"Vammaisuus"

se on että ilot ja surut kuuluu jokaisen elämään.

Olisiko tuossa vammaisten katkeruuden ylläpidossa osatekijöinä myös vammaiset itse? En tarkoita että tunteidensa ilmaiseminen olisi se tekijä vaan siihen vaikuttaisi osaltaan niiden vammaisten reaktiot jotka haluavat kaikin keinon peittää sen että vammaisella voi olla ihan samoja ongelmia kuten vammattomilla eli yksinäisyys tai vaikka ihan seksinpuute. Olisiko joillakin liian suuri tarve näyttää että olemme positiivisia ihmisiä emmekä tunne mitään luonnollisia tunteita eli tavallaan yrittää saada meitä näyttämään "yli-ihmisiltä". Ei aina voi olla iloinen ja myönteinen joskus tulee myös ne synkemmät ajatukset pintaan.

Toivottavasti ymmärrät mitä ajan takaa. Olisiko joillakin liian suuri tarve tulla hyväksytyksi vammattomien parissa. Ei hyväksytyksi itsensä vuoksi vaan siksi että on mahdollisimman mukautuva ja mukava eli toisin sanoen harmiton.

Hannele kirjoitti:

se on että ilot ja surut kuuluu jokaisen elämään.

Olisiko tuossa vammaisten katkeruuden ylläpidossa osatekijöinä myös vammaiset itse? En tarkoita että tunteidensa ilmaiseminen olisi se tekijä vaan siihen vaikuttaisi osaltaan niiden vammaisten reaktiot jotka haluavat kaikin keinon peittää sen että vammaisella voi olla ihan samoja ongelmia kuten vammattomilla eli yksinäisyys tai vaikka ihan seksinpuute. Olisiko joillakin liian suuri tarve näyttää että olemme positiivisia ihmisiä emmekä tunne mitään luonnollisia tunteita eli tavallaan yrittää saada meitä näyttämään "yli-ihmisiltä". Ei aina voi olla iloinen ja myönteinen joskus tulee myös ne synkemmät ajatukset pintaan.

Toivottavasti ymmärrät mitä ajan takaa. Olisiko joillakin liian suuri tarve tulla hyväksytyksi vammattomien parissa. Ei hyväksytyksi itsensä vuoksi vaan siksi että on mahdollisimman mukautuva ja mukava eli toisin sanoen harmiton.

Lue lisää

ymmärsi, mutta näen asian joiltakinosin toisin.
Jo aikaisemmin (edellisissä)kirjoitin siitä että vammaiset käyvät samanlaista "kisaa" keskenään kuin terveetkin siitä mitkä ominaisuudet ovat häiritseviä, mitkä antavat itsetuntuo.

Tuo positiivisuuden tavoittelu on juuri yksi kaikkia koskeva harha.
Yksinäisiäkin on aivan yhtä suuri osa ihmisistä olipa terveydentila mikä tahansa.

elämän ilo kyllä jokapäiväisessäkin elämässä on pitkälti sidottu siihen kuinka hyväksytyksi itsensä tuntee.
Esm. olen hyvä tyyppi työ-yhteisössä, mutta siviilissä olen toivoton ja pelottava kummajainen.

Tuo kommentti "liian suuri tarve tulla hyväksytyksi terveiden keskuudessa" viittaa kylä yhtävoimakkaasti lokerointiin, kuin mikä muu viesti tahansa tällä palstalla.

kempura kirjoitti:

ymmärsi, mutta näen asian joiltakinosin toisin.
Jo aikaisemmin (edellisissä)kirjoitin siitä että vammaiset käyvät samanlaista "kisaa" keskenään kuin terveetkin siitä mitkä ominaisuudet ovat häiritseviä, mitkä antavat itsetuntuo.

Tuo positiivisuuden tavoittelu on juuri yksi kaikkia koskeva harha.
Yksinäisiäkin on aivan yhtä suuri osa ihmisistä olipa terveydentila mikä tahansa.

elämän ilo kyllä jokapäiväisessäkin elämässä on pitkälti sidottu siihen kuinka hyväksytyksi itsensä tuntee.
Esm. olen hyvä tyyppi työ-yhteisössä, mutta siviilissä olen toivoton ja pelottava kummajainen.

Tuo kommentti "liian suuri tarve tulla hyväksytyksi terveiden keskuudessa" viittaa kylä yhtävoimakkaasti lokerointiin, kuin mikä muu viesti tahansa tällä palstalla.

Lue lisää

lokerointia mutta olen sen itse huomannut täällä työssäni eli suostutaan sellaiseen mihinkä ei tarvitsisi suostua. Tosin tuo miellyttämisen haluhan on piirre mikä löytyy sekä vammaisista että vammattomista. Juontaa monesti puutteista itsetunnon alueella. Näin karkeasti yksinkertaistaen. Kaikkihan haluamme hyväksyntää. Saadakseen sitä teemme monesti asioita mitä emme välttämättä haluaisi.

Vahva itsetunto on varmasti parasta mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa. Joskus vaan näkee että jos lapsella on joku sairaus tai vamma niin hänestä kasvatetaan samalla monivammainen. Lapselta ei edes odoteta että hän suoriutuisi elämässään omien edellytyksiensä mukaan vaan pyritään ylisuojelemaan häntä kaikilta vastoinkäymisiltä. Vastoinkäymisethän kuuluu myös elämään ja osaltan kasvattavat ihmisiä kestämään myöhemmin tulevia kolhuja.

Vähättelemällä lastaan tai hänen kykyjään vaikka ihan tahtomattaan tehdään paljon hallaa.

Olen itse joutunut opettelemaan jotkut ihan perusjutut uudelleen. Itse huomasin kuinka läheiseni yrittivät suojella minua pettymyksiltä että en kykene tekemään jotain. Monia asioita mitä itse kykenin tekemään hitaammin tai apuvälineen avulla, tekivät he koska eivät kestäneet katsoa sitä onnetonta yrittämistä ja koska se onnistui heiltä nopeammin. Tällä tavalla he tekivät minulle hallaa ihan tahtomattaan ja hyvää hyvyttään. Ainoa tapa oppiahan on yrittämällä itse vaikka se kestäisikin ja kun se vihdoinkin onnistuu n. 50 yrityskerran jälkeen niin se onnistumisen tunne vasta nostaakin itsetuntoa.

Tosin voihan käydä niinkin ettei koskaan onnistu mutta silloin näkee omat rajansa ja nämä pettymyksethän kuuluu myös asiaan jotta ihminen voisi kehittyä oli hän vammaton tai vammainen.

kempura kirjoitti:

ymmärsi, mutta näen asian joiltakinosin toisin.
Jo aikaisemmin (edellisissä)kirjoitin siitä että vammaiset käyvät samanlaista "kisaa" keskenään kuin terveetkin siitä mitkä ominaisuudet ovat häiritseviä, mitkä antavat itsetuntuo.

Tuo positiivisuuden tavoittelu on juuri yksi kaikkia koskeva harha.
Yksinäisiäkin on aivan yhtä suuri osa ihmisistä olipa terveydentila mikä tahansa.

elämän ilo kyllä jokapäiväisessäkin elämässä on pitkälti sidottu siihen kuinka hyväksytyksi itsensä tuntee.
Esm. olen hyvä tyyppi työ-yhteisössä, mutta siviilissä olen toivoton ja pelottava kummajainen.

Tuo kommentti "liian suuri tarve tulla hyväksytyksi terveiden keskuudessa" viittaa kylä yhtävoimakkaasti lokerointiin, kuin mikä muu viesti tahansa tällä palstalla.

Lue lisää

tulee kyllä siitäkin kuinka hyväksytyksi itsensä tuntee mutta yhtä tärkeätä jos ei tärkeämpää on hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Kuinka voi odottaa että toiset hyväksyisi minut jollen itse hyväksy itseäni. Itseänsä peilaa kyllä toisten kautta mutta se elämän ilo ei saa rakentua pelkästään tai pääosin toisten hyväksyntään.

Hannele kirjoitti:

tulee kyllä siitäkin kuinka hyväksytyksi itsensä tuntee mutta yhtä tärkeätä jos ei tärkeämpää on hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Kuinka voi odottaa että toiset hyväksyisi minut jollen itse hyväksy itseäni. Itseänsä peilaa kyllä toisten kautta mutta se elämän ilo ei saa rakentua pelkästään tai pääosin toisten hyväksyntään.

Lue lisää

Se miksi kommentoi sanaa "vammainen", tuli monista kirjoituksista esiin, niin kuin se olisi jokin haukkumanimitys. Itse en koe sitä sellaisena, vaan ihan normaalina nimityksenä henkilölle joka ei esim. pysty toimimaan ilman yhteiskunnan erityistukeja.

Se että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, on tärkeää meille kaikille olipa ns. terve tai vammainen.

Jos olemme katkeria ja marttyyrejä, niin varmasti yksinäisyys astuu kuvaa, koska eihän kukaan jaksa kuunnella ainaista "valittajaa". Näitä valittajia löytyy kyllä ns. terveistäkin. Jos jatkuvasti elää vain vammansa kanssa, siitä valittaen toisille, niin eihän sitä jaksa pirukaan kuunnella koko ajan.
En minäkään jaksa kuunnella jatkuvaa katkeruutta, olipa syy mikä tahansa.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ehkä normaalia enenmän ystäviä joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin. Olen eläkkeellä ja minulla on aikaa puuhata kaikelaista mihin pystyn. Emme puhu ystävieni kanssa minun vammasta, vaan kaikki tietävät sen ja menen heidän mukanaan täyttä vauhtia tätä elämää, mutta toki he sanomatta jelppivät minua tilanteissa joissa apua tarvitsen. Eivät kuitenkaan holhoten ja itse pyydän apua jos olen esim. hirvittävän pastinen jne.
Ollaan iloisia ja näytetään, että meissä on poweria!!!!


Pehmeyden luja voima
Ohjaa meitä kädestä pitäen
Sinne missä
Pelotta maistamme pehmeää
Onnea olla olemassa
- Tommy Tabermann

Nainen47 kirjoitti:

Se miksi kommentoi sanaa "vammainen", tuli monista kirjoituksista esiin, niin kuin se olisi jokin haukkumanimitys. Itse en koe sitä sellaisena, vaan ihan normaalina nimityksenä henkilölle joka ei esim. pysty toimimaan ilman yhteiskunnan erityistukeja.

Se että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, on tärkeää meille kaikille olipa ns. terve tai vammainen.

Jos olemme katkeria ja marttyyrejä, niin varmasti yksinäisyys astuu kuvaa, koska eihän kukaan jaksa kuunnella ainaista "valittajaa". Näitä valittajia löytyy kyllä ns. terveistäkin. Jos jatkuvasti elää vain vammansa kanssa, siitä valittaen toisille, niin eihän sitä jaksa pirukaan kuunnella koko ajan.
En minäkään jaksa kuunnella jatkuvaa katkeruutta, olipa syy mikä tahansa.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ehkä normaalia enenmän ystäviä joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin. Olen eläkkeellä ja minulla on aikaa puuhata kaikelaista mihin pystyn. Emme puhu ystävieni kanssa minun vammasta, vaan kaikki tietävät sen ja menen heidän mukanaan täyttä vauhtia tätä elämää, mutta toki he sanomatta jelppivät minua tilanteissa joissa apua tarvitsen. Eivät kuitenkaan holhoten ja itse pyydän apua jos olen esim. hirvittävän pastinen jne.
Ollaan iloisia ja näytetään, että meissä on poweria!!!!


Pehmeyden luja voima
Ohjaa meitä kädestä pitäen
Sinne missä
Pelotta maistamme pehmeää
Onnea olla olemassa
- Tommy Tabermann

Lue lisää

lukenut kirjoitustasi niin että se olisi muka osoittanut että etsimällä etsit katkeruutta muiden teksteistä, saadaksesi pönkitettyä iloasi. Sehän on myös eräänlainen stereotypia eli että ei pystyisi enää kokemaan mitään iloa muuta kun toisten ongelmia penkomalla eli ainoa tapa elää oli siis korostaa omaa onneaan vähättelemällä toisten elämää.

Allekirjoitan täysin tekstisi. Ehkä me erilailla vammaiset näemme ja koemme asiat eritavalla.

Minulle itsellekin tuo vammainen on vain yksi sana mikä osoittaa juuri että tarvitsee jonkinasteista tukea, palveluja,hoitoa tai terapiaa verrattuna vammattomiin. Kummasti nämä vammaispalvelut kelpaa myös henkilöille, jotka eivät halua kuulla sanaa vammainen. Ei niitä palveluja vammattomille myönnetä.

Aurinkoista kevättä!

Nainen47 kirjoitti:

Se miksi kommentoi sanaa "vammainen", tuli monista kirjoituksista esiin, niin kuin se olisi jokin haukkumanimitys. Itse en koe sitä sellaisena, vaan ihan normaalina nimityksenä henkilölle joka ei esim. pysty toimimaan ilman yhteiskunnan erityistukeja.

Se että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, on tärkeää meille kaikille olipa ns. terve tai vammainen.

Jos olemme katkeria ja marttyyrejä, niin varmasti yksinäisyys astuu kuvaa, koska eihän kukaan jaksa kuunnella ainaista "valittajaa". Näitä valittajia löytyy kyllä ns. terveistäkin. Jos jatkuvasti elää vain vammansa kanssa, siitä valittaen toisille, niin eihän sitä jaksa pirukaan kuunnella koko ajan.
En minäkään jaksa kuunnella jatkuvaa katkeruutta, olipa syy mikä tahansa.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ehkä normaalia enenmän ystäviä joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin. Olen eläkkeellä ja minulla on aikaa puuhata kaikelaista mihin pystyn. Emme puhu ystävieni kanssa minun vammasta, vaan kaikki tietävät sen ja menen heidän mukanaan täyttä vauhtia tätä elämää, mutta toki he sanomatta jelppivät minua tilanteissa joissa apua tarvitsen. Eivät kuitenkaan holhoten ja itse pyydän apua jos olen esim. hirvittävän pastinen jne.
Ollaan iloisia ja näytetään, että meissä on poweria!!!!


Pehmeyden luja voima
Ohjaa meitä kädestä pitäen
Sinne missä
Pelotta maistamme pehmeää
Onnea olla olemassa
- Tommy Tabermann

Lue lisää

ja kolmanteen kuinka voimakas tuo spastisuus on? Onko sinulla lääkitys siihen? Jos on niin mikä? Itse syön Baclopar 10 mg:sta kolmesti päivässä.
Saatko itse laukaistua sen millään "ihmekonstilla"
? Itse sain Hivamat syvävärähtelyä Käpylän kuntoutusajaksolla. Koko vartalo selvästi rentoutui ja tuon nilkan vääntyminen ulkosyrjälle lientyi.

Hannele kirjoitti:

ja kolmanteen kuinka voimakas tuo spastisuus on? Onko sinulla lääkitys siihen? Jos on niin mikä? Itse syön Baclopar 10 mg:sta kolmesti päivässä.
Saatko itse laukaistua sen millään "ihmekonstilla"
? Itse sain Hivamat syvävärähtelyä Käpylän kuntoutusajaksolla. Koko vartalo selvästi rentoutui ja tuon nilkan vääntyminen ulkosyrjälle lientyi.

Lue lisää

Niin mulle on kokeitu kaikki "konstit pastisuuteen. Lääkityksestä ei ollut mitään apua, ne vain tekivät minut veltoksi ja liikkuminen oli sitäkin huonompaa. En käytä enää mitään lääkkeitä. Minulla on erittäin pahat hermosäryt jotka lisäävät pastisuutta tai sitten pastisuus särkyjä. Saan himavat hoitoa viikottain ja siitä on sen hetkinen apu. Ehkä paras hoito on sähkösimulaatio, eli minulla on laite kotona aina. Sitä hoitoa annetaan sähkösukalla tai käsineellä. Kyseinen laite on tilattu Kuopiosta Suomen aivotutkimus ja kuntoutuslaitokselta.

Nainen47 kirjoitti:

Niin mulle on kokeitu kaikki "konstit pastisuuteen. Lääkityksestä ei ollut mitään apua, ne vain tekivät minut veltoksi ja liikkuminen oli sitäkin huonompaa. En käytä enää mitään lääkkeitä. Minulla on erittäin pahat hermosäryt jotka lisäävät pastisuutta tai sitten pastisuus särkyjä. Saan himavat hoitoa viikottain ja siitä on sen hetkinen apu. Ehkä paras hoito on sähkösimulaatio, eli minulla on laite kotona aina. Sitä hoitoa annetaan sähkösukalla tai käsineellä. Kyseinen laite on tilattu Kuopiosta Suomen aivotutkimus ja kuntoutuslaitokselta.

Lue lisää

säästynyt säryiltä. Pitäisiköhän koputtaa puuta.
Minulla on lisänä myös laite kotona millä voin antaa itse sähköstimulaatiota. Siitä on ollut suurta apua.
Olen harkinnut tuon lääkityksen vähentämistä mutta takaraivossa on pelko että tuo ojennussuuntainen spastisuus molemmissa jaloissa lisääntyisi. Tilanne mistä en kovin paljon välittäisi kylläkään.
Onko sinulla tuo toispuolihalvaus pelkästään alaraajapainoitteinen vai koskeeko sekä kättä että jalkaa?. Jos tuo viimeinen pitää paikkansa niin kuinka käden kuntoutuminen on lähtenyt käyntiin?
Minulla tuo käsi kyllä liikkuu tuonne ranteeseen saakka mutta sormet pyrkivät valitettavasti vetäytymään kämmenen sisälle. Onneksi tuli ahkerasti käytettyä tukilastaa siinä aikoinaan joten käpertyminen ei niin kauhean pahaa.
Ainoa mistä tässä on voinut "iloita" on että tuo tunto vasemmalla puolella on aina ollut ihan normaali joten sitä ei ole tarvinnut ärsyttää toimimaan. Kaikkea muuta tässä on saanutkin sitten tehdä. No, onpa ainakin saanut jumpata sydämensä kyllyydestä.

Hannele kirjoitti:

säästynyt säryiltä. Pitäisiköhän koputtaa puuta.
Minulla on lisänä myös laite kotona millä voin antaa itse sähköstimulaatiota. Siitä on ollut suurta apua.
Olen harkinnut tuon lääkityksen vähentämistä mutta takaraivossa on pelko että tuo ojennussuuntainen spastisuus molemmissa jaloissa lisääntyisi. Tilanne mistä en kovin paljon välittäisi kylläkään.
Onko sinulla tuo toispuolihalvaus pelkästään alaraajapainoitteinen vai koskeeko sekä kättä että jalkaa?. Jos tuo viimeinen pitää paikkansa niin kuinka käden kuntoutuminen on lähtenyt käyntiin?
Minulla tuo käsi kyllä liikkuu tuonne ranteeseen saakka mutta sormet pyrkivät valitettavasti vetäytymään kämmenen sisälle. Onneksi tuli ahkerasti käytettyä tukilastaa siinä aikoinaan joten käpertyminen ei niin kauhean pahaa.
Ainoa mistä tässä on voinut "iloita" on että tuo tunto vasemmalla puolella on aina ollut ihan normaali joten sitä ei ole tarvinnut ärsyttää toimimaan. Kaikkea muuta tässä on saanutkin sitten tehdä. No, onpa ainakin saanut jumpata sydämensä kyllyydestä.

Lue lisää

Olen käynyt Neuronissa kädenpakotetussa kuntoutuksessa kaksi kertaa ja siitä on ollut mieletön apu. Nykyään pystyn neulomaan esim. sukkia jne. Minulla tarvitsee olla näköyhteys niin pystyn tekemään kädellä, koska en tunne juuri mitään. Jalasta puuttuu myös syvätunto, enkä siis tunne edes jalan asentoa, mutta kävelen kyllä pieniä matkoja. Käytän nilkkaortoosia ja keppiä kävelessä. Pitemmät matkat menen mopolla.
Pahin kädellä tekemisen ja kävelyn estäjä on pastisuus ja kivut. Rasitus lisää kipuja ja puutumista ja tietty pastisuutta.
Voidaan näistä jutuista puhua vähemmän yleisellä jos laitat sähköpostia osoite on [email protected]

Suosittelen Neuronin kädenpakotettua kuntoutusta!!

Nainen47 kirjoitti:

Olen käynyt Neuronissa kädenpakotetussa kuntoutuksessa kaksi kertaa ja siitä on ollut mieletön apu. Nykyään pystyn neulomaan esim. sukkia jne. Minulla tarvitsee olla näköyhteys niin pystyn tekemään kädellä, koska en tunne juuri mitään. Jalasta puuttuu myös syvätunto, enkä siis tunne edes jalan asentoa, mutta kävelen kyllä pieniä matkoja. Käytän nilkkaortoosia ja keppiä kävelessä. Pitemmät matkat menen mopolla.
Pahin kädellä tekemisen ja kävelyn estäjä on pastisuus ja kivut. Rasitus lisää kipuja ja puutumista ja tietty pastisuutta.
Voidaan näistä jutuista puhua vähemmän yleisellä jos laitat sähköpostia osoite on [email protected]

Suosittelen Neuronin kädenpakotettua kuntoutusta!!

Lue lisää

Minua onkin aina kiinnostanut tuo pakotettu käden käyttö. Otan yhteyttä sähköpostitse ja kyselen lisää. Olet ensimmäinen joka on sattunut kohdalle joka on ollut siinä.
Minusta tuo tunnonpuute on aina askarruttanut kun ei itsellä ole käytännön kokemusta miten se vaikuttaa ihan kävelyssä ja muuten.
Tuo on jännää kuinka sitä saa käden käyttöön rentona kun kädessä on jotain konkreettista, minkä painon tuntee tai näkee esineen. Tyhjin käsin minun on turha yrittää tehdä mitään.

Kirjoittelen heti ehtiessäni ja kyselen lisää tuosta Neuronista.

Hannele kirjoitti:

tulee kyllä siitäkin kuinka hyväksytyksi itsensä tuntee mutta yhtä tärkeätä jos ei tärkeämpää on hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Kuinka voi odottaa että toiset hyväksyisi minut jollen itse hyväksy itseäni. Itseänsä peilaa kyllä toisten kautta mutta se elämän ilo ei saa rakentua pelkästään tai pääosin toisten hyväksyntään.

Lue lisää

Niin kumpi oli ensin muna vai kana?Kyllähän lähtökohta on se että ihminen on sosiaalinen eläin ja kaikkein tärkeintä meille on että muut tai edes joku meidät hyväksyy ja arvostaa meitä.Ja vasta siltä pohjalta kumpuaa myös itsearvostus.Vähänkin psykologiaa lukeneet oivaltavat tämän. Siis peruslähtökohta on lajitovereilta saatava myönteinen palaute.Ei yhtään auta jos peilin edessä hokee olen hyvä sellaisena kuin olen jos tosielämässä useimmin tuleva palaute on pakit ja hyljeksintä.Enkä tarkoita nyt vain seurustelusuhdeyrityksiä vaan muitakin tilanteita. Turha silotella ja hymistellä kyllä löytyy ihmisiä joita tuskin rakastaa muut kuin lemmikkikoira.Vaikka kuinka yrittäisi olla hyvä ja ystävällinen, vaatimukset voi olla niin suuret.Elämänilo pitää etsiä sitten vaikka halaamalla metsän puita.
Ihmettelen vaan kun vammautuneet on saatu aivopestyä tuohon sosiaalitanttahyminään; hyväksy itsesi niin muutkin hyväksyvät sinut,heko heko
Ja anteeksi jos tämä loukkaa, ei ole kenellekään henkilökohtaisesti, ehkä minulla on huono päivä :(

Kukkuluuri kirjoitti:

Niin kumpi oli ensin muna vai kana?Kyllähän lähtökohta on se että ihminen on sosiaalinen eläin ja kaikkein tärkeintä meille on että muut tai edes joku meidät hyväksyy ja arvostaa meitä.Ja vasta siltä pohjalta kumpuaa myös itsearvostus.Vähänkin psykologiaa lukeneet oivaltavat tämän. Siis peruslähtökohta on lajitovereilta saatava myönteinen palaute.Ei yhtään auta jos peilin edessä hokee olen hyvä sellaisena kuin olen jos tosielämässä useimmin tuleva palaute on pakit ja hyljeksintä.Enkä tarkoita nyt vain seurustelusuhdeyrityksiä vaan muitakin tilanteita. Turha silotella ja hymistellä kyllä löytyy ihmisiä joita tuskin rakastaa muut kuin lemmikkikoira.Vaikka kuinka yrittäisi olla hyvä ja ystävällinen, vaatimukset voi olla niin suuret.Elämänilo pitää etsiä sitten vaikka halaamalla metsän puita.
Ihmettelen vaan kun vammautuneet on saatu aivopestyä tuohon sosiaalitanttahyminään; hyväksy itsesi niin muutkin hyväksyvät sinut,heko heko
Ja anteeksi jos tämä loukkaa, ei ole kenellekään henkilökohtaisesti, ehkä minulla on huono päivä :(

Lue lisää

vähän eri lähtökohdat mistä käsin asioita tarkkailemme.
Minulle itselle oli ja on tärkeintä hyväksyä itseni ja olla käpertymättä vamman ympärille. Minullehan tämä vammautuminen oli muutosta entiseen olemukseen kuten se on muillekin vammautuneille.
Se mikä sinulle on sosiaalitanttahöpinää on varmaan sitä myös monille vammattomille mutta minulle taas totisinta totta. Usko tai älä mutta kyllä tuo vammautuminen voi olla aikamoinen kolaus monen psyykkeen.
Miten itse reagoisit jos vammasi lisäksi vammautuisit lisää ja joutuisit sopeutumaan uuteen minääsi, jonka toimintakyky ei ole läheskään vastaavalla tasolla kuin ennen? Olisitko itse valmis luopumaan omasta toimintakyvystäsi oli se sitten minkä tasoista tahansa?
Monilla on aikamoinen tottuminen että yhtäkkiä tarvitseekin avustajan tekemään asioita, joista itse on ennen suoriutunut. Yksityisyyden menetys noin vain vaatii totuttelua eikä se onnistu kaikilta koskaan.

....olis kiva juttu, niin olis helpompi kirjoitella? Omani on [email protected]