Monella kielellä sujuvasti smalltalkkaava liberaali keskustalainen dallaa Stadin gartsaa Lontoossa käsintehtyine nappaskenkineen yhtä positiivisen puuhakkaana kuin aina. Hän päättää poiketa Bulevardilla puhaltavasta kalseasta talviviimasta lämpöiseen kahvilaan. Hän istahtaa pöytään, avaa kainalossa kuljettamansa sanomalehden (http://www.lemonde.fr/) eteensä kahvilapöydälle ja siemaisee siivun tilaamastaan cafe latte´sta ja huokaisee tyytyväisenä -aah!
Nappaskenkäinen keskustalainen silmäilee kahvilapöydälle levittämäänsä Le Mondea, läpilukee sen kulttuurisivut sujuvasti ranskaksi. Hän huomaa esittelyn mielenkiintoisesta taidetapahtumasta ja päättää lennähtää seuraavalla viikolla mielikaupunkiinsa Pariisiin sitä katsomaan. Nostalgiset muistot tulvahtavat hänen mieleensä. Ikkunasta näkyvä Bulevardi tuo mieleen Pariisin puistokadut ja cafe’et. Siksi hän poikkeaa usein tähän muuten melko kalseaan helsinkiläiskahvilaan.
Hänen omassa elämässään ei ole valittamista, mutta hieman häntä surettaa liberalismin hidas leviäminen hänen omassa kotikaupungissaan. Hän näkisi Stadin mieluummin rennon tyylikkäänä ja kansainvälisenä metropolina kuin groteskin omahyväisenä ”Suomen napana”. – Toisella asenteella Helsinki voisi hyvin olla Pohjolan Pariisi!
Voi tuota vulgääriä nurkkakuntaisuutta - nappaskenkäinen huokaa harmistuneena - muutoksen olisi lähdettävä sisältäpäin, jotta se olisi aidosti kestävä… kehityksen vankkurit kulkevat joskus tuskastuttavan hitaasti… Ei tässä kuitenkaan auta harmitella. Stop tykkänään - pois melankolia ja kohti uusia seikkailuja!
Nappaskenkäinen keskustalainen vilkaisee tyylikästä rannekelloaan – taitavan geneveläisen kellosepän tekemä tarkkuuskronometri. Häntä viehättää mielikuva sen platinakuoren ja safiirilasin sisällä pehmeästi raksuttavista tuhannesmillimetrin tarkkuudella työstetyistä rattaista – Rolex on sen rinnalla junttikello. Tästä huomiosta hänen mielialansa paranee.
Nappaskenkäinen keskustalainen vilkaisi kahvilan ikkunasta ulos – satoi räntää. Donnerwatter…nappaskenkäinen sadatteli mielessään. Tämä talvi oli ollut tähän mennessä keskieurooppalaisen leuto, ilmat olivat olleet nappaskenkäisen mieleen. Paukkuvissa pakkasissa oli vaikea noudattaa mannermaista pukeutumistapaa. Hänen lontoolainen Saville Roadin nimikkoräätälinsä ei paljon ymmärtänyt susiturkkien päälle. Eivätkä ne nappaskenkäistäkään miellyttäneet. Niistä tuli mieleen Jack Londonin romaanien koiravaljakkoaan raa’asti kiroillen äkseeraavat humalaiset turkismetsästäjät, tukkilaiskämpät ja muut sellaiset brutaalit mielleyhtymät. Ei nappaskenkäinen keskustalainen ollut suinkaan mikään hienostelija. Karunkomean nappaskenkäisen oli monta kertaa sanottu muistuttavan erästä brittiagenttia, joka on tullut kuuluisaksi elokuvien kautta – ei elokuvista tuttua nuorta miestä vaan tätä samaa näyttelijää tyylikkäästi harmaantuneena.
Lontoossa vieraillessaan nappaskenkäistä keskustalaista huvitti brittiystäviensä kiintymys ja syvä kunnioitus kuningasperhettä kohtaan. Hänestä kuningatar Elisabeth permanentteineen muistutti kovasti hänen lapsuudenkotinsa lähellä sijaitsevan maalaistalon emäntää. Samainen emäntä oli punastunut mielihyvästä, kun hän kerran talossa pistäytyessään oli maininnut emännän olevan aivan Englannin kuningattaren näköinen. Sen jälkeen nappaskenkäiseen keskustalaiseen mielistynyt emäntä oli aina pistänyt parasta pöytään tämän käydessä talossa.
Ei auta, velvollisuudet kutsuvat! On mentävä vaikka taivaalta sataisi ”cats and dogs” kuten britit sattuvasti sanovat. Nappaskenkäinen keskustalainen poistuu hyräillen kahvilasta räntäsateiselle bulevardille, kohentelee tumman, Saville Roadilla tehdyn kashmirtakkinsa kaulusta ja lähtee dallaamaan kohti city-keskustaa. Monet kääntyvät katsomaan hänen tyylikkään hahmonsa perään…voiko olla totta!!…Sean Conn…kävelee pitkin Helsingin Bulevardia!!! Eikä ihme jos erehtyvät, jotensakin samanlainen synnynnäinen ja tiedostamaton mannereurooppalainen hienostuneisuus hänen loittonevasta hahmostaan kuvastuu…
Nappaskenkäinen keskustalainen silmäilee kahvilapöydälle levittämäänsä Le Mondea, läpilukee sen kulttuurisivut sujuvasti ranskaksi. Hän huomaa esittelyn mielenkiintoisesta taidetapahtumasta ja päättää lennähtää seuraavalla viikolla mielikaupunkiinsa Pariisiin sitä katsomaan. Nostalgiset muistot tulvahtavat hänen mieleensä. Ikkunasta näkyvä Bulevardi tuo mieleen Pariisin puistokadut ja cafe’et. Siksi hän poikkeaa usein tähän muuten melko kalseaan helsinkiläiskahvilaan.
Hänen omassa elämässään ei ole valittamista, mutta hieman häntä surettaa liberalismin hidas leviäminen hänen omassa kotikaupungissaan. Hän näkisi Stadin mieluummin rennon tyylikkäänä ja kansainvälisenä metropolina kuin groteskin omahyväisenä ”Suomen napana”. – Toisella asenteella Helsinki voisi hyvin olla Pohjolan Pariisi!
Voi tuota vulgääriä nurkkakuntaisuutta - nappaskenkäinen huokaa harmistuneena - muutoksen olisi lähdettävä sisältäpäin, jotta se olisi aidosti kestävä… kehityksen vankkurit kulkevat joskus tuskastuttavan hitaasti… Ei tässä kuitenkaan auta harmitella. Stop tykkänään - pois melankolia ja kohti uusia seikkailuja!
Nappaskenkäinen keskustalainen vilkaisee tyylikästä rannekelloaan – taitavan geneveläisen kellosepän tekemä tarkkuuskronometri. Häntä viehättää mielikuva sen platinakuoren ja safiirilasin sisällä pehmeästi raksuttavista tuhannesmillimetrin tarkkuudella työstetyistä rattaista – Rolex on sen rinnalla junttikello. Tästä huomiosta hänen mielialansa paranee.
Nappaskenkäinen keskustalainen vilkaisi kahvilan ikkunasta ulos – satoi räntää. Donnerwatter…nappaskenkäinen sadatteli mielessään. Tämä talvi oli ollut tähän mennessä keskieurooppalaisen leuto, ilmat olivat olleet nappaskenkäisen mieleen. Paukkuvissa pakkasissa oli vaikea noudattaa mannermaista pukeutumistapaa. Hänen lontoolainen Saville Roadin nimikkoräätälinsä ei paljon ymmärtänyt susiturkkien päälle. Eivätkä ne nappaskenkäistäkään miellyttäneet. Niistä tuli mieleen Jack Londonin romaanien koiravaljakkoaan raa’asti kiroillen äkseeraavat humalaiset turkismetsästäjät, tukkilaiskämpät ja muut sellaiset brutaalit mielleyhtymät. Ei nappaskenkäinen keskustalainen ollut suinkaan mikään hienostelija. Karunkomean nappaskenkäisen oli monta kertaa sanottu muistuttavan erästä brittiagenttia, joka on tullut kuuluisaksi elokuvien kautta – ei elokuvista tuttua nuorta miestä vaan tätä samaa näyttelijää tyylikkäästi harmaantuneena.
Lontoossa vieraillessaan nappaskenkäistä keskustalaista huvitti brittiystäviensä kiintymys ja syvä kunnioitus kuningasperhettä kohtaan. Hänestä kuningatar Elisabeth permanentteineen muistutti kovasti hänen lapsuudenkotinsa lähellä sijaitsevan maalaistalon emäntää. Samainen emäntä oli punastunut mielihyvästä, kun hän kerran talossa pistäytyessään oli maininnut emännän olevan aivan Englannin kuningattaren näköinen. Sen jälkeen nappaskenkäiseen keskustalaiseen mielistynyt emäntä oli aina pistänyt parasta pöytään tämän käydessä talossa.
Ei auta, velvollisuudet kutsuvat! On mentävä vaikka taivaalta sataisi ”cats and dogs” kuten britit sattuvasti sanovat. Nappaskenkäinen keskustalainen poistuu hyräillen kahvilasta räntäsateiselle bulevardille, kohentelee tumman, Saville Roadilla tehdyn kashmirtakkinsa kaulusta ja lähtee dallaamaan kohti city-keskustaa. Monet kääntyvät katsomaan hänen tyylikkään hahmonsa perään…voiko olla totta!!…Sean Conn…kävelee pitkin Helsingin Bulevardia!!! Eikä ihme jos erehtyvät, jotensakin samanlainen synnynnäinen ja tiedostamaton mannereurooppalainen hienostuneisuus hänen loittonevasta hahmostaan kuvastuu…
Vastaukset 14
Vanhimmat
Vai olisiko kyseessä Emeritus? Oiva ei ainakaan. Vai sonnimieskö se siinä sepalus auki reteilee?
esteettistä kompetenssiä noin yleisesti.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000022800681
Kapi-Korhostahan siinä kuvataan. Ilman muuta. Vai olisiko sittekin kyseessä Jäbä tai Mpp? Ei, kyllä se keikarimainen kapi on. Mutta taitaa olla kepulaisten toiveajattelua, että hän olisi kepulainen.
ylempiään kunnioittamaan tottunut kapi vetää vaistomaisesti lippaan.
Jos tuollainen tyyppi tulisi heitä vastaan ja he tietäisivät sen kepulaiseksi? He varmaan vetäisevät silloin käteen.
Kapi tosin kunnioittaa ylempiään, kun hänellä on tapoja, mutta ei hän ketään kepulaista ylempänään pitäisi. Eikä olisi aihettakaan.
kunniaa ylemmilleen, kapin handu singahtaisi vastustamattomasti lippaan vaikka kuinka yrittäisi pidätellä. Mitäs sitä vanhaa miestä asennossa seisottamaan, ajattelisi nappaskenkäinen keskustalainen ja armahtaisi vanhuksen: "Lepo vaan ukkoseni, suotta siinä pokkuroit".
Olen ollut sotilas vain n. kolmasosan elämästäni, muulloin siviilimies, ja siitä suurimman osan melkoisessa esimiesasemassa.
Sotilaanakin minulla aina oli enemmän alaisia kuin esimiehiä. Kapteeni on niin korkea upseeri, että hänen yläpuolellaan koko puolustusvoimissa oli vain 500-600 korkeampaa, joita ohjesäännön mukaan minun olisi pitänyt ensiksi tervehtiä (upseerien kesken käytäntö on joustava), mutta minun aikoinani puolustusvoimissani oli n. 30 000 sellaista, joiden piti vetää kättä lippaan minulle.
Pitäisi tuo norstoväen sotamiehenkin tietää.
Nappaskenkäistä joskus hieman harmittaa hänelle lippaan vetävät ryhdikkäät vanhukset. Muuta selitystä hän ei ole ilmiölle keksinyt, kuin että kyseiset herrat lienevät entisiä sotilashenkilöitä joilla on jäänyt "lippaanveto" ikään kuin "päälle". Nappaskenkäinen ei nosta koskaan asiasta turhaa meteliä vaan vastaa kunnioittavaan sotilastervehdykseen terävällä nyökkäyksellä.
Nappaskenkäinen on jo paljon aikaisemmin tullut tietoiseksi kunnioitusta herättävästä karaktääristään Pariisin kahviloiden tarjoilijoiden puhutellessa häntä usein kenraaliksi. Ensin hän arveli sen olevan vain hyviin juomarahoihin pyrkivien nokkelien tarjoilijoiden imartelua. Kerran hän tuli kertoneeksi tarjoilijoiden ovelasta tavasta pariisilaisystävälleen - korkea virkamies lähellä hallitusta. Tämä läimäytti häntä olkapäälle ja huudahti: "Mon general", -sinähän olet ilmetty kenraali!
Saattaisi nappaskenkäinen toki hyvinkin olla vaikka kenraali, jos olisi antautunut sotilasuralle.
- aina sotilas", noin asenteiltaan isänmaata ja sen puolustamista kohtaan, samoin ryhdiltään (fyysiseltä ja henkiseltä), korrektilta käytökseltään ja herrasmiesmäisyydeltään.
Mutta vaikka olen ollutkin melko korkea sotilas, en minä silti vaadi enkä edes odota, että sotilaallisesta ryhdikkyydestäni huolimatta sotilasarvoltaan minua alempien miesten minut pitäisi katukuvassa noteerata ja tervehtiä sotilaallisesti.
Ilahtuneempi olen siitä, kun silloin tällöin joku kadulla vastaani tuleva huikkaa iloisesti "terve, Korhonen" ja joskus jopa "kato, Korhonen, perkele", vaikka minä en aina heitä tunnekaan, vaikka ovat jossakin vaiheessa olleet alaisiani, ja joudun kysymään nimen ja puolustautumaan, että "katsos, kun kaikki tuntevat apinan, vaikka apina ei tuntisi ketään".
Ei todellakaan ole yhden käden sormin laskettavissa kerrat, jolloin joku entinen alaiseni on vaatinut minua istahtamaan kanssanasa tuopin ääreen terassille, ja tietenkin olen aina suostunut, jos se on ollut suinkin mahdollista.
Vuodet vieri ja nappaskenkäinen keskustalainenkin sai huomata uransa olevan ohi. Nyt hän on palannut juurilleen, vastannut lakeuden seireenimäiseen kutsuun. Vain ohikulkevien maalaisisäntien syvät kumarrukset ja maalaisemäntien viehkeät niiaukset muistuttavat häntä entisistä vallan, kunnian ja suuruuden vuosikymmenistä.
Valta meni, mutta kunnia jäi. Nappaskengät vaihtuivat virttyneisiin Nokialaisiin ja puku villapaitaan. Ainoastaan pyhäaamuisin hän kulkee nenä pystyssä, parhaimpiinsa sonnistautuneena autioituvan maalaisidyllin kapeaa kyläraittia. Häntä kuitenkin tarkkaillaan, sillä lähtiessään nuorna poikana Alkio-opistoon jäi häneltä 3 nuoruudenihastusta kotikonnuille. Kaikki he katsovat kaihoisasti torppiensa ikkunoista, kun heidän oma Jaakko Pöntisensä (agentti 007, lupa pussata) astelee kaiken kokeneena kylänraittia pölyvanan saattelemana.
Tulevaisuuteen: Jaakko Pöntisen sekunnit täyttyvät ja tuonpuoleinen kutsuu. Ensin hän käy läpi kirkkaan tunnelin, jossa eletty elämä iloineen ja murheineen vilisee hänen ohitseen. Onnen ja autuuden hetket ovat vallitsevia, sillä Jaakko on elänyt monivivahteisen mutta kunnollisen elämän. Seuraavaksi hän astuu korkeimman eteen ja hän saa valita seuraavan inkarnaationsa ilmiasun. Syntyäkö edelleen keskustahenkiseen ydinperheeseen, ryhtyäkö varakkaan kokoomusperheen vesaksi vai integroituako remaariyhteisöön.
Niin meni aikaa ja taivaallista tupakkaa toppakaupalla. Hän ei antanut viehkeiden naarasenkelten sekoittaa mieltään; heidän vuoronsa tulisi sitten myöhemmin. Pitkään, todella pitkään pohdittuaan hän keksi ratkaisun: Hän syntyy perheeseen, joka välittää tulevaisuudesta, koko ihmiskunnan tulevaisuudesta, aivan kuten älykkö-Ode ja Europarlamentikko-Satu.
Näin myös tapahtuu. Hänestä kasvaa älykäs karismaattinen liennytyksen ja oikeudenmukaisuuden äänitorvi. Hänen aikuistuttuaan Eurooppa on johtava läntinen suurvalta. Idästä ja Aasiasta nousseet 2 muuta suurvaltaa yhdessä EU:n kanssa muodostavat ne massiiviset tukipilarit, joiden varassa ihmiskunnan on hyvä elää. Taakse ovat jääneet ahneiden hirmuvalta ja alistaminen.
Tapahtuuko ihmiskunnan oikean tien löytyminen ilman kolmatta maailmansotaa vai sen kautta - on tuolloin jo ratkennut -. Se riippuu meistä, jotka olemme NYT vetovastuussa.
Hauskahan tuo avaus olisi absurdisuudessaan muuten, mutta se on jo yhtä kulunut kuin Jo vainin hvittava väite "keskusta on paras", Oiva H:n väite "Anneli ei valehdellut kertaakaan" tai Keriksen vouhkamiset. Siksi se ei enää naurata. Ja tuoolainen todellisuuteen palauttaminen oli ihan paikallaan.
Tuo sen sijaan on hyvin todentuntuista:
>> Nappaskengät vaihtuivat virttyneisiin Nokialaisiin ja puku villapaitaan. Ainoastaan pyhäaamuisin hän kulkee nenä pystyssä, parhaimpiinsa sonnistautuneena autioituvan maalaisidyllin kapeaa kyläraittia. Häntä kuitenkin tarkkaillaan, sillä lähtiessään nuorna poikana Alkio-opistoon jäi häneltä 3 nuoruudenihastusta kotikonnuille. Kaikki he katsovat kaihoisasti torppiensa ikkunoista, kun heidän oma Jaakko Pöntisensä (agentti 007, lupa pussata) astelee kaiken kokeneena kylänraittia pölyvanan saattelemana.
Tässä todellinen kuvaus fiktion sijaan:
"Sian paskalle haiseva kumisaapas keskustalainen silmäilee keittiön pöydälle levittämäänsä Ilkkaa, läpilukee sen Hokkasen propagandasivut ja Fantom:in takkuisesti kuin ekaluokkalainen. Hän huomaa esittelyn mielenkiintoisesta niittokone näyttelystä ja päättää jurruuttaa Toyotallaan seuraavalla viikolla mielikaupunkiinsa Tuuriin sitä katsomaan. Nostalgiset muistot tulvahtavat hänen mieleensä. Ikkunasta näkyvä pellolla tallusteleva lehmä tuo mieleen Tuurin Keskisen kyläkaupan liha-altaat ja hyvälihaiset kaupan myyjät. Jahas, taidanpa lähteä vetämään naapurin kanssa hiukan kiljua ja illalla tutun autotalliin kännäämään. Samalla voisi yrittää vongata sen muijalta p-lua...sen ukkohan kuitenkin simahtaa kuten aina...
Keskustalainen ottaa Lontoossa käsintehdyt nappaskengät jaloistaan, riisuu vaatteensa ja astuu eteisen peilin eteen. Se on kokovartalopeili. Hän tarkastelee peilin kuvajaisessa näkyvää miestä:
Miehellä on kylmänharmaat silmät, korkeat poskipäät ja lyhyeksi leikattu tukka. Hieman rujo nenä kertoo takavuosista, jolloin hän on nyrkkeillyt. Leuka on miehekkään voimakas ja ahavoituneen suun ympärillä kulkevat syvät juonteet. Peilistä näkyvän miehen 90-kiloinen ja 186-senttinen vartalo on jäntevän voimakas, siinä ei ole hiventäkään löysää lihaa, vain pelkkiä raudankovia lihaksia. Hän ei ole mikään kaunis mies, mutta hänessä on jotain sellaista vaarallista ja jännittävää komeutta, mikä on aina tehonnut naisiin...
- Tyypillinen keskustalainen mies.