Miksi "epäuskoinen" tulisi

Emme halua eroitella, sillä sen tekee Jumala.

Muutenkin onhan Jumala saattanut muuttaa väärähengellisen mielen ehtoollistilaisuudessa.

weha kirjoitti:

Emme halua eroitella, sillä sen tekee Jumala.

Muutenkin onhan Jumala saattanut muuttaa väärähengellisen mielen ehtoollistilaisuudessa.

Aika rankkaa tekstiä!! Kenut voit luokitella "väärähengelliseksi"? Mistä voit tietää, ettet itse edusta vääräähengellisyyttä? Ei VL-uskovat ole ainoa usko maailmassa joka pitää itseään ainoana oikeana uskona ja ovat uskossaan uhtä varmoja kuin kuka tahansa toiset ulossulkevassa uskonnollisuudessa. Raamatun tulkintoja löytyy niin monia kuin on kristinuskonryhmiä maailmassa.

Ilmoitapa, kun tulee ihan väärät seurat. Olisi lysti verrata.

Noita itkuja ei voi pitää merkkinä asian oikeellisuudesta ja uskon elävyydestä, vaikka niin vl:ssa näyttää tapahtuneen. Se on pietismin peruja. Vl-puhuja voi valittavalla sävyllä ja tunteilullaan kyllä hyvin vaikuttaa, varsinkin herkimpiin naispuolisiin kuulijoihin. Hän voi vaikuttaa niinkin hyvin, että hyvin epäilevällä mielellä paikalle tullut saattaa jäädä tilaisuuteen loppuu asti. Ja tulla toistekin. Mutta se, mitä puhuja sanoo on mieletöntä hölynpölyä.

osallistuja112 kirjoitti:

Noita itkuja ei voi pitää merkkinä asian oikeellisuudesta ja uskon elävyydestä, vaikka niin vl:ssa näyttää tapahtuneen. Se on pietismin peruja. Vl-puhuja voi valittavalla sävyllä ja tunteilullaan kyllä hyvin vaikuttaa, varsinkin herkimpiin naispuolisiin kuulijoihin. Hän voi vaikuttaa niinkin hyvin, että hyvin epäilevällä mielellä paikalle tullut saattaa jäädä tilaisuuteen loppuu asti. Ja tulla toistekin. Mutta se, mitä puhuja sanoo on mieletöntä hölynpölyä.

liityy myös tunteita, ja siitähän hänen opetuslapsensa tunnetaan, että he rakastavat toisiaan, antavatpa syntejäkin toinen toisilleen anteeksi.

Luther koki pietistisen parannuksen:)

Lutherin uskoontulo


Merle D’Aubigné, Histoire de la Réformation du seizième siécle (1500-luvun uskonpuhdistuksen historia):

... Staupitzin jättäessä Erfurtin oli uusi päivä noussut Lutherille.

Työ ei ollut kuitenkaan päätetty. Päällikön sijainen oli valmistellut sitä. Jumala salli halvemman työaseen täyttää sen. Nuoren augustiinolaismunkin omatunto ei ollut vielä päässyt lepoon. Hänen ruumiinsa uupui lopulta sielun ponnistuksista ja jännityksestä. Häntä kohtasi tauti, joka vei hänet haudan partaalle. Hän oli silloin toista vuottansa luostarissa. Kaikki hänen entiset tuskansa ja kauhistuksensa heräsivät jälleen kuoleman lähetessä. Ajatus hänen omasta saastaisuudestaan ja Jumalan pyhyydestä hätyytti uudestaan hänen sieluansa.

Eräänä päivänä hänen ollessaan epätoivon murtamana, astui vanha munkki hänen kammioonsa ja lausui hänelle muutamia lohduttavia sanoja. Luther avasi hänelle sydämensä ja ilmoitti vavisuttavat pelkonsa. Kunnianarvoisa vanhus ei kyennyt, kuten Staupitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä, mutta hän osasi uskontunnustuksensa ja oli siitä löytänyt lohdutuksen sielulleen. Hän käytti siis nuoreen veljeen samaa lääkettä.

- - - Vanha munkki luki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: “Minä uskon syntien anteeksi saamisen.” Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisevalla hetkellä lämpimästi lausuttuina vuodattivat suurta lohdutusta Lutherin sieluun. “Minä uskon”, toisti hän kohta tuskavuoteeltaan itselleen, “minä uskon syntien anteeksi saamisen”. “Ah”, sanoi munkki, “ei ole kylliksi uskoa, että Daavid ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että uskomme meidänkin syntiemme olevan meille anteeksiannetut”. Kuinka suloiselta tämä käsky kuulostikaan Luther-raukan korvissa. “Kuulepa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessansa Marian ilmestyksestä”, lisäsi vanha veli, “Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”

Tässä tuokiossa osui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jeesuksessa Kristuksessa.

weha kirjoitti:

liityy myös tunteita, ja siitähän hänen opetuslapsensa tunnetaan, että he rakastavat toisiaan, antavatpa syntejäkin toinen toisilleen anteeksi.

Luther koki pietistisen parannuksen:)

Lutherin uskoontulo


Merle D’Aubigné, Histoire de la Réformation du seizième siécle (1500-luvun uskonpuhdistuksen historia):

... Staupitzin jättäessä Erfurtin oli uusi päivä noussut Lutherille.

Työ ei ollut kuitenkaan päätetty. Päällikön sijainen oli valmistellut sitä. Jumala salli halvemman työaseen täyttää sen. Nuoren augustiinolaismunkin omatunto ei ollut vielä päässyt lepoon. Hänen ruumiinsa uupui lopulta sielun ponnistuksista ja jännityksestä. Häntä kohtasi tauti, joka vei hänet haudan partaalle. Hän oli silloin toista vuottansa luostarissa. Kaikki hänen entiset tuskansa ja kauhistuksensa heräsivät jälleen kuoleman lähetessä. Ajatus hänen omasta saastaisuudestaan ja Jumalan pyhyydestä hätyytti uudestaan hänen sieluansa.

Eräänä päivänä hänen ollessaan epätoivon murtamana, astui vanha munkki hänen kammioonsa ja lausui hänelle muutamia lohduttavia sanoja. Luther avasi hänelle sydämensä ja ilmoitti vavisuttavat pelkonsa. Kunnianarvoisa vanhus ei kyennyt, kuten Staupitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä, mutta hän osasi uskontunnustuksensa ja oli siitä löytänyt lohdutuksen sielulleen. Hän käytti siis nuoreen veljeen samaa lääkettä.

- - - Vanha munkki luki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: “Minä uskon syntien anteeksi saamisen.” Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisevalla hetkellä lämpimästi lausuttuina vuodattivat suurta lohdutusta Lutherin sieluun. “Minä uskon”, toisti hän kohta tuskavuoteeltaan itselleen, “minä uskon syntien anteeksi saamisen”. “Ah”, sanoi munkki, “ei ole kylliksi uskoa, että Daavid ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että uskomme meidänkin syntiemme olevan meille anteeksiannetut”. Kuinka suloiselta tämä käsky kuulostikaan Luther-raukan korvissa. “Kuulepa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessansa Marian ilmestyksestä”, lisäsi vanha veli, “Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”

Tässä tuokiossa osui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jeesuksessa Kristuksessa.

..selvästikin oppi-isä, joita vastaan Raamattu puhuu. Luepa yllä oleva aloitus "oppi-isä Luther!", ellet jo olekin. Syntejä annetaan sydämmestä anteeksi sen takia, että itsekin saataisiin anteeksi. Se kuuluu elämän lakiin: "millä te mittaatte teitä mitataan"

weha kirjoitti:

liityy myös tunteita, ja siitähän hänen opetuslapsensa tunnetaan, että he rakastavat toisiaan, antavatpa syntejäkin toinen toisilleen anteeksi.

Luther koki pietistisen parannuksen:)

Lutherin uskoontulo


Merle D’Aubigné, Histoire de la Réformation du seizième siécle (1500-luvun uskonpuhdistuksen historia):

... Staupitzin jättäessä Erfurtin oli uusi päivä noussut Lutherille.

Työ ei ollut kuitenkaan päätetty. Päällikön sijainen oli valmistellut sitä. Jumala salli halvemman työaseen täyttää sen. Nuoren augustiinolaismunkin omatunto ei ollut vielä päässyt lepoon. Hänen ruumiinsa uupui lopulta sielun ponnistuksista ja jännityksestä. Häntä kohtasi tauti, joka vei hänet haudan partaalle. Hän oli silloin toista vuottansa luostarissa. Kaikki hänen entiset tuskansa ja kauhistuksensa heräsivät jälleen kuoleman lähetessä. Ajatus hänen omasta saastaisuudestaan ja Jumalan pyhyydestä hätyytti uudestaan hänen sieluansa.

Eräänä päivänä hänen ollessaan epätoivon murtamana, astui vanha munkki hänen kammioonsa ja lausui hänelle muutamia lohduttavia sanoja. Luther avasi hänelle sydämensä ja ilmoitti vavisuttavat pelkonsa. Kunnianarvoisa vanhus ei kyennyt, kuten Staupitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä, mutta hän osasi uskontunnustuksensa ja oli siitä löytänyt lohdutuksen sielulleen. Hän käytti siis nuoreen veljeen samaa lääkettä.

- - - Vanha munkki luki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: “Minä uskon syntien anteeksi saamisen.” Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisevalla hetkellä lämpimästi lausuttuina vuodattivat suurta lohdutusta Lutherin sieluun. “Minä uskon”, toisti hän kohta tuskavuoteeltaan itselleen, “minä uskon syntien anteeksi saamisen”. “Ah”, sanoi munkki, “ei ole kylliksi uskoa, että Daavid ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että uskomme meidänkin syntiemme olevan meille anteeksiannetut”. Kuinka suloiselta tämä käsky kuulostikaan Luther-raukan korvissa. “Kuulepa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessansa Marian ilmestyksestä”, lisäsi vanha veli, “Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”

Tässä tuokiossa osui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jeesuksessa Kristuksessa.

..joita Raamatussa ei oikein hyväksytä.

weha kirjoitti:

liityy myös tunteita, ja siitähän hänen opetuslapsensa tunnetaan, että he rakastavat toisiaan, antavatpa syntejäkin toinen toisilleen anteeksi.

Luther koki pietistisen parannuksen:)

Lutherin uskoontulo


Merle D’Aubigné, Histoire de la Réformation du seizième siécle (1500-luvun uskonpuhdistuksen historia):

... Staupitzin jättäessä Erfurtin oli uusi päivä noussut Lutherille.

Työ ei ollut kuitenkaan päätetty. Päällikön sijainen oli valmistellut sitä. Jumala salli halvemman työaseen täyttää sen. Nuoren augustiinolaismunkin omatunto ei ollut vielä päässyt lepoon. Hänen ruumiinsa uupui lopulta sielun ponnistuksista ja jännityksestä. Häntä kohtasi tauti, joka vei hänet haudan partaalle. Hän oli silloin toista vuottansa luostarissa. Kaikki hänen entiset tuskansa ja kauhistuksensa heräsivät jälleen kuoleman lähetessä. Ajatus hänen omasta saastaisuudestaan ja Jumalan pyhyydestä hätyytti uudestaan hänen sieluansa.

Eräänä päivänä hänen ollessaan epätoivon murtamana, astui vanha munkki hänen kammioonsa ja lausui hänelle muutamia lohduttavia sanoja. Luther avasi hänelle sydämensä ja ilmoitti vavisuttavat pelkonsa. Kunnianarvoisa vanhus ei kyennyt, kuten Staupitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä, mutta hän osasi uskontunnustuksensa ja oli siitä löytänyt lohdutuksen sielulleen. Hän käytti siis nuoreen veljeen samaa lääkettä.

- - - Vanha munkki luki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: “Minä uskon syntien anteeksi saamisen.” Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisevalla hetkellä lämpimästi lausuttuina vuodattivat suurta lohdutusta Lutherin sieluun. “Minä uskon”, toisti hän kohta tuskavuoteeltaan itselleen, “minä uskon syntien anteeksi saamisen”. “Ah”, sanoi munkki, “ei ole kylliksi uskoa, että Daavid ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että uskomme meidänkin syntiemme olevan meille anteeksiannetut”. Kuinka suloiselta tämä käsky kuulostikaan Luther-raukan korvissa. “Kuulepa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessansa Marian ilmestyksestä”, lisäsi vanha veli, “Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”

Tässä tuokiossa osui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jeesuksessa Kristuksessa.

on aina ollut pääasiassa emotionaalinen. (Toisin kuin buddhalaisuudessa).

"...se herättää hänessä vaistomaista kammoa lopullista tyhjäänmenoa kohtaan. Hän kammoaa olemattomuutta, ja kaipaa sensijaan jatkuvaa elämää. Ja alussa — kenties pitkiä aikoja, vaikkapa useita ruumistuksia — hän saattaa elävöityä yksinomaan tunteen herkistämisellä, uskonnollisella hartaudella. Hän elää tunteen elämää toisella tasolla, vaikka äly ja käytännöllinen tahto toimisivatkin vielä pääasiallisesti aineen tasolla."

Lainaus totuuden etsijöiden sivulta.

weha kirjoitti:

liityy myös tunteita, ja siitähän hänen opetuslapsensa tunnetaan, että he rakastavat toisiaan, antavatpa syntejäkin toinen toisilleen anteeksi.

Luther koki pietistisen parannuksen:)

Lutherin uskoontulo


Merle D’Aubigné, Histoire de la Réformation du seizième siécle (1500-luvun uskonpuhdistuksen historia):

... Staupitzin jättäessä Erfurtin oli uusi päivä noussut Lutherille.

Työ ei ollut kuitenkaan päätetty. Päällikön sijainen oli valmistellut sitä. Jumala salli halvemman työaseen täyttää sen. Nuoren augustiinolaismunkin omatunto ei ollut vielä päässyt lepoon. Hänen ruumiinsa uupui lopulta sielun ponnistuksista ja jännityksestä. Häntä kohtasi tauti, joka vei hänet haudan partaalle. Hän oli silloin toista vuottansa luostarissa. Kaikki hänen entiset tuskansa ja kauhistuksensa heräsivät jälleen kuoleman lähetessä. Ajatus hänen omasta saastaisuudestaan ja Jumalan pyhyydestä hätyytti uudestaan hänen sieluansa.

Eräänä päivänä hänen ollessaan epätoivon murtamana, astui vanha munkki hänen kammioonsa ja lausui hänelle muutamia lohduttavia sanoja. Luther avasi hänelle sydämensä ja ilmoitti vavisuttavat pelkonsa. Kunnianarvoisa vanhus ei kyennyt, kuten Staupitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä, mutta hän osasi uskontunnustuksensa ja oli siitä löytänyt lohdutuksen sielulleen. Hän käytti siis nuoreen veljeen samaa lääkettä.

- - - Vanha munkki luki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: “Minä uskon syntien anteeksi saamisen.” Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisevalla hetkellä lämpimästi lausuttuina vuodattivat suurta lohdutusta Lutherin sieluun. “Minä uskon”, toisti hän kohta tuskavuoteeltaan itselleen, “minä uskon syntien anteeksi saamisen”. “Ah”, sanoi munkki, “ei ole kylliksi uskoa, että Daavid ja Pietari ovat saaneet syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että uskomme meidänkin syntiemme olevan meille anteeksiannetut”. Kuinka suloiselta tämä käsky kuulostikaan Luther-raukan korvissa. “Kuulepa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessansa Marian ilmestyksestä”, lisäsi vanha veli, “Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”

Tässä tuokiossa osui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jeesuksessa Kristuksessa.

pietismi syntyi 1600-luvun lopussa.(Luther eli v.1483-1546 aikana). Pietismi syntyi vastareaktiona oikeaoppisuuden järjellisyydelle, ja se painotti kristillisyydessä käytännöllisyyttä ja henkilökohtaista hurskautta. Se sai käyttövoimansa korostamalla uskon kilvoittelun elävyyttä tunteitten herkistämisen avulla. Suomessa ns. varhaisempi herännäisyys syntyi pitismin pohjalta.