Onko mahdollista käydä lääkis ilman ainuttakaan dissuktiota tai obduktiota?
Tämä alkaa näyttämään minulle kynnyskysymykseltä lääkikseen pyrkimisen suhteen. Ala sinänsä on "se kaikista kiinnostavin", mutta kammoan ajatustakin ruumiinavaussaliin kävelemisestä. Suunnitelmissa on valmistua tutkivaksi lääkäriksi, joten en tod.näk tulisi koskaan kuitenkaan törmäämään ruumiisiin. Itse asiassa voisin kuvitella että 2010-luvulla olisi kehitetty jo kaikenlaisia datapohjaisia malleja, joilla voisi korvata live-ruumiinavauksen.
Toiseksi mietityttää, että jos todella tekisin työkseni työtä solu/molekyylitasolla tai vaikkapa perinnöllisyystieteen parissa, onko kuitenkaan välttämätöntä kohdata oikea ruumis?
Kolmanneksi, olen miettinyt, onko niiden tarkoituksena kenties vaan psyykkisesti kasvattaa lääkärin vaativaan ammattiin, jossa kieltämättä eritteet esittävät suurta ja merkityksellistä osaa? Itselleni veren, ulosteen tai oksennuksen törkkiminen ei tuota mitään vaikeuksia, en myöskään kammoa yksittäisten elinten käsittelyä eli maksaa ja munuaisia paistuu pannulla, jos on tarvis. Ihan face-to-face en kuitenkaan tuonen sadon kanssa haluaisi olla.
Tämä alkaa näyttämään minulle kynnyskysymykseltä lääkikseen pyrkimisen suhteen. Ala sinänsä on "se kaikista kiinnostavin", mutta kammoan ajatustakin ruumiinavaussaliin kävelemisestä. Suunnitelmissa on valmistua tutkivaksi lääkäriksi, joten en tod.näk tulisi koskaan kuitenkaan törmäämään ruumiisiin. Itse asiassa voisin kuvitella että 2010-luvulla olisi kehitetty jo kaikenlaisia datapohjaisia malleja, joilla voisi korvata live-ruumiinavauksen.
Toiseksi mietityttää, että jos todella tekisin työkseni työtä solu/molekyylitasolla tai vaikkapa perinnöllisyystieteen parissa, onko kuitenkaan välttämätöntä kohdata oikea ruumis?
Kolmanneksi, olen miettinyt, onko niiden tarkoituksena kenties vaan psyykkisesti kasvattaa lääkärin vaativaan ammattiin, jossa kieltämättä eritteet esittävät suurta ja merkityksellistä osaa? Itselleni veren, ulosteen tai oksennuksen törkkiminen ei tuota mitään vaikeuksia, en myöskään kammoa yksittäisten elinten käsittelyä eli maksaa ja munuaisia paistuu pannulla, jos on tarvis. Ihan face-to-face en kuitenkaan tuonen sadon kanssa haluaisi olla.
Vastaukset 11
Vanhimmat
kohdata? Ei kai sinulle ole mielikuvaa, että lääketieteen opiskelijat menevät muutenkaan obduktioihin lähes riemusta kiljuen? Kuollut ihminenhän ei ole enää tietoinen tästä maailmasta, eikä myöskään tunne mitään, jäljellä on siis vain ruumis.
Mikä sinua itseasiassa eniten pelottaa kuolleen ihmisen kohtaamisessa? Voisitko kertoa?
Joo, olen miettinyt itsekin kuinka voisin -kestää- mahdolliset ruumiinavaukset. Todennäköisesti kammoan kaikista eniten kuoleen kasvoja, minkälaiset ne ovat? Luonnottomat? Kärsineet? Millä tavalla eroavat elävien nukkuvien kasvoista? Entä jos eteeni tulee itseni ikäinen vainaja tai se pahin, lapsi? Pinttyykö kuolleen ilme muistini sopukoihin ja tulen näkemään siitä painajaisia? Voisin ehkä pärjätä jollakin tavalla jos tietäisin, että päät on peitetty.
Kuolema sinänsä on jotenkin hanskassa, laskin juuri, että olen ollut 3 ristiäisissä ja 24 hautajaisissa (isovanhemmilla paljon sisaruksia jne)!
Olen leikellyt demoissa nukutelluja ja kuolleita rottia, sammakoita ja käsitellyt erilaisia eläinten sisäelimiä ja tehnyt parikymmentä kertaa verikokeen ottoharjoituksia yms. Säilöttyjen ja varsinkin säilömättömien elinten haju on kammottava, mutta siihen tottuu kun ottaa ekalla kerralla pussillisen mentholi-purkkaa mukaan.
Itse asiassa, niin hullulta kuin se kuulostaakin, yhdessä Muodon Vuoksi (se plastiikkakirurgi-sarja) osassa oli mainio kuvaus ajatusmaailmastani: Plastiikakirurgi Sean oli treeneemassa näyttökoetta varten ruumishuoneella. Pöydällä oli pelkkä vanhan naisen pää, joka alkoikin yllättäen puhua... Miten saisin ajatukseni pysymään koossa ja olemaan ajattelematta minkälainen tämäkin ihminen oli elävänä, miksi kuoli, mitä omaiset... Aargghh...
Luulen, että saatat jopa suurine pelkoinesi ja odotuksinesi pettyä ekassa obduktiossasi: yleisvaikutelma on siisti, rauhallinen ja siinä mielessä epäinhimillinen että koko ruumis vaikuttaa aika vahanukelta; täysin siltä että jokin olennainen siitä on lähtenyt eikä sen ihmisyys niin kauheasti häiritse kun henki tms. on poissa. Jotkin osat, esim. kasvot ja kädet voivat toki häiritä mutteivät varmaankaan millään traumatisoivalla tavalla. Se vaikutelma mitä on kurssikavereiden puheista silloin saanut oli että siinä mielessä helpottava kokemus ettei se nyt niin erikoista ollutkaan ja ettei enää tarvitse miettiä miten suhtautuu jos näkee yllättäen kuolleen. Opetusobduktio on etukäteen valmennettu, valvottu ja sopivan rauhaisa tilaisuus kohdata kuolema, paljon parempi kuin eka kesätyöpaikka keskellä yötä.
Palsamoidut ja mädäntyneet ruumiit haiskahtavat, "tuoreet" eivät, joskin ovat muita lajeja verisempiä. Jos pystyt kotona paistamaan pihviä kestät kyllä obduktiohajunkin.
Minä en voi pahoin dissektioissa, mutta kyllä kuolleen kasvojen katseleminen tuntuu vähän pahalta. Ne kasvot voi hyvin peittää ja dissektioissa olemmekin laittaneet aina liinan vainajan kasvoille. Obduktioissa kasvot eivät näy, kun osittain irrotettu päänahka peittää kasvot.
En usko että näet vainajista painajaisia. Tietenkin kasvot ovat selkeästi erilaiset kuin elävällä ihmisellä; jäykät ja ilmeettömät, iho on kalpea tai lautumilla, iho voi olla painunut jos vainaja on maannut pitkään kasvojensa päällä, silmät voivat olla auki. Mutta ihan tavalliset ihmisen kasvot ne kuitenkin ovat. Ei niihin mitään erityistä dramatiikkaa liity, elämä niistä vain on sammunut.
todeta kuolleeksi ihmistä (vanhusta, keski-ikäistä, nuorta tai pientä lasta), joka on kokenut väkivaltaisen mm. kuoleman. Siinä tilanteessa tulee väkisinkin mieleen juuri noita asioita, mitä alkup.kirjoittaja sanoi.
Lääketieteen lisensiaatin tutkintoa ei voi suorittaa suorittamatta kymmeniä kertoja palsamoidun ruumiin leikkelyä anatomian oppimistarkoituksessa. Myös opetusruumiinavaukset ei-palsamoidulla ruumiilla eli obduktiot ja myös oikeuslääketieteelliset obduktiot ovat pakollisia, niitä on yhteensä joku 10-15 kpl noin.
Tutkinto on paitsi tieteellinen lisensiaatin tutkinto, niin myös selkeästi ammattiin valmistava tutkinto ja Suomessa kaikki lääkärit opiskelevat ensin yleislääkäreiksi ennen kuin voi erikoistua jollekin tietylle alalle. Tutkijakin suorittaa aina myös yleislääkärin tutkinnon, vaikka sitten jäisikin yliopistolle tutkijalääkäriksi ja alkaisi heti tehdä väitöskirjaa ja tutkimusta lisensiaatin tutkinnon jälkeen.
Ruumiin kohtaaminen ei ole niin erikoista tai hankalaa kuin voisi kuvitella ja asiaan tottuu yllättävän hyvin ja kuoleman oppii ja ymmärtää olevan elämään kuuluva luonnollinen ja välttämätön asia, jota ilman elämä ei edes olisi mahdollista. Kuolema onkin ainoa täysin varma asia elämässä, kaikki muu elämään liittyvä on enempi vähempi epävarmaa.
Mikään inhimillinen ei ole lääkärille vierasta ja työhön liittyy paitsi elämän suuret ihmeet, niin myös kuolema.
Jos yhtään järjellä ajattelet, niin enemmänhän sinun kannattaisi pelätä eläviä ihmisiä kuin kuolleita ja enemmän pitäisi hermostuttaa elävän leikkaaminen kuin kuolleen.
puolesta? Mikä on sinulle pikkujuttu (ja myös ensikohtaamiset kuolevan ihmisen ja kuolleen ihmisen kanssa onnellisesti ohi), ei välttämättä ole pikku juttu toiselle.
Mikä witun idea siinäkin on, että ensimmäisenä pitää heittää toiselle (kysyjälle) vasten kasvoja kaikki mahdolliset asiat, jotka kysyjää tavalla tai toisella askarruttavat ja mitkä tietyllä tapaa kokee myös pelottavina. Ihan sama, kuin jo synnyttäneet pelottelevat ensisynnyttäjän puolikuoliaaksi jo odotusvaiheessa kaikenlaisine kauhutarinoineen.
En kai heittänyt mitään kauhutarinoita, vaan kerroin mahdollisimman lyhyesti ja yksinkertaisesti miten asia on, kai se nyt parempi on kertoa totta ja mahdollisimman puolueettomasti ja ilman mitään intohimoja suuntaan tai toiseen. Asia on niin kuin sen kerroin olevan ja piste. Sama kuin olisin sanonut synnyttäjälle, että "tuo raskaus päättyy sitten synnytykseen". Siis totesin vain kuten asia on, en mielestäni käynyt kertomaan mitään "juttuja", vai mitä?
Ei kai kuolema koskaan ole mikään pikku juttu eikä saakaan olla. Ei se ole sitä minullekaan. Mutta ei se nyt mikään luonnoton tai kerta kaikkiaan maailman hirvein juttu ole että elämän lopuksi ihminen kuolee. Ei siitä kannata tehdä "turhaan" hankalaa asiaa. Kuolema on vain siirtynyt pois nykyisin kauas muualle (sairaaloihin) että nykyihmiset eivät osaa suhtautua siihen enää. Ennen oli varmaan jokainen melkein jo lapsena nähnyt jonkun kuolleena, usein vieläpä oman hyvinkin läheisen ihmisen. Suhtautumistapaansa voi kehittää aktiivisesti pohtimalla asioita hieman ja sitä tarkoitin kysyjällekin.
En kai heittänyt mitään kauhutarinoita, vaan kerroin mahdollisimman lyhyesti ja yksinkertaisesti miten asia on, kai se nyt parempi on kertoa totta ja mahdollisimman puolueettomasti ja ilman mitään intohimoja suuntaan tai toiseen. Asia on niin kuin sen kerroin olevan ja piste. Sama kuin olisin sanonut synnyttäjälle, että "tuo raskaus päättyy sitten synnytykseen". Siis totesin vain kuten asia on, en mielestäni käynyt kertomaan mitään "juttuja", vai mitä?
Ei kai kuolema koskaan ole mikään pikku juttu eikä saakaan olla. Ei se ole sitä minullekaan. Mutta ei se nyt mikään luonnoton tai kerta kaikkiaan maailman hirvein juttu ole että elämän lopuksi ihminen kuolee. Ei siitä kannata tehdä "turhaan" hankalaa asiaa. Kuolema on vain siirtynyt pois nykyisin kauas muualle (sairaaloihin) että nykyihmiset eivät osaa suhtautua siihen enää. Ennen oli varmaan jokainen melkein jo lapsena nähnyt jonkun kuolleena, usein vieläpä oman hyvinkin läheisen ihmisen. Suhtautumistapaansa voi kehittää aktiivisesti pohtimalla asioita hieman ja sitä tarkoitin kysyjällekin.
Edellisen kirjoittajan teksti oli rauhallisen harkittua faktaa. Olen erittäin samaa mieltä siitä, että koska moni joutuu jo opiskelujen aikana kesätöissä toteamaan kuolleeksi potilaita niin on täysin välttämätöntä että ensimmäiset kuolemakokemukset on saatu jo aiemmin: siinä omaista nenän edessä ei vain *voi* mennä vihreäksi tai pyörtyä. Kun olet kurssikavereiden kanssa samassa veneessä ja tarkoituksena on oppia anatomiaa niin kyllä se hyvin menee, usko pois. Ketään ei pakoteta leikkelemään ja voi vetäytyä tilanteessa myös taka-alalle, mutta kannattaa toki yllättää itsensä ja opetella sitä oleellista anatomiaa ihan kädestä pitäen.
Jokaisella on oma kynnyksensä, lääkärillä sen vain täytyy olla keskivertomattimeikäläistä korkeampi. Onneksi ajatukseen saa ja voi totutella rauhassa, eikä niitä avauksia nyt *niin* paljoa ole useimmilla lääkispaikkakunnilla. Opiskelijoiden keskuudessa dissektiokurssit ovat itse asiassa pidettyjä ja suosittuja; ei video tai dvd koskaan voi korvata sitä elämystä ja oppia minkä saa aidon ihmisruumiin koskettamisesta - siinä oppii samalla kirurgian alkeita kätevästi: millaista on leikata mitäkin osaa.
Tiettyjen leikkausten seuraaminen on mielestäni aika tavalla rajumman näköistä puuhaa kuin anatomian avaukset, siinä veri roiskuu. Yhtä kaikki, kaikki se on hyvin mielenkiintoista katsottavaa.
Moni maallikko kurkistaisi mielellään avaussaliin; siihen uteliaisuuteen ja maailman sulkeutuneisuuteenhan perustuvat useimmat nykydekkaritkin joissa on joku oikeuslääkäri pääosassa. Moni lääkisläinen pitää avauksia oikeutena eikä ikävänä riesana. Ja tarinat avauskokemuksista lentelevät illanistujaisissa kuin sotajutut; se on kaikkien lääkisläisten yhteistä kulttuuriperinnettä joka yhdistää ja lähentää, "tulipas sekin koettua".