Raskausviikkoja 27 ja risat. Olen hermoraunio. Olen saanut muutamia niin älyttömiä raivokohtauksia, ettei rajaa. Tänään huusin kurkku suorana kaupungilla miehelleni. Koko ajan olen murheissani, huolissani joko omista tai muiden asioista, tunnen olevani äärettömän yksin, vihainen, raivoissani, kertakaikkiaan raivoissani... Miehen kanssa tapellaan koko ajan. Alamme kumpikin olla ihan piipussa. Pelottaa mitä elämästä lapsen kanssa tulee, miten rahat riittävät, saanko asuntoamme kuntoon, kaikki on yhtä sekamelskaa. Olen, todella oikeasti, kauhean yksinäinen ja toisinaan tuntuu etten jaksa enää hetkeäkään.
Miksi kaikki on niin vaikeaa nyt? Meidän pitäisi olla järjettömän onnellisia; meille tulee vauva, jota olemme odottaneet vuosia. Ja nyt. Nyt kaikki onkin ihan sekaisin. Mieleni on tuulimylly. Ainoa iloni on se, kun tunnen rakkaan pikkuiseni liikkeet. Samalla ajattelen kauhuissani, että kohta se tulee sieltä ulos enkä minä pysty hoitamaan sitä, tarjoamaan hyvää kotia, eväitä elämään. Että mitä olen mennyt tekemään... Olen tällainen hullu ja muka pitäisi huolehtia tästä pienestä, jolla ei ole ketään muuta kuin me. Miten vastuutonta.
Mietin omaa elämääni, lapsuutta. Jotenkin monet pahat asiat nousevat pintaan. Katselen jonkinlaisen pelon vallassa vanhoja valokuvia ja olo on voimaton. Haluaisi, että kun pienemme syntyy, kaikki olisi valmista, minä olisin valmis, koti olisi valmis, elämä olisi -edes vähän valmiimpi. Mutta ei, ongelmat tuntuvat niin suurilta, ettei niitä kertakaikkiaan kukaan misssään milloinkaan kykene selvittämään valmiiksi. Pienemme siis syntyy sekamelskaan ja minä olen tietysti synnytyksen jälkeisen masennuksen kourissa heti.
Tää on niin herkkua. Tää elämä on... kauheaa. Aivan kauheaa.
Miksi kaikki on niin vaikeaa nyt? Meidän pitäisi olla järjettömän onnellisia; meille tulee vauva, jota olemme odottaneet vuosia. Ja nyt. Nyt kaikki onkin ihan sekaisin. Mieleni on tuulimylly. Ainoa iloni on se, kun tunnen rakkaan pikkuiseni liikkeet. Samalla ajattelen kauhuissani, että kohta se tulee sieltä ulos enkä minä pysty hoitamaan sitä, tarjoamaan hyvää kotia, eväitä elämään. Että mitä olen mennyt tekemään... Olen tällainen hullu ja muka pitäisi huolehtia tästä pienestä, jolla ei ole ketään muuta kuin me. Miten vastuutonta.
Mietin omaa elämääni, lapsuutta. Jotenkin monet pahat asiat nousevat pintaan. Katselen jonkinlaisen pelon vallassa vanhoja valokuvia ja olo on voimaton. Haluaisi, että kun pienemme syntyy, kaikki olisi valmista, minä olisin valmis, koti olisi valmis, elämä olisi -edes vähän valmiimpi. Mutta ei, ongelmat tuntuvat niin suurilta, ettei niitä kertakaikkiaan kukaan misssään milloinkaan kykene selvittämään valmiiksi. Pienemme siis syntyy sekamelskaan ja minä olen tietysti synnytyksen jälkeisen masennuksen kourissa heti.
Tää on niin herkkua. Tää elämä on... kauheaa. Aivan kauheaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tuollaisia, tulee entistä voimattomampi olo. Kaikki sujuu varmasti hyvin ja vauva saa hyvän rakastavan kodin. Aina on henkilöitä joille voi puhua ja joilta saa apua, masennukseen saa apua! Keskustele asiasta vaik neuvolas! T. Rv 34 5
Olen itse äiti, ja vaikken juuri nyt odota, koin hirmuista empatiaa. En tiedä, onko neuvolassasi edes mainittu, että raskauden edetessä tunteet nousevat pintaan: olet herkempi hyvässä ja pahassa. Itse pillahdin aikoinani itkuun neuvolan odotushuoneessa, kun luin vauvalehteä vuoroani odottaessani. En siis LAINKAAN ihmettele, jos hormonit saavat sinut raivoksi kaupungilla, kun kaikki tuntuu muutenkin epätoivoiselta. Yritä kuitenkin ajatella, ja selittää myös miehellesi, asia järjellä: valmistaudut pikkuhiljaa pikkuisesi tuloon, ja hormonit saavat kaiken sekaisemman oloiseksi kuin mikään oikeasti onkaan. On luonnon aikaansaamaa koko sotku päässäsi, koska tarvitset sitä samaista herkkyyttä ymmärtääksesi lastasi täysillä, kun hän on sylissäsi.
Lisäksi kuulostat perfektionistilta. Empatiani lisääntyi. Ajattelin, että kaiken pitää olla kunnossa, kun lapsi syntyy: valitut lakanat pinnasängyssä, ikkunat pesty, lastenvaatteet pesty, kotona siivottu, ruokaa pakastimessa (mies ei osaa kokata) jne. Sattui kuitenkin niin, että muutimme, kun lapsi oli viikon ikäinen. Pieni pallukkamme syntyi keskelle pahvilaatikkoviidakkoa likaisten lattioiden keskelle, ja tilasimme ruokaa kotiin / haimme pikapöperöä luukulta. Tosiasia on, että kun se maailman täydellisin nyytti on vieressäsi, muut asiat jäävät taka-alalle. Kun itse koettaa pysyä kaiken maidontulon ja valvomisen keskellä täysijärkisenä, tai edes lähellä sitä, on aivan yhdentekevää, onko kaappi järjestyksessä ja verhot suorassa. Mitä rahaan tulee, olemme kaksi opiskelevaa vanhempaa, eikä meiltäkään raha vielä ole kesken loppunut (lapsi 2v.).
Lämpimästi suosittelen, että järjestät miehelle iloisen yllätyksen (ruokaa, elokuva, mitä vain...) vielä kun olette kaksin. Lämpimästi suosittelen, että hoidat asioita omaan tahtiisi ja koetat myös levätä (lapsen myötä nukkumisesta tulee yleellisyyttä). Kävele kirjastoon ja lue välillä kirja: saat ajatukset muualle.
Toivon sinulle, miehellesi ja paaperolle kaikkea hyvää. Muista, että kyse on hormoneista. :)
Löysit kohtalotoverin. Viikkoja 36 ja pimahtelua ollut ilmassa jostain viikolta 20 alkaen. En siis tiedä kuuluuko asiaan, mutta jos lohduttaa, niin et ole ainoa joka on käynyt samoja asioita läpi. Nyt minulla on alkanut helpottamaan, (lapsen syntymisen lähestyminen on kummasti konkretisoinut asioita) vaikka eilenkin tuli vähän huudettua...
Olen käynyt tosi paljon läpi lapsuuden ja nuoruuden traumoja, alkoholistivanhempieni kusipäisyyksiä. Ja valitettavasti muistanut asioita, joita en olisi enää halunnut muistaa. Sukulaiset ovat kommentoineet milloin mitäkin ja olen tuntenut suurta mitättömyyttä, tyyliin ettei minusta ole äidiksi.
Puhuminen miehen kanssa avoimesti on ollut parasta lääkettä. Nyt, jos minusta tuntuu, että tulee pahapäivä, sanon sen suoraan. En voi tunteilleni mitään ja minulla on niihin oikeus.
Edelliseen kommentoijaan suhtautuisinkin kyllä kriittisesti "järjestä miehelle kivaa" kommentin suhteen. Naurettavaa jos raskaana oleva nainen joutuu vielä paijaamaan aikuista miestä! Eletään kuitenkin vuotta 2007!!! Parisuhteen hoito on molempien hommia ja raskaana ollessa isompi nakki kyllä napsahtaa miehelle. Kyllä miehet tänä päivänä ymmärtävät - jos saavat tarpeeksi tietoa - sen, että raskaana ollessa hormoonit on valloillaan, eikä pahalle ololle välillä voi mitään. Meillä mies lähti "mukaan riitaan" alkuvaiheessa, mutta nyt kun asioista on keskusteltu, on ymmärtänyt, toiminut lohduttajana, koska ymmärtää, etten voi pahalla ololle ja hormooneille (ja vanhoille asioille) mitään. Sen sijaan kun saimme asioista puhutuksi on hän auttanut paljon mm. nyt kun liikkuminen on vaikeaa, saattaa nousta auttamaan yöllä sängystä ylös tai yhtä lailla huolehtii kodintöistä siinä missä minäkin.
Valitettavasti näköjään, varsinkin jos elämässä on tapahtunut ikäviä asioita, on ne joskus pakko käydä läpi. Näin olen ainakin itse ajatellut ja samalla toivonyt, että henkisesti kivuliaan prosessin päätteeksi minusta kasvaisi isompi ja ymmärtäväisempi ihminen, myös hyvä äiti lapselleni.
:) En tiedä onko fiiliksesi samoja tai edes samansuuntaisia. Mutta tsemppiä! Suosittelen, että kerrot asiasta neuvolassa (pääset tarvittaesa psykologille, jonka kanssa juttelu varmasti helpottaa omaa oloasi) ja keskustelet avoimesti miehesi kanssa. Vaikka paha olo on inhottavaa ja kaikki sanoovat, että hymyile niin alkaa hymyilyttämään (mikäs siinä jos se toimii), niin muista, että sinulla on oikeus myös olla pahoilla mielin. Tunnelin päässä on lopulta se aurinko... :)
Mulla on ollut itselläni henkisesti tosi vaikea raskaus.
Fyysisesti ei mitään ongelmia, vauva voi hyvin ja on kasvanut normaalisti.
Mun ja mieheni suhde on ollut koetuksella koko mun raskausajan, mutta raskaushan valmistaa tulevaan.Siinä kokeillaan sekä naisen että miehen "äärirajoja" ja kuinka suhtaudutaan uusiin asioihin.
Itsellä nyt rv 37 1 eli loppusuoralla mennään ja vieläkin on tunteet pinnassa.
Aina miettii olenko hyvä äiti? Kuinka voin olla hyvä äiti jos en osaa tehdä miestäni onnelliseksi? Kuinka lapsi oppii rakastamaan minua? Kaikki on pyörinyt päässä.
Oma onnellisuus riippuu itsestä. Se, että vierellä on joku, auttaa hiukan :)
Mä olen nyt vasta reilun 30 iikon jälkeen uskaltanut rueta luottamaan itseeni ja mieheeni.
Siihen mitä tuleman pitää.
Uskon että kun olet tähänkin asti jo selvinnyt niin selviät kyllä loppuraskaudestakin ja tulevasta äitiydestä :D
Voimia sulle paljon :)
ja kaikille muillekin odottajille :D
Joo mulla on ihan sama jatkuvasti, ärsyynnyn ja saan raivareita ihan jatkuvasti..Mutta samalla olen todella onnellinen vauvasta.:)Meillä valitettavasti kävi niin että mies ei jaksanut katsella käytöstäni enään ja ero tuli..Mutta eiköhän sen pikkusen kanssa pärjää kahdenkin:)Rv.24
Rv. 25 ja mustakin tuntuu että pää leviää. Itkettää paljon ja tunnen ihan selvästi että olen masentunut. Selvisin masennuksesta juuri ennen raskaaksi tuloa ja kaikki meni hyvin siihen asti kun maha alkoi todella kasvaa ja liikkuminen vaikeutui, niin nyt se sitten taas hiipii. Nyt tuntuu siltä kuin eläisin jossain pöntössä, umpiossa. Hirveä hätä tehdä kaikkea, kauhea paniikki oppia jotain uutta ennen kun vauva tulee..olen opetellut ihan paniikin omaisesti leipomaan ja tekemään uusia tosi vaikeita ruokia. Olen ostanu hullun lailla uusia huonekaluja/tavaroita ja sisustanut ja hankittavien tavaroiden lista on ihan loputon..
Kun ei ole mitään tekemistä, tulee suru ja tuntuu että olen täysin hyödytön. Koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain. Tai syömässä jotain.
Kun mennään ulos miehen kanssa, tunnen itse kömpelöksi, rumaksi ja lihavaksi. Ihmiset tuijottaa turvonnutta olemustani ja nauravat kun lyllerrän. Ja minun pitäisi olla onneni kukkuloilla!!! Ennen kun tulin raskaaksi, vannoin että kuinka tulenkaan olemaan onnellinen pikku mahakumpuni kanssa...just joo, tässä sitä nyt ollaan, siitä onnellisuudesta ei ole kun muisto jäljellä.
Juuri eilen itkin sitä kuinka tunnen itseni niin kauhean rumaksi ja yksinäiseksi, vaikka yksinäinen en olekaan, mies on kaiken vapaa-ajan kotona. Mutta kun tuntuu että se ei riitä, haluaisin että se kysyy koko ajan mitä minä haluan-ihan järjetöntä!
Minä puolestani varasin ajan psykologille jo kauan sitten, koska arvasin että jossain vaiheessa saattaa tulla vaikeeta, ja onneksi niin tein! nyt viikon päästä olen sinne viimein menossa..katsotaan jelppaako, tästä masennuksesta on ainakin päästävä eroon. Huh huijjaa tätä odotusta!
Luin ilolla viestejänne. Kirjoitukseni jälkeen miltei unohdin että olen koskaan tekstiäni kirjoittanutkaan... Jotenkin jätin asian pois suollettuani sen verbaaliseen muotoon. Sen vuoksi en myöskään käynyt katsomassa vastauksia. Ilo oli kuitenkin suuri huomatessani, että niin monta empaattista vastausta oli odottamassa. Kiitos.
Nyt olo on jo vähän selkeämpi. Riita miehen kanssa on sovittu, se on tärkeää. Kävin myös tuulettumassa erään ystävän luona ja sekin tuntui hyvältä. Olen ollut aivan umpiossa enkä ole pitänyt yhteyttä oikein kehenkään -se vaikuttaa paljon mielialaan. Mitä pitempi aika on sosiaalisista kontakteista, sitä hankalampi on sellaisiin enää hakeutua. Olen luonteeltani erakko ja monesti se valitettavasti kostautuu. Silloin kun oikein tarvitsisi ihmistä, huomaa, ettei enää ketään olekaan, koska itse ei ole pysynyt sitoutumaan ystävyyssuhteeseen.
Kyllä, eräs suurimmista ongelmistani on ollut yksinäisyys. Kuten sanottu, olen elänyt täydellisessä umpiossa. Nyt tarvitsisin ihmisiä, tukijoita, saman kokeneiden seuraa. Koen kuitenkin vaikeaksi ottaa yhtyttä esim. niihin vanhoihin ystäviin, jotka ovat tämän aiemmin kokeneet ja joiden kanssa ei enää olla oltu kovin tiiviisti tekemisissä. Pitäisi vain jotenkin... nöyrtyä pyytämään, että hei huomatkaa minut taas, olisin täällä, kiinnostaisko... Ja ellei heitä kiinnosta, tyytyä siihen. Mutta pelkään meneväni vielä enemmän rikki jos ihmiset eivät enää halua seuraani.
Olen ajatellut sitä psykologijuttua ja luultavasti hankkiudunkin sellaisen juttusille.
Miten muut ovat kokeneet huolestumisen? Olen nimittäin koko ajan hirvittävän huolissani ja pelkään aina pahinta. Luulen, että tuleva vanhemmuus saa sen aikaan. Naarastiikeri on herännyt. Toki huolestuneisuustaipumukseen vaikuttavat myös luonne- ja ympäristötekijät, mutta vaikuttaa siihen ihan selkeästi myös tämä tila. On raskasta olla huolissaan koko ajan... mistä nyt ikinä keksiikään!