Vihaan itseäni.
Vihaan sitä, että olen vihannut itseäni jo lapsesta asti. En jaksa enää. Vuosia elämästäni pyhitin kostonhimolle. Halusin kostaa ihmisille, jotka veivät minun elämäni, minun haluni elää.
Ilman elämänhalua ihmisellä ei ole mitään minun mielestäni. Minulla on toki perhe, on poikaystävä, on kavereitakin. Vihdoinkin kaikki asiat kunnossa. Lukuun ottamatta sitä, ettei mikään kiinnosta, että vihaan tätä elämää enemmän kuin mitään. Ensin elämässä minua vei eteenpäin se kostonhimo, viha, kunnianhimo, halu näyttää toisille jonakin päivänä. Sen jälkeen tuli lyhyt vaihe, jolloin olin onnellinen, hallitsin itseni ja elämäni täysin, ei ollut aikaa kalenterissa murheeseen.
Sen perästä elämän hallinta on suistunut täysin raiteiltaan, olen luopunut periaatteistani, arvoistani. Muuttunut marionetiksi, jota kaikki muut voivat ohjailla naruista haluamaansa suuntaan. Tehdä minusta oikeanlaisen ihmisen. itse olen parhaani mukaan myötäillyt, ja nykyisin minun sanallani tai mielipiteelläni ei ole mitään arvoa.
En edes jaksa pitää puoliani, elän lamaantuneena tähän elämään, jossa on pakko näyttää jaksavansa, olla kuin kuka tahansa.
Päivät, yöt, ahdistaa, ahdistaa...näen painajaisia jos nukahdan, jos ylipäätään uskallan nukahtaa.
En osaa syödä, koska olen niin sopeutuvainen, että mieluummin oksennan syömäni piilossa katseilta, kuin riitelen jostain syömisestä. Viillän kehoni muilta pimeitä kohtia, poikaystäväni jättää minut kohta jos vielä viiltelen. Mietin itsemurhaa päivittäin, olen miettinyt vuosia eri vaihtoehtoja.
Nykyisin elämässä on jäljellä vain henkinen tyhjiö. En halua tehdä mitään, en tulevaisuudeltani mitään. En jaksa hakea apua, eikä kukaan auta minua. Ei edes se ihminen, jolle olen kertonut kaiken. Ihmettelee vain, että miten minulla muka ei olisi elämää? Että elämäni on vasta alussa? Olen ollut niin saatanan rikki niin monta vuotta, yli puolet elämästä:( Tämä angstipurkaus oli pakollinen, anteeksi, olen ennenkin tänne ruikuttanut, olen kännissä, olen onneton. Sattuu vaan niin helvetisti.
Vihaan sitä, että olen vihannut itseäni jo lapsesta asti. En jaksa enää. Vuosia elämästäni pyhitin kostonhimolle. Halusin kostaa ihmisille, jotka veivät minun elämäni, minun haluni elää.
Ilman elämänhalua ihmisellä ei ole mitään minun mielestäni. Minulla on toki perhe, on poikaystävä, on kavereitakin. Vihdoinkin kaikki asiat kunnossa. Lukuun ottamatta sitä, ettei mikään kiinnosta, että vihaan tätä elämää enemmän kuin mitään. Ensin elämässä minua vei eteenpäin se kostonhimo, viha, kunnianhimo, halu näyttää toisille jonakin päivänä. Sen jälkeen tuli lyhyt vaihe, jolloin olin onnellinen, hallitsin itseni ja elämäni täysin, ei ollut aikaa kalenterissa murheeseen.
Sen perästä elämän hallinta on suistunut täysin raiteiltaan, olen luopunut periaatteistani, arvoistani. Muuttunut marionetiksi, jota kaikki muut voivat ohjailla naruista haluamaansa suuntaan. Tehdä minusta oikeanlaisen ihmisen. itse olen parhaani mukaan myötäillyt, ja nykyisin minun sanallani tai mielipiteelläni ei ole mitään arvoa.
En edes jaksa pitää puoliani, elän lamaantuneena tähän elämään, jossa on pakko näyttää jaksavansa, olla kuin kuka tahansa.
Päivät, yöt, ahdistaa, ahdistaa...näen painajaisia jos nukahdan, jos ylipäätään uskallan nukahtaa.
En osaa syödä, koska olen niin sopeutuvainen, että mieluummin oksennan syömäni piilossa katseilta, kuin riitelen jostain syömisestä. Viillän kehoni muilta pimeitä kohtia, poikaystäväni jättää minut kohta jos vielä viiltelen. Mietin itsemurhaa päivittäin, olen miettinyt vuosia eri vaihtoehtoja.
Nykyisin elämässä on jäljellä vain henkinen tyhjiö. En halua tehdä mitään, en tulevaisuudeltani mitään. En jaksa hakea apua, eikä kukaan auta minua. Ei edes se ihminen, jolle olen kertonut kaiken. Ihmettelee vain, että miten minulla muka ei olisi elämää? Että elämäni on vasta alussa? Olen ollut niin saatanan rikki niin monta vuotta, yli puolet elämästä:( Tämä angstipurkaus oli pakollinen, anteeksi, olen ennenkin tänne ruikuttanut, olen kännissä, olen onneton. Sattuu vaan niin helvetisti.
Vastaukset 13
Vanhimmat
luvataan esim. arvauskeskuksessa?
Pystytkö itse selvittämään pahan olosi syyt, tai voisiko joku muu sen selvittää?
Sinä et ole niinkuin muut ihmiset tavallisesti. Yleensä ihmiset tuntevat olonsa hyväksi. Terveys antaa hyvän mielialan. Sinä olet sairas.
Vaikutta siltä että suo olisi kiusattu jossain elämän vaiheessa. Kun tuntuu että muut vihaa niin alkaa itsekkin vihata itseään. Jos tilanne on päällä niin häippäsen niistä piireistä. Vaihda työpaikkaa tai koulua.
Mikä poikaystävä sellanen on joka jättää jos toisella on vaikeata. Silloin pitää pitää kovemmin kiinni.
Ehkä tässä taas vaihteeksi pärjäillään. Mieliala edelleen aika kestoahdistunut, viime yö meni todistellessa, etten tahdo eroon miehestäni, olemalla näin hankala. Olen hankala, koska minun on niin paha olla, että melkein viilsin kurkkuni auki viime yönä. Mietti sitten, että jos se ei onnistuisikaan, kaikki läheiseni vain kärsisivät ja alkaisivat vihata minua jälleen itsekkäästä teostani. Jolla tietenkin heidän tulkintansa mukaan olisin tavoitellut vain huomiota. Että se tarkoittaisi vain sitä, etten osaa ajatella kuin aina vain itseäni ja koko maailman pitäisi pyöriä minun ympärilläni. Oikeasti haluaisin vain syrjään , piiloon kaikesta, pakoon ihmisiä, pakoon elämää.
En tietenkään haluaisi olla ikävä, tylsä ja hankala ihminen, mutta päässäni pyörii vain negatiivisia ajatuskehiä.
Minua vain inhottaa tämä kaikki saasta, mikä on vahingoittanut mieltäni ja kehoani pitkään. Olen hyvin väsynyt, enkä saa aikaan mitään. Se lisää ahdistusta... Kun minulla vielä on siinä vaiheessa ns. opiskelut, että hyvin kiireinen aika, pitäisi saada paljon töitä tehtyä. Eikä minulla ole mahdollisuutta saada hetkeksi breikkiä tästä, esim. saikkua, koska ei niitä minun ikäiselleni jaella. (Mikäli ei ole siinä pisteessä, että tarvitsee psyk. osastolle hankkiutua. Toisinaan jopa toivoo että pakotettaisiin jostakin kumman syystä hoitoon, eikä tarvitsisi itse ajatella mitään, selviytyä mistään.) Sitten mietin, mitä auttaisi päästä esim. hetkeksi sairaslomalle, koska ei se toisi elämääni määränpäätä, tulevaisuutta, iloa. Lisäaikaa ehkä. Katsotaan nyt...en vain osaa hankkia apua.
Olisit kyllä akuutin avun tarpeessa, kun jo kurkkusi viiltelemistä suunnittelet. Olet kääntänyt vihan, jota tunnet jotain/joitain muita ihmisiä kohtaan, itseesi. Kuka /ketkä ovat kohdelleet sinua niin julmasti, että vihasi on noin valtava?
Itseviha saa aikaan sen, ettei luota kehenkään, ei usko, että on edes avunarvoinen. Usko kuitenkin, että olet kaiken sen avun arvoinen, jota tämä yhteiskunta voi tarjota. Ota se vastaan. Mene päivystykseen, kerro siellä samat asiat kuin täälläkin. Apua saat varmasti. Kerro, vaikka tuntuisikin, ettet ole avun arvoinen, etkä luota siellä oleviin ihmisiin. He kuitenkin uskovat sinua!
Jos sinulla on psyykkisesti paha olla, ei se tarkoita, että olisit itsekäs. Itseviha ei synny hetkessä, vaan siihen on tarvittu vuosien ja vuosien kokemukset, ennen kuin viha kääntyy itseen. Joku on saanut sinut vakuuttuneeksi, että olet paha. Se ihminen on itse paha, joka tällaista on saanut aikaan.
Minusta sinun kannattaisi nyt hetkeksi unohtaa kaikki muu kiire, opiskelut ym. ja keskittyä selviytymään pahasta olostasi. Yksin et siihen pysty, joten mene välittömästi päivystykseen, kun vielä pystyt sinne itse menemään. Älä jää odottamaan päivää, jolloin et kykene enää sängystä nousemaan. Silloin sinut viedään tahdosta riippumattomaan hoitoon, ja luulen, että kuitenkin paras apu olisi, jos kävelisit itse sitä apua hakemaan. NYT!
kannustuksesta avun hakemiseen. Este vain on korkealla, asun pienellä paikkakunnalla, kaikki tuntevat minut. Jos vanhempani saisivat selville, missä olen käynyt, ja mistä syystä...He tolkuttavat päähäni, että minun pitää ryhdistäytyä olla kunnon ihminen. Ei pidä valittaa, jos he ovat yrittäneet tehdä kaiken minkä voivat, avukseni. Samaa sanoo poikaystäväni. Yritin anoa häneltä, että hän varaisi mulle ajan jonnekin, en itse osaa, enkä voi tällä paikkakunnalla mennä. Olisi ainakin pakko käydä jossakin muualla. Ajokortittomana en pääse omin avuin kauemmas lääkäriin, vanhemmat eivät minus veisi. Ovat aina sanoneet, ettei hulluuteen mikään auta. Poikaystävä taas perustelee lääkevastaisuuttaan mm. sillä, että hankkisin masennuslääkkeet vain vetääkseni ne kerralla napaani. Jotenkin tuntuu, että samantekevää...olen hyvästellyt ihmiset jo pariin kertaan. Itsemurhaa niin vakavasti jo yritetty...se olisi aika samantekevä ja pieni askel, mutta suuri helpotus, kaikille, jos todella lähtisin täältä. Enkä vain varoittaisi. Olen jo varoittanut muita, he eivät ole välittäneet. Mitä muka on tehtävissä?
Olet masentunut, se on sairaus siinä missä angiina tai sepelvaltimotauti ja tarvitsee akuuttia hoitoa. Tiedän että masennukseen liittyy leimautumisen pelko, mutta so what. Tärkeintä on se, että saat apua. Hae sitä heti;
joko puhumalla ensin vanhempiesi kanssa tai marssimalla suoraan lääkäriin. Poikaystävästä viis, mutta minusta vanhemmillasi on oikeus
tietää missä mennään..
Nyt potkaisen sua kevyesti persiille, eli mars hoitamaan se lääkäriasia kuntoon heti huomenna tai siis tänään. Lääkäri ohjaa sinut tarvittavaan mahdolliseen jatkohoitoon. Muista vielä se, että terveydenhoidon henkilökunnalla on täydellinen vaitiolovelvollisuus, sama koskee apteekkeja.
Ilman isompia latteuksia tähän loppuun kuitenkin isot ja lämpimät halit sulle luultavasti noin äitisi ikäiseltä tädiltä.. Ja muista, ettet missään tapauksessa saa tehdä mitään pahaa itsellesi!!!
Kiitos vielä tästä edellisestäkin viestistä. Yritin tässä rohkaista itseäni, kun koulullamme oli lääkärin vastaanottopäivä... Loppujen lopuksi en nähnyt kuin terveydenhoitajan, joka sanoi, ettei ole vapaita aikoja, kuin ehkä sitten parin viikon päästä. Sanoi, että hänelle voi tulla ongelmista juttelemaan. (Totesin, että tästä minun pitäisi puhua lähinnä lääkärille, en kertonut mikä vaivaa.) Entisten kokemusteni perusteella tämä terveydenhoitaja on vain sotkenut asioita. Oli nimittäin sellainen juttu aiemmin, jossa rikkoi vaitiolovelvollisuutta aika suoraan eräässä asiassani. Se ei ollut asia, jota olisi siis välttämätöntä kertoa ala-ikäisenkään vanhemmille saatikka sitten muille henkilöille. Eli en luota häneen enää vähääkään.
Tästä taas juontaa epäluottamus julkista terveydenhoitoa kohtaan. Se on olemassa ehkä teoriassa, mutta käytännössä...kuka sitä valvoo?
Ehkäpä johonkin lääkäriin voisin luottaakin, mutta sinnekin nyt näillä näkymin pitäisi varata aika, enkä saa millään soitettua itse. Liian suuri kynnys. Vanhemmilta olen joskus jopa kysynyt siitä, josko kävisin lääkärissä masennuksesta. No joo...ovat kysyneet, mikä masennus mulla mukamas on, kun ei ole mitään ongelmiakaan? Luulenpa, että äidilläni myös on aika syvä masennus tai ainakin väsymystila, vaikkei myönnäkään sitä kunnolla edes itselleen. Kovin hermostunut, itkuinen, väsynyt on ollut niin kauan kuin muistan. On totta, että monet murheet minustakin ovat aiheuttaneet hänelle entistä enemmän päänvaivaa. Siksi en haluaisi enää rasittaa tällaisella häntä.
Hei taas! Nyt tuo tilanne kuulostaa aika erikoiselta. Lääkäriin sinun joka tapauksessa pitää päästä ja ellei sinulla ole ketään joka ajan voi varata puolestasi, sinun kyllä pitää se tehdä itse, ellet saa apua kotoa. Voi jospa olisin siellä, auttaisin mielelläni. En voi nyt muuta kuin kannustaa sinua hakemaan apua, sitä varmasti tarvitset.
Yritä kaikesta huolimatta myös jutella äitisi kanssa. Parhaimmillaan voisi ajatella, että pystyisitte yhdessä purkamaan molempien pahaa oloa. Tämä nyt on ihan teoriaa, mutta voisi jopa onnistua, jos pääsette samalle taajuudelle.
Edelleen ne halit ja viestittele, miten homma etenee. t. täti
on purettu minuun. Ei äiti silloin, kun jotakin on tapahtunut, ole kertonut, mutta myöhemmin on puhunut minulle paljon kaikenlaisia traumoja elämästään. En pidä siitä, että jos kerron jotakin, se on aina mennyt kuin vertailuksi ja kilpailuksi siitä, kummalla on kurjempaa. Elikä hän saa oloni tuntumaan siltä, että murehdin ihan turhaan, että minun murheeni eivät ole mitään verrattuna hänen ongelmiinsa. Toki hän toisaalta yrittää minua auttaa, mutta toisaalta taas suuttuu ja huutaa erittäin herkästi, jos sanon suoraan mikä vaivaa. Se vihan purkaminen minuun siksi, että olen laiska ja saamaton, se tuntuu entistä pahemmalta. Sitä vähemmän koen oikeutusta siihen, että tarvitsisin apua tai ymmärrystä. Aikamoinen noidankehä...
No niin, täti täälä taas.. Masennuksesta ihan ensinnäkin. Taipumus sairastua siihen on jossain määrin perinnöllistä. Mutta ehkä teillä molemmilla olisi muita parempi mahdollisuus ymmärtää toistenne tuntoja, koska olette käyneet läpi samantyyppisiä kokemuksia.. miltä tuntuu, kun on paha olo, kun mikään ei kiinnosta, yms.
Jotenkin se keskusteluyhteys ja yhteinen taajuus pitäisi nyt löytää. Ei toisen tukeminen voi olla kilpailua siitä, kummalla on kurjempaa. Helposti sen ehkä kilpailuksi kokee, vaikkei siitä olisi kysymys.
Masentunut purkaa helposti omaa pahaa oloaan lähiympäristöön. Voit vaan kuvitella, kuinka meillä mies on kärsinyt omista raivareistani, joilla ei aina ole ollut mitään järjellistä lähtökohtaa. Lähipiiri on aina kovilla ja pahinta tietysti siinä on se omankin masentumisen riski. Ihan vielä vinkkinä se, että hänestä, joka huutaa ja raivoaa, tuntuu kaikkein pahimmalta. Tämä on oma kokemukseni.
Vaikka ei halua satuttaa rakkainta ihmistään, tilanne vaan joskus menee siihen, kun itsellä on paha olla.
Se lääkäriapu, mistä oli aiemmin puhetta; mikä sen tilanne tällä hetkellä on. Odotatko sen pari viikkoa kunnes pääset koululääkärille, vai menetkö muualle. Entä se terveydenhoitaja?
Ja taas ne halit. Toivottavasti kuulen sinusta vielä..
Jos täti jaksaa vielä lueskella tätä keskustelua, niin kerronpa jotakin:)
Käväisin tuossa lääkärillä muutama päivä sitten. Sain lääkkeitä nukahtamiseen, tk-lääkäri meinasi, että kokeillaan ensin josko se mieliala kohoaisi piristyneenä. Katseltiin kyllä mahdollista masislääkettäkin, ja otettiin verikokeet jonkin elimellisen vian kartoitukseksi...esim. kilpirauhasen vajaatoiminta, josta masennus ehkä voisi johtua. Vaikka pitikin sitä vaihtoehtoa aika epätodennäköisenä.
Huomaan kyllä purkavani pahaa oloani myös lähimmille ihmisille. Mutta kyllä hekin purkavat minuun, ei sillä. Loukkaannun ja itken aivan liian helposti edelleen, vaikka esim. siellä lääkärissä mua ei varmasti otettu tosissaan kun hymyilin ystävällisesti ja kerroin murheistani vähän sivumennen. Katseenkaan värähtämättä, vaikka vastaanotolta tullessa jälleen olin itku kurkussa.
Täytynee mainita, että kyllä mulle psykiatrilla käyntiäkin ehdotettiin, mutta en voisi mennä niin kauaksi vanhempieni tietämättä. Hehän valvovat jokaista menoani ja tahtovat tietää kaikki asiani. Eivätkä varmasti hyväksyisi käyntiäni, koska enhän minä ole sairas - laiska ja saamaton vain.
Tällaista...sainpahan nyt jotakin apua, vaikka paljon jäi sivuun...
Halit sinullekin ja kiitos että olet seurannut tätä tilannetta. Kylläpä tästä kait...joskus helpottaa.
Kiva, että ilmoittelit missä mennään. Kokeile nyt ensin niitä nukahtamislääkkeitä, mutta masislääkkeissä ei ole mitään pelättävää myöskään. Jotain pientä sivuvaikutusta voi olla alkuun, mutta yleensä ne häviää pian. Minulla, joka käytän Cipralex-nimistä valmistetta, ainoa riesa on "kestonuha", mutta ei mitään sen kummempaa.
Se lähipiiri, kuten aiemmin todettiin, on oikastaan ainoa kohden, mihin pahaa mieltä voi purkaa. Minulla on kolmen kerran psykiatrikäynnit takana ja koin ne enemmän kuin hyödyllisinä. Jos suinkin saat sen järjestymään, suosittelen kyllä lämpimästi, mutta ymmärrän tilanteesi.
Kuulen sinusta mielelläni vielä jatkossakin. Kiitos haleista ja edelleen ne samat halit myös Sinulle! T. Täti