Laihduin alle 3 kuukaudessa 28 kiloa. En painanut enää kuin 40 kiloa ja olen 167 pitkä. Jouduinkin sitten sairaalaan. Ja nyt kadun että ikinä suostuin hoitoon. Vihaan sitä että ne tekivät minusta tällaisen mikä nyt olen.Niinpä aloitin taas ankaran laihdutuskuurin. Vaikka tiedänkin mihin se lopulta johtaa. Ehkä en vain enää välitä mitä minulle käy. Ehkä olen jo luopunut toivosta että ikinä voisin parantua. Syömättömyys on kai keino pitää itsensä kasassa mutta hirveän ahdistuksen keskellä. Elämästäni on tullut helvettiä. Elän jatkuvassa noidankehässä. Toivon kaikille teille jotka olette kokeneet saman jaksamista. Älkää te luovuttako.
Toivonsa menettänyt...
Anz
71107
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kertoa, että kuinka paljon painat nyt kun aloitat ton uuden laihdutuskuurin? itselläni sama tilanne, lihottivat minua sairaalassa yli 10kg! nyt se on saatava pois, olin ennen paljon onnellisesmpi, kun ei ollut tätä kaikkea läskiä tässä...
En oo käyny vaa`al pitkään aikaan ku pelkään sitä lukemaa mikä siel näkyy.Mut viimeks ku kävin ni se näytti jotain 54 kiloo. Tiedän et se on ihan normaali paino mut miule siinä on monta kiloo liikaa. Entä sie? Paljon painoit alimmillas? Alotitko siekin taas laihduttamaan?
sanoit, että olit ennen paljon onnellisempi kun olit laihempi... Tiedätkö, että onnellisuus on oikeestikin ihan päänsisäinen asia!! se ei riipu kiloista yhtään, vaikka niin aatteletkin... Itse joskus oon aatellu samaa... että tanssijana, kun oon välillä ollut hoikempi, oon onnellisempi... mutta tosiasiassa silloin oon niukinnaukin jaksanu käydä koulua, tuskin pitää yhteyttä kavereihini, eikä ollu voimia nauttia elämästä ja pyörtyilin välillä... Nyt kun oon paremmassa kunnossa (en tosin tiiä kiloista, kun puntarit on turhia!! kun ei ne ilostuta ketään) ni jaksan paremmin ja huomaan että mun elämänilo on palannut!! syö terveellisesti ja liiku, niin sun kroppa kiinteytyy, näytät hyvältä ja voit hyvin!Paljon paremman näköistä, että on kiinteä ja lihaksiakin kuin vain luuta ja nahkaa..
miekään en oo uskaltautunut vaakalle... mutta sairaalassa ylimmillään 50!!! joka on ihan liikaan!! nyt alkoi laihdutus... vaik jotki onki sitä mieltä et mie näytän paremmalt nykyää.. en usko... :( yök!
Nii ne miulekkin sanoo et näytän paremmalta. Mut peilistä minuu kattoo lihava läskimooses. Ja se on ällöttävä näky. Hirveen ristiriitanen tilanne ku äly sanoo et älä laihduta tai voit lopulta vaikka kuolla. Mut halu olla laiha voittaa jopa kuolemanpelon.
mun hyvä ystävä on nyt neljä vuotta sahannut kodin ja sairaalan välillä. Viimiset kaksi vuotta hän on viettäny kokonaan sairaalassa. Neljä kuukauttako hän nyt oli kesällä kotona ja se meni erittäin huonosti.
Tsemppiä sinulle ja voimia!!!
Heips vaan kaikki täällä palstailevat.
Olen jo 39 wee ja 7 ween pojan yh-äiti.
Oma anoreksiani puhkesi vuonna 1980 kun olin 14 v ja mitoissa 168/ 52. Aika mitättömästä alkoi - oli hyvä urheilija ja koulussa 10 tyttö - mutta ihastuin yhteen poikaan - . Haukkui rillipääksi, läskiksi yms ja ujo ja arka kun olin niin aloin tetty laihduttamaan.. Ja meni ihan överiksi - puoli vuotta ja painoa enää 42 ja urheilu jäi- häpesin, kun kisoissa en pärjännyt. kaverit jäi. Silloin ei anoreksiasta juuri puhuttu- kotona isä ja äiti huusivat, haukkuivat hulluksi, " pakottivat " syömään, punnitsivat ( join jopa 4 l vettä yhteen menoon , piilotin painavia esineitä taskuihin yms ... kauheaa näin jälkeenpäin). Palelin, menkat loppuivat, ystäviä ei ollut, kävelin ja paastosin, tätä jatkui vuosikaudet, pääsin sentään nippanappa ylioppilaaksi mutta mitat silloin 169/29. Ihme etten kuollut ! Ne valokuvat minusta, herrajumala miten kauhealta näytin ja muut olivat parhaassa nuoruusiässä kauniita ja hyvänvärisiä. Itse olin harmaa, posket kuopalla, nukkakarvoitusta, hiukset kuin hiirenhäntä, lapaluut törröttivät, maha pömpötti, jalat kuin tikut - niitä ylioppilaskuvia hihattomassa puvussa en kehtaa ikinä kenellekään näyttä. Myös nuo vuodet ovat muististani hävinneet - en muista kuin joitakin tapahtumia välähdyksittäin - muistan kun palelin jollakin matikan tunnilla enkä ymmärtänyt mitään.
Pääsin sentään töihin, alkoi bulimia, muut kauhistelivat laihuuttani, aloin syödä, ahmia, söin toistenkin eväät salaa ( kauheaa), näpistelin kaupoista herkkuja. Kammottavaa. Hampaat ovat kaikki paikattuja, kiille mennyttä, puolet juurihoidettuja. Häpeän nuoruusvuosiani. Sinne menivät nuoren aikuisen vuoteni, mahdollisuudet löytää poikakaveri, perustaa perhe, ja saada onnellinen elämä. Häpeän anoreksiaani ja bulimiaani. Olen kade niille keillä oli "mahdollisuus" opiskella, valmistua, edetä uralla ja saada onnellinen tasapainoinen elämä.
Kolmenkympin nurkilla painoni oli sentää 48-50, mutta muistoina eteenpäin työntyneet olkapäät, pömppömaha, hiukset menneet, hampaat kauheat, rillit - 10, mutta jostain kumman syystä bulimia alkoi jäädä ; joskus tosin sorruin. Ihastuin ukkomieheen, normaalista seurustelusta ja parisuhteesta minulla ei kokemusta- koin vain että joku halusi minuakin - tulin raskaaksi ( piti olla täydellinen mahdottomuus! menkkojakaan ei ollut kuin satunnaisesti) ja pidin lapsen vaikka suhde oli ja meni.
Nyt lapseni on 7 vuotias reipas miehenalku. Pelkäsin aivan hirveästi koko raskausajan että menneisyyteni aiheuttaa lapselle jotakin vammoja mutta onneksi ei. Raskausajan luin kaiken kirjallisuuden ja yritin liikkua, syödä ja olla niin kuin pienelle parhaaksi.
Mutta kyllä minä häpeän menneisyyttäni ja sitä että täytän kohta 40 ja parhaat vuoteni olen tuhlannut pelehtimällä syömisen kanssa ja muistojakaan nista vuosista ei ole ( ehkä aprempi niin ) . Häpeän myös että parisuhdetta ei ole, olen menettänyt mahdollisuuteni.Kasvoni ovat roikkuvat, hiukset ja hampaat huonot, muistikin pätkii, kremppoja siellä täällä, mutta onneksi on sentään vakityöpaikka ja aivan ihana lapsi. Painoni on 58 ja vyötärö 80 cm eli ihan vanhan mummon mitoissa :-) mutta se ei ole enää tärkeää. Menneisyyden haluaisin muuttaa, laihuus ei tuonut onnea.
haluan vain tällä sanoa kaikille nuorille, jotka haluavat leikkiä laihduttamisen kanssa ja olla hoikempia ja hoikempia... se ei ole tie onneen ..päinvastoin. Koko elämä voi mennä. Olen itsekin ihmetellyt, että miten olen yhä hengissä. Löysin vanhoista tavaroistani lapsuudenkodissa lääkärikäynnin tiedot: syke 31 krt/min, paino 29,2, verenpaine 90/55 ja suosituksen ( !!!!) vanhemmille tarkkailla syömistä ja tehdä monipuolista ravintorikasta ruoaka, olin silloin ollut 16v.
MIETTIKÄÄ HYVÄT IHMISET; tämä sairaus voi tappaa tai ainakin pilata koko loppuelämän !!!!!