Mikä minussa on vikana jos minulla on näitä. Joskus minulla on niin normaali olo ja mieliala että tuntuu ettei minulla edes ole mitään tällaisia mutta joskus taas epäilen maanis-depressiivisyyttä tai jopa skitsofreniaa.
-jatkuvaa ahdistusta, ainakin jonkinlaista hermostusta siellä taustalla. Ihan kuin ei voisi tuntea olevansa ihan yksin tai olla hiljaa paikallaan ilman että häiritsevät ajatukset tulevat. Ne tulevat usein aamulla, 5-15 minuuttia heräämisen jälkeen. Ihan kuin en heti herätessäni muistaisi ajatella outoja asioita
-pakkoajatuksia, mutta nämä liittyvät erityisesti siihen että kuvittelen lähettäväni ihmisille ajatuksiani, tai oikeastaan vain yhdelle kerrallaan. Tiedän toki etteivät ne oikesti lue niitä, mutta kun se vain ajatus vain häiritsee kaikesta älyttömyydestään huolimatta.
-levottomuutta, vaikea pysyä paikaallaan, vaikea keskittyä. Välillä keskittyminen voi onnistua ihan hyvin. Koulussa kukaan ei ole sanonut että käyttäytyisin oudosti enkä käyttäydykään.
-mielialan vaihteluita: vahva epätoivo, ylikerroksilla käynti epätoivoisena-> normaali mieliala -> ilo, ylivilkkaus, nopea puhuminen ja ajattelu.
Välissä olivat useita kuukausia varsin tasapainoisia. Sitä ennen minulla oli noita samoja plus lisäksi se vaihteli välillä itsetuhoiseen ja masentuneeseen mielialaan jossa en jaksanut tehdä mitään. Nyt ei masenna eikä itsemurha houkuta. Eli nyt tauon jälkeen kun mielialat ovat taas menneet sekaisin, on vain näitä ylikierroksilla meneviä mielialoja ja normaaleja mielialoja.
-syyllisyyden tunteita: "en voi hankkia ihmissuhteita koskaan, ksoka pilaisin vain kaikkien elämät", tätä vain välillä. Luonteeni on aika itsekäs, itsekeskeinen, ärsyisä, äksy ja itsepäinen, joten epäilen että mikä tahansa suhde kanssani olisi myrkyllinen. Tämä ei masenna minua enää ja selviän siitä sillä omat virheensä on vain kohdattava: muille vain en taida olla hyväksi
Lisäksi tunnen syyllisyyttä omista ajatuksistani jos pakkoajatukseni "pakottavat" minua ajattelemaan jotain tyhmää. Ne ajatukset tulevat siitä, että kaikkein vähiten haluan ajatella moista ja tiedän että ne johtuvat omasta turhasta hermostuksestani
-ajatuksiini vaipumista, hymyilen itsekseni niinkuin puhuisin ajatuksissani jollekin, joskus taas ajatukset voivat niin ärsyttäviä että alan näyttää kärsivältä. Käyttäydyn muuten normaalisti mutta vanhemmat kurtistelevat joskus kulmiaan ilmeilleni tai varsinkin jos yhtäkkiä läpsäisen itseäni päähän, yrittäen sillä karistaa jonkin ajatuksen.
Ja minä en nuku tarpeeksi. viimeksi outo "mielialakausi" loppui kun kesäloma alkoi viime vuonna. Silloin nimittäin sain nukuttua tarpeeksi. Ongelma ei ole etten saisi nukuttua. Ongelma on etten saa mentyä nukkumaan. Läksyt pitäisi tehdä ja meditaatioharjoituksia mielenhallinnan saavuttamiseksi, mutta kun ei saa mitään tehtyä, vaikka on ihan ylivilkas ja olisi ehkä aikaakin.
En haluaisi mennä vielä kallonkutistajalle, koska minulla on kyllä todellisuudentaju. En ole koskaan kuullut tai nähnyt tai tuntenut harhoja eikä mielisairauksia ole suvussa.
Tiedän mikä on todellista mutta ajatukseni ovat nykyään keskittyneet kaikeen siihen turhaan ja epätodelliseen, jopa joihinkin erittäin ärsyttäviin mielikuvituksellisiin juttuihin. Päässäni ovat juuri ne asiat joita en tahdo ajatella. Minulla ei ole ystäväpiiriä. Äidilleni puhun melkein mistä vain, mutta luulen että minun pitäisi puhua ihmisille enemmän kun nyt kuitenkin olen oikeasti aika avoin, joskus puheliaskin. En vain ole sellainen mukava ja kiinnostunut ihminen jonkalaisen ihmiset haluaisivat ystäväpiiriinsä. Minulla pitäisi ehkä olla elämä johon keskittyä. Minulla onkin vähän, esim koirankoulutuksia ja siellä saattavat ajatukset jopa unohtua, samoin kuin silloin kun katson vaikka jotain hyvää tv-sarjaa. Nykyään ne jatukset ovat vain kesittyneet btodeelisiksi tietämieni ongelmien sijaan ihan turhiin ja typeriin asioihin.
Onko tästä mitään keinoa päästä eroon? Kaikki nämä ongelmat ovat turhia ja tuulesta temmattuja.
Voin olla välillä koko päivän ihan normaali, muuten paitsi että sitä ajatuksiin vaipumista sattuu ja se on sellaista vääränlaista. Ennenkin vajosin helposti mielikuvitukseen ja unelmiin. Silloin se vain oli vapaata ja rauhoittavaa. Nyt se on sellaista "EI en minä ajattele noin!!!!" tai sellaista kuin puhuisin ajatuksissani jollekin, ja se on hermostuttavaa. Tietysti ihan turhaan.
-jatkuvaa ahdistusta, ainakin jonkinlaista hermostusta siellä taustalla. Ihan kuin ei voisi tuntea olevansa ihan yksin tai olla hiljaa paikallaan ilman että häiritsevät ajatukset tulevat. Ne tulevat usein aamulla, 5-15 minuuttia heräämisen jälkeen. Ihan kuin en heti herätessäni muistaisi ajatella outoja asioita
-pakkoajatuksia, mutta nämä liittyvät erityisesti siihen että kuvittelen lähettäväni ihmisille ajatuksiani, tai oikeastaan vain yhdelle kerrallaan. Tiedän toki etteivät ne oikesti lue niitä, mutta kun se vain ajatus vain häiritsee kaikesta älyttömyydestään huolimatta.
-levottomuutta, vaikea pysyä paikaallaan, vaikea keskittyä. Välillä keskittyminen voi onnistua ihan hyvin. Koulussa kukaan ei ole sanonut että käyttäytyisin oudosti enkä käyttäydykään.
-mielialan vaihteluita: vahva epätoivo, ylikerroksilla käynti epätoivoisena-> normaali mieliala -> ilo, ylivilkkaus, nopea puhuminen ja ajattelu.
Välissä olivat useita kuukausia varsin tasapainoisia. Sitä ennen minulla oli noita samoja plus lisäksi se vaihteli välillä itsetuhoiseen ja masentuneeseen mielialaan jossa en jaksanut tehdä mitään. Nyt ei masenna eikä itsemurha houkuta. Eli nyt tauon jälkeen kun mielialat ovat taas menneet sekaisin, on vain näitä ylikierroksilla meneviä mielialoja ja normaaleja mielialoja.
-syyllisyyden tunteita: "en voi hankkia ihmissuhteita koskaan, ksoka pilaisin vain kaikkien elämät", tätä vain välillä. Luonteeni on aika itsekäs, itsekeskeinen, ärsyisä, äksy ja itsepäinen, joten epäilen että mikä tahansa suhde kanssani olisi myrkyllinen. Tämä ei masenna minua enää ja selviän siitä sillä omat virheensä on vain kohdattava: muille vain en taida olla hyväksi
Lisäksi tunnen syyllisyyttä omista ajatuksistani jos pakkoajatukseni "pakottavat" minua ajattelemaan jotain tyhmää. Ne ajatukset tulevat siitä, että kaikkein vähiten haluan ajatella moista ja tiedän että ne johtuvat omasta turhasta hermostuksestani
-ajatuksiini vaipumista, hymyilen itsekseni niinkuin puhuisin ajatuksissani jollekin, joskus taas ajatukset voivat niin ärsyttäviä että alan näyttää kärsivältä. Käyttäydyn muuten normaalisti mutta vanhemmat kurtistelevat joskus kulmiaan ilmeilleni tai varsinkin jos yhtäkkiä läpsäisen itseäni päähän, yrittäen sillä karistaa jonkin ajatuksen.
Ja minä en nuku tarpeeksi. viimeksi outo "mielialakausi" loppui kun kesäloma alkoi viime vuonna. Silloin nimittäin sain nukuttua tarpeeksi. Ongelma ei ole etten saisi nukuttua. Ongelma on etten saa mentyä nukkumaan. Läksyt pitäisi tehdä ja meditaatioharjoituksia mielenhallinnan saavuttamiseksi, mutta kun ei saa mitään tehtyä, vaikka on ihan ylivilkas ja olisi ehkä aikaakin.
En haluaisi mennä vielä kallonkutistajalle, koska minulla on kyllä todellisuudentaju. En ole koskaan kuullut tai nähnyt tai tuntenut harhoja eikä mielisairauksia ole suvussa.
Tiedän mikä on todellista mutta ajatukseni ovat nykyään keskittyneet kaikeen siihen turhaan ja epätodelliseen, jopa joihinkin erittäin ärsyttäviin mielikuvituksellisiin juttuihin. Päässäni ovat juuri ne asiat joita en tahdo ajatella. Minulla ei ole ystäväpiiriä. Äidilleni puhun melkein mistä vain, mutta luulen että minun pitäisi puhua ihmisille enemmän kun nyt kuitenkin olen oikeasti aika avoin, joskus puheliaskin. En vain ole sellainen mukava ja kiinnostunut ihminen jonkalaisen ihmiset haluaisivat ystäväpiiriinsä. Minulla pitäisi ehkä olla elämä johon keskittyä. Minulla onkin vähän, esim koirankoulutuksia ja siellä saattavat ajatukset jopa unohtua, samoin kuin silloin kun katson vaikka jotain hyvää tv-sarjaa. Nykyään ne jatukset ovat vain kesittyneet btodeelisiksi tietämieni ongelmien sijaan ihan turhiin ja typeriin asioihin.
Onko tästä mitään keinoa päästä eroon? Kaikki nämä ongelmat ovat turhia ja tuulesta temmattuja.
Voin olla välillä koko päivän ihan normaali, muuten paitsi että sitä ajatuksiin vaipumista sattuu ja se on sellaista vääränlaista. Ennenkin vajosin helposti mielikuvitukseen ja unelmiin. Silloin se vain oli vapaata ja rauhoittavaa. Nyt se on sellaista "EI en minä ajattele noin!!!!" tai sellaista kuin puhuisin ajatuksissani jollekin, ja se on hermostuttavaa. Tietysti ihan turhaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En ymmärrä, miksi et voi mennä ainakin psykologin juttusille. Itse olen käynyt tavallisessa terapiassa puoli vuotta, ja pian alkaa psykoterapia. Ei tosissaan pidä olla psykoottinen tms., että voi hakea apua.
Mun lähipiirissä ei kukaan kummaksu terapiassa kävijöitä, vaan ennemminkin ihailevat niitä, jotka osaavat hakea apua. Itselläni on ahditushäiriö ja lievä pakko-oireyhtymä (ocd). Ihan neuroositasosia juttuja siis. Käyn töissä, luen yliopiston pääsykokeisiin ja kyllä, käyn myös kallonkutistajalla. Ja minulla on todellisuudentaju=)
Jos tunnet olevasi ahdistunut, pakko-oireinen, masentunut yms., niin siinä on ihan tarpeeksi kriteereitä hakea apua. Syytä vain itseäs, jos tilanteesi pahenee.
Tilanteesi ei kuulosta skitsofrenialta, nämä potilaat eivät yleensä edes tajua sairastuneensa tautiin. Ja mun psykiatri sanoi, että yleisesti voi sanoa, että jos jotain mielenterveydellistä ongelmaa pelkää, niin usein sitä ei pelkäävällä ole.
Mene terveyskeskukseen ja hae kelan tukemaa terapiaa!
Käväise nyt ainakin psykiatrilla. Kyllä kai psykiatri on ongelmiesi asiantuntija, jos kuka! Lääkityselläkin saadaan nykyään paljon aikaan. Tietysti sitten on myös psykoterapia mahdollista esim. Kelan tuella.
Kuulostaa kylläkin ihan vaan ahdistuneisuudelta minusta, mutta kiinnostaisi että alkoikohan nuo sun oireet juurikin tässä paskimmassa kaamosvaiheessa?
no niitä on vähän ollut koko ajan, mutta kyllä vain ne yhtäkkiä lisääntyivät nyt. Välillä olin vähemmän ahdistunut, jopa iloinen. "Ajatuksenlähetykset" ja pakkoajatukset on kyllä olleet kuvioissa jo puolitoista vuotta. Ne pahenivat pikkuhiljaa, vaikka tiedän toki ettei oikea telepaattinen yhteys muodostuisi minkään neuroosin ympärille. Jos en kuvittele lähettäväni, pakkoajatuksia ei tule. Ei siis vain hermostun koska tunnen ihan turhaan yksityisyyteni vuotavan, ja etten pysty salaamaan mitään.
Joskus pystyn hallitsemaan mieltäni paremmin. Tuntuu vain etten edes yritä tarpeeksi.