynyt kaiken läpi.
Mulla ei ole siis kavereita yliopistolta, mutta entisiä kavereita on joitakin jäljellä - pari sellaista, jotka haluavat silti olla ystäviä, vaikka yhteydessä on harvemminkin. Ja tuttuja kaveripiirejä olisi lähellä, jos vain pystyisi menemään heidän seuraansa ja olla aktiivinen. Mutta en pysty. Useimmiten ahdistus tekee invalidiksi, kun pitäisi johonkin lähteä. Sattuu, kun vertaan omaa tilaani heidän tilaansa.
Thank you bellas, and bye
Kun tuossa aiemmin sanoin ettei minulle ollut apua YTHS:llä käynneistä, en missään nimessä ollut sitä mieltä ettei siitä olisi muillekaan apua. Toivottavasti en saanut kenenkään oloa epätoivoisemmaksi omilla kokemuksillani. Toivon, että te kaikki yksinäisyyden kanssa ponnistelevat hakeudutte YTHS:lle jos vähänkin tuntuu ettei vaan jaksa.
Itse en tainnut olla tarpeeksi vastaanottavainen avulle. Lääkkeet varmasti auttavat monia, onhan siitä tieteellistä näyttöä, mutta itse en vain halua enää lääkitystä.
Mutta on hienoa jos osaa ja pystyy hakemaan ajoissa apua. Tiedän, kuinka paljon rohkeutta se vaatii. Tsemppiä! :o)
Kannattaa ehdottomasti mennä kaikkiin mahdollisiin ainejärjestöjen kissanristijäisiin ja vuositasolaistensa pikkujouluihin, sitä pääsee huomattavasti lähemmäksikin uusia ihmisiä.
Ja älkää missään nimessä unohtako vanhoja kavereitanne eri kaupungeissa, vaikkei kovin usein enää voisikaan tavata. Se on joka kerta kuitenkin riemastuttavaa, kun yhdessä kokoonnutaan ja kaikki tuntevat sinut melkeimpä perinpohjin ja ymmärtävät aivoituksiasi. Siihen ei kuitenkaan kovin lyhyellä ystävyydellä pysty.
täällä myös yksi masentunut(?) opiskelija... En tiijä onko niissä kaikenmaailman kissanristiäisissä ravaamisesta mitään iloa. Yleensä sellaisia pysyviä kavereita löytää sitten pikkuhiljaa. Näin ainakin omalla kohdallani on. Kannattaa käydä kuitenkin luennoilla, harjoitusryhmissä jne. jotta edes näkee muita ihmisiä joskus. Ja luennoista voi saada avun myös uniongelmiin :P