näyttelijäksi ja harrastelin sitä oikein tosissanikin ja näyttelin myös kotikaupunkini teatterissa. Mutta kun tuli se hetki kun olisi pitänyt hakea teatterikorkeaan lukion jälkeen, jänistin. Pelkäsin, että minua ei oteta, joten jätin hakupaperit laittamatta. Saman tein seuraavana vuonna ja sitä seuraavana vuonna. Kolme kertaa pyrin kunnes aloitin opiskelemaan toisessa oppilaitoksessa ns. järkiammattiin, joka suoraan sanottuna ei kiinnosta yhtään. Yhä vieläkin mietin, että entä jos..mutta joka vuosi vanhenen ja teatterikorkea on vain kaukainen haave.
Saman tein sitten taannoin rakkauselämässäni. Rakastuin tulisesti erääseen mieheen ja mies oli ilmiselvästi rakastunut minuun. Minä vain pelästyin tunteitani, "juoksin" pois ja nyt seurustelen miehen kanssa joka paperilla sopii minulle hyvin. Mutta hävettää myöntää, ajattelen tuota toista miestä jatkuvasti. Pelkään niin paljon pettymyksiä, että valitsen vaihtoehdot, jotka eivät tuota niitä, mutta toisaalta joiden kautta en myöskään kykene tuntemaan elämään kovinkaan suurta intohimoa. Nykyään olen myös melko masentunut, koska elämäni menee menojaan, järki ohjaksissa ja tunteet täysin taka-alalla.
Onkohan teitä muita elämää pelkääviä täällä? Tiedän, että sumutan itseäni ja sumutan myös nykyistä kumppaniani.
Saman tein sitten taannoin rakkauselämässäni. Rakastuin tulisesti erääseen mieheen ja mies oli ilmiselvästi rakastunut minuun. Minä vain pelästyin tunteitani, "juoksin" pois ja nyt seurustelen miehen kanssa joka paperilla sopii minulle hyvin. Mutta hävettää myöntää, ajattelen tuota toista miestä jatkuvasti. Pelkään niin paljon pettymyksiä, että valitsen vaihtoehdot, jotka eivät tuota niitä, mutta toisaalta joiden kautta en myöskään kykene tuntemaan elämään kovinkaan suurta intohimoa. Nykyään olen myös melko masentunut, koska elämäni menee menojaan, järki ohjaksissa ja tunteet täysin taka-alalla.
Onkohan teitä muita elämää pelkääviä täällä? Tiedän, että sumutan itseäni ja sumutan myös nykyistä kumppaniani.
Vastaukset 3
Vanhimmat
omilta tunteiltaan. Se on epäonnistumisen pelkoa ja kaikki pelot vaivaavat niin paljon, ettei uskalla tehdä sydämen ratkaisuja.
Halusin 19-vuotiaana laulajaksi. Minut valittiin soololaulajaksi kuoroissa, musiikki oli aina kymppi ja se oli kaikki kaikessa. Minulle tarjottiin tilaisuutta mennä laulamaan erääseen jazzyhtyeeseeen Lahden Jazztorille ja kieltäydyin. En vain uskaltanut. Vieläkin isä sanoo, että kyllä sinä voisit noilla lahjoilla miettiä laulamista enemmänkin. Nykyään musiikki on vain katkera pala, että olen unohtanut sen melkein kokonaan. Jotain onnetonta yrittämistä on silloin tällöin, mutta työ vie kaikki voimat, ettei riitä aikaa eikä energiaa mihinkään muuhun.
Sama pätee rakkausasioissa. Seurustelen miehen kanssa, jolla on laudaturin paperit ja joka on lahjakas kuin mikä, mutta jonka kanssa en tunne juuri mitään intohimoa.
Minäkin olen ollut viime aikoina hieman masentunut. Itkeskelen melkein päivittäin aina vähän jostakin. Elämä vain valuu kuin hiekka sormien välistä. Olen menettänyt huumorintajuni. En jaksa pitää ihmisiin yhteyttä. En jaksa puhua itsestäni mitään. Päivät kuluvat niin, että kunhan vain kuluvat. Töissä toimin täysin rationaalisesti, koska on korkea työmoraali. Silloin tällöin saatan kokea pieniä luovuuden pilkahduksia.
Ajattelen jossain määrin kuten sinä, mutta siihen on johtanut karvaat kokemukset, joita on tullut "muutama" etsiessäni vuosien saatossa sitä kuuluisaa onnea ja koittaessani tehdä itseäni onnelliseksi. Tuloksena on kolmikymppinen kaiken kyseenalaistava cityskeptikko, joka ei haluaisi uskoa enää sen rehellisen onnen saapuvan vielä joskus omallekin kohdalle, mutta sisimmässään tietää, että se olisi valhetta. Onnellisuus pelaa vain niin suurilla panoksilla,että on saanut minut kiroamaan kykyni tuntea suurta intohimoa elämässä, sillä tiedän, etten voisi koskaan olla onnellinen tyytyessäni vähempään kuin mitä todellisuudessa kaipaan ja vaadin, jotta voisin väittää ja tuntea eläväni.
Mitä se onni on? Väkisinkin on elämän myötä onnen ja onnellisuuden käsite muuttanut muotoaan, helpommaksi saavuttaa kun tyytyy vähempään. Ja voisihan sitä huijata itseään luulemaan olevansa onnellinen, ellen olisi näin vahvasti tunneihminen. Ne kerrat kun itse olen ollut valmis pysähtymään, kohtalo on päättänyt toisin ja ikäänkuin nauranut minulle päin naamaa.Minä en ole syntynyt onnellisten tähtien alla, siksi kai niiden perään niin kovasti silti olen vaikka koitan muuta uskotella. En oikeastaan ole masentunut, mutta alan turtua. Huomaan, että asiat alkavat menettää hohtonsa eikä mikään tunnu enää samalta. Se mistä olen elämässä nauttinut, alkaa kadota.
Ymmärsin, ettei sinulla juurikaan ole ollut pettymyksiä? Hienosti olet huijannut elämää kyllä.Sekä varastanut tavallaan itseltäsi. Minulla on sama tausta koulutuksen suhteen kuin sinulla, valitsin helpomman ja varmemman tien. Monesti eri asioissa. Jossittelu sinänsä on turhaa, joten unohda se. Totuus on silti, että onnellisuus vaatii riskinottoa.Meidän ero on siinä, että sinä pelkäät pettymyksiä, joilta olet tähän asti säästynyt. Vai niin, oletko? Toisaalta tällä hetkellä tunnut olevan kaikkea muutakuin onnellinen. Olet pettynyt? Minä taas olen liian väsynyt enää kokemaan niitä, kyllästyttää. Jokainen kova kolaus turruttaa.Ja katkeroittaa.
Niinpä en enää tiedä mitä haluan, mikä on minulle parhaaksi.Tämänhetkinen ihmissuhde epäilyttää ja pelottaa, koska se on niin alussa ja siihen nähden minulla on jo aivan liikaa tunteita sitä toista kohtaan. Pelon valtamaana, itsesuojelun nimissä koitan sitten sabotoida suhteemme päättymään tyhmillä asioilla, ennenkuin on liian myöhäistä. Ja luonnollisesti ajattelen tietysti, ettei suhteesta kuitenkaan mitään tulisi. Joten miksi vaivautua?
Vaikeita asioita joita voisi pohtia tunti tolkulla, sen enempää rohkaistumatta. Koskaan ei kuitenkaan tiedä mitä tapahtuu ja meidänkaltaisten ihmisten pitäisi uskaltaa antaa mennä ja elää. En tiedä miten pitkä suhde sinulla on takana ja mitä tunnet, mutta yksi asia on selvää: toisten aikaa ei saisi tuhlata. Jos et rakasta kumppaniasi etkä näe itseäsi tulevaisuudessa onnellisena siinä missä nyt olet, tiedät mitä pitäisi tehdä. Vaan kestääkö kantti? Minulla se vaati kolmannen osapuolen, ennekuin uskalsin lähteä onnettomasta suhteesta kävelemään. Säälittävää sekin.
tilanteissa joihin on asettanut liian suuret odotukset tai jotka vain kuulostavat ´liian hyviltä ollakseen totta´ on se epäonnistumisen ja pettymysten riski kaikkein suurin.
Siksihän se onkin helpompaa pelata ns.varman päälle ja tehdä valintoja, jotka eivät epäonnistuessaan tuottaisi niin paljon tuskaa.
Olen nuorempana kokenut tämän ilmiön myös niin monessa asiassa, ja on vaatinut paljon että siitä ajattelutavasta on päässyt edes jotenkin eroon.
Kyllä niitä riskejä vain täytyy elämässä ottaa. Muuten tuskin saavuttaa mitään mitä oikeasti haluaisi.