Haluan, mutta en voi haluta. Haluan tavoitella, mutta en usko koskaan saavani. Tyydyn siihen, mitä on jäljellä ja pelastan itseni siten tylsyydeltä. Mieluummin olen ilman toisen läheisyyttä, toisen kosketusta, toisen rakkautta, kuin yritän väkisin saada jonkun pitämään minut lähellään. Tietäen, että hän voisi saada parempaakin. Ansaitsisi parempaa kuin minut.
En minä ole kukaan, ei minusta tarvitse välittää, ei minua tarvitse huomioida. Tämä tapahtuu aina, kun tajuan olevani ihastunut johonkin niin paljon, että se ajatus täyttää minut ja huomaan ajattelevani toista ihmistä 24 tuntia vuorokaudessa. Jopa näen unia hänestä.
Minä tunnen. Tunnen niin syvästi ja paljon, että niiden patoaminen sisääni on välillä uskomattoman raskasta. En vain ole sellainen ihmistyyppi, joka tuo ja ilmaisee tunteensa esille helposti. En pysty siihen. Mutta pystyn siihen yksin. Saatan itkeä usein iltaisin onnesta, surusta, ihastuksesta, ilosta.
Ainoa tapa, miten olen oppinut osoittamaan itselleni, että minulla on tunteita jäljellä, on itkeminen. Se helpottaa. Mutta suhteessa tunteet eivät saa ohjata, järki pitää olla se mikä määrää. En uskalla mennä tunteiden vietäviksi, se olisi liian raakaa. Se satuttaisi minua, vaikka minua satuttaa jo NYT ajatuskin siitä, että toinen ei välttämättä tahdo minua elämäänsä yhtä paljon kuin minä häntä..
Kun joku sanoo minulle jotain ihanaa, osoittaa tunteensa, lausuu ne ihanat sanat mitä aina haluaa kuulla, minä hymyilen. Jos uskaltaisin, jos olisi enemmän rohkeutta, minä itkisin. Onnesta. Mutta en voi. Joten minä vain hymyilen ja yritän vastata jotain samankaltaista takaisin.
”Niin mäkin sua”. Klisee, mutta toimii yhtä hyvin kuin sama mitä toinen sanoisi.
En minä ole kukaan, ei minusta tarvitse välittää, ei minua tarvitse huomioida. Tämä tapahtuu aina, kun tajuan olevani ihastunut johonkin niin paljon, että se ajatus täyttää minut ja huomaan ajattelevani toista ihmistä 24 tuntia vuorokaudessa. Jopa näen unia hänestä.
Minä tunnen. Tunnen niin syvästi ja paljon, että niiden patoaminen sisääni on välillä uskomattoman raskasta. En vain ole sellainen ihmistyyppi, joka tuo ja ilmaisee tunteensa esille helposti. En pysty siihen. Mutta pystyn siihen yksin. Saatan itkeä usein iltaisin onnesta, surusta, ihastuksesta, ilosta.
Ainoa tapa, miten olen oppinut osoittamaan itselleni, että minulla on tunteita jäljellä, on itkeminen. Se helpottaa. Mutta suhteessa tunteet eivät saa ohjata, järki pitää olla se mikä määrää. En uskalla mennä tunteiden vietäviksi, se olisi liian raakaa. Se satuttaisi minua, vaikka minua satuttaa jo NYT ajatuskin siitä, että toinen ei välttämättä tahdo minua elämäänsä yhtä paljon kuin minä häntä..
Kun joku sanoo minulle jotain ihanaa, osoittaa tunteensa, lausuu ne ihanat sanat mitä aina haluaa kuulla, minä hymyilen. Jos uskaltaisin, jos olisi enemmän rohkeutta, minä itkisin. Onnesta. Mutta en voi. Joten minä vain hymyilen ja yritän vastata jotain samankaltaista takaisin.
”Niin mäkin sua”. Klisee, mutta toimii yhtä hyvin kuin sama mitä toinen sanoisi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
tällaista? Ootko turhautunu?
Oot riittävän hyvä, ei sun tartte tuntea niin täydesti toista kohtaan aina, vähäkin riittää ja ystäväsi kanssa yhdessä voitte sitten puhua asioista jolloin tunteet menee ristiin rastiin suuntaan ja toiseen :)