Hei. Haluaisin omakohtaisia neuvoja siitä, kuinka olette parhaiten pystyneet auttamaan puolisoitanne masennuksessa tai mikä teille masentuneena on ollut paras suhtautuminen. Vaimoni on vakavasti masentunut ja saanut masennuslääkettä n. kolmen kuukauden ajan. Psykiatrin mielestä hän on aloittanut paranemisprosessinsa, mutta hän saa usein itkukohtauksia, raivoaa välillä käsittämättömän pienistä asioista ja on erittäin pessimistinen.
Mielstäni vaikeinta on oikea suhtautuminen rakastamansa ihmisen ongelmiin, koska seurattuani sivusta olen huomannut, että masentuneiden logiikka ei toimia kuten ei-masentuneilla. Vaikka vaimoni masennuksen taustalla on todellisia ongelmia, minua hämmentää se, kuinka hän kääntää välillä koko masennuksensa muun maailman syyksi ja on katkera kaikesta, ml. siitä, että minulla on parempi työ kuin hänellä. En myöskään tiedä miten suhtautuisin raivokohtauksiin, joiden aikana hän tuntuu vihaavan minua pohjattomasti ja joudun pitelemään häntä aloillaan, jotta hän ei vahingoittaisi itseään ja/tai minua. Hän käyttää tällöin sellaisia loukkauksia, jotka normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä johtaisivat suunnattomiin vaikeuksiin ja ystävyyssuhteiden loppumiseen. Kuitenkin hän on samalla tavattoman herkkänahkainen sen suhteen, miten hänelle puhutaan ja saattaa lennättää juomalasin seinään, jos hänelle unohtaa sanoa ruokapöydässä kiitos. Vaikeaa on myös sovittujen menojen kanssa. Hän unohtaa, jos olemme sopineet menoista ja suuttuu, kun joudumme menemään jonnekin "hetken varoitusajalla", vaikka olen maininnut asiasta jo viikkoja sitten.
Parempina aikoina hän on sitten sama ihana nainen, jonka kanssa menin naimisiin... Suurin ongelmani on ehkä se, että aikani solvauksia kuunneltuani, unohdan että keskustelen masentuneen ihmisen kanssa ja vastaan, kuten vastaisin haistattelevalle kaverille, samalla mitalla. Pitkällä pinnalla selviää paljon paremmin, sillä jos raivoon ei reagoi, hän leppyy ja voi jo suhtautua huumorilla minun kiusotteluuni hänen uusimasta "räjähdyksestään". Toinen vakava ongelma on yhteisen "logiikan kielen" puuttuminen. Tuntuu turhauttavalta keskustella todellisista ongelmista, kun kaikkiin mielestäni hyviin (ja kokemukseni mukaan toimiviin) ratkaisuehdotuksiin suhtaudutaan ei pelkästään epäilevästi, vaan jopa halveksivasti. Tekee mieli itkeä, kun mikään ei muka onnistu. Tiedän, että masentuneelle on turha antaa mitään Tommy Helsstenin paska-positiivisia "ota itseäsi niskasta kiinni"-neuvoja, mutta onko todella ainoa mahdollisuuteni ottaa itse vaimoa niskasta kiinni ja tehdä kaikki hänen puolestaan? Arvostaisin neuvoja aidan molemmilta puolilta, sillä paras keino auttaa on kai yrittää ymmärtää, mitä masentuneen päässä liikkuu.. Kiitos ja jaksamista kaikille masentuneille sekä omaisille!
Mielstäni vaikeinta on oikea suhtautuminen rakastamansa ihmisen ongelmiin, koska seurattuani sivusta olen huomannut, että masentuneiden logiikka ei toimia kuten ei-masentuneilla. Vaikka vaimoni masennuksen taustalla on todellisia ongelmia, minua hämmentää se, kuinka hän kääntää välillä koko masennuksensa muun maailman syyksi ja on katkera kaikesta, ml. siitä, että minulla on parempi työ kuin hänellä. En myöskään tiedä miten suhtautuisin raivokohtauksiin, joiden aikana hän tuntuu vihaavan minua pohjattomasti ja joudun pitelemään häntä aloillaan, jotta hän ei vahingoittaisi itseään ja/tai minua. Hän käyttää tällöin sellaisia loukkauksia, jotka normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä johtaisivat suunnattomiin vaikeuksiin ja ystävyyssuhteiden loppumiseen. Kuitenkin hän on samalla tavattoman herkkänahkainen sen suhteen, miten hänelle puhutaan ja saattaa lennättää juomalasin seinään, jos hänelle unohtaa sanoa ruokapöydässä kiitos. Vaikeaa on myös sovittujen menojen kanssa. Hän unohtaa, jos olemme sopineet menoista ja suuttuu, kun joudumme menemään jonnekin "hetken varoitusajalla", vaikka olen maininnut asiasta jo viikkoja sitten.
Parempina aikoina hän on sitten sama ihana nainen, jonka kanssa menin naimisiin... Suurin ongelmani on ehkä se, että aikani solvauksia kuunneltuani, unohdan että keskustelen masentuneen ihmisen kanssa ja vastaan, kuten vastaisin haistattelevalle kaverille, samalla mitalla. Pitkällä pinnalla selviää paljon paremmin, sillä jos raivoon ei reagoi, hän leppyy ja voi jo suhtautua huumorilla minun kiusotteluuni hänen uusimasta "räjähdyksestään". Toinen vakava ongelma on yhteisen "logiikan kielen" puuttuminen. Tuntuu turhauttavalta keskustella todellisista ongelmista, kun kaikkiin mielestäni hyviin (ja kokemukseni mukaan toimiviin) ratkaisuehdotuksiin suhtaudutaan ei pelkästään epäilevästi, vaan jopa halveksivasti. Tekee mieli itkeä, kun mikään ei muka onnistu. Tiedän, että masentuneelle on turha antaa mitään Tommy Helsstenin paska-positiivisia "ota itseäsi niskasta kiinni"-neuvoja, mutta onko todella ainoa mahdollisuuteni ottaa itse vaimoa niskasta kiinni ja tehdä kaikki hänen puolestaan? Arvostaisin neuvoja aidan molemmilta puolilta, sillä paras keino auttaa on kai yrittää ymmärtää, mitä masentuneen päässä liikkuu.. Kiitos ja jaksamista kaikille masentuneille sekä omaisille!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minullakin oli samanlaisia raivokohtauksia kuin vaimollasi ennenkuin aloin syödä masennuslääkkeitä.
Onneksi mieheni jaksoi ymmärtää minua ja masennustani ja suhtautua kohtauksiini asiallisesti.Tosin vaikeaa se hänellekin oli.
Yritä ymmärtää vaimoasi ja koeta jaksaa odottaa,että lääkkeet helpottaisivat tilannetta.
kennellekkä muille kuin sinulle. Olethan puoliso ja lähin jolle voi purkautua.
Masikseen kuuluu nuo kuvaamiset olemukset. Kaikista tärekin on että olet olemassa. Huolehdit hänestä ja annat sellaisen tuntemuksen että hänestä välitetään. hiljainenkin olo voi olla hyvä kunhan olet läsnä.
Ja nuo syyttelyt, itsensä aliarvioimiset ja väheksynnät kuuluu masennukseen.
Hänessä on tempparemenntia kun räjähtää ja saa purettua pahaa oloa ulos. Kun taas itse olin hyvin vetäytyvä ja kaiken pidin sisälläni... Lääkitys on alussa ja toivotaan että ne olisi oikeat ja alkaa auttamaan.
Hyvää jatkoa sinulle ja VOIMAA JAKSAMISEN KERA RINNALLA. Helppoa se ei tule olemaan....... Itse masennuksesta selvinnyt mies....
en ole "aviomasennuksessa" elävä. Olen sinkkunainen, joka elää yksin, naimattomana täällä palloilee. - Luin hyvän kuvauksesi. Ei vaimoasi "ota itseäsi niskasta kiinni" -kehotus tosiaan auta, se ei toimi. Minusta on pahin ja umpikujamaisin asia se, ettei hän puhu ja ajattele minä-muodossa. Eli ei ajattele, mitä hän itse voisi tehdä tai ajatella/ratkoa, analysoida. Itse omasta elämästään. Mikä kaikki vaikuttaa ja on vaikuttanut just häneen. Siis tarkoitan vastakohtana sille, että tulee itsensä ulkopuolisten asioiden syyttely. Parhaiten saa apua, kun "menee itseensä". Tutkii itse tai terapeutin avulla omia reaktioitaan ja mahdollisiman usein kysyy itse itseltään "miksi". Pitäisi saada laajennettua miksi just' nyt alkoi mättää ja 'meni hermot'. Miks' just nyt tuli monttu? Se jäljittäminen on mielenkiintoista ja ennenkaikkea auttaa potilasta sekä aviopuolisoa. Olet tähän asti toiminut tosi hyvin, upeasti. Rajansa kaikella, et voi loputtomasti olla hoitaja, terapeutti hänelle, hän on sentään vaimosi.
Pessimistisyys on kurjaa, tiedän omasta kokemuksestani. Minäkin luulen, että tasaantumista alkaa tapahtua sekä lääkityksen että psykin tapaamisten avulla. Katkeruus on myrkkyä sekä itselle että lähimmäisille. Mutta, miten ihmeessä siitä sanoa, hänen itsensä parhaaksi?! Voisitko välillä 'kokeilla' sitä, että raivokohtauksen tullessa ilmaiset, että nyt pelottaa ja kauhistuttaa, mitä lie suustakin taas tulee... ja sanot nätisti, että et uskalla nyt jäädä, vaan vedät palttoon päälle ja teet pienen lenkin. Anna samalla hänelle "tehtävä", mistä kaikista syistä tämä kohtaus NYT alkoi. Pyydä, että kertoo sinulle eli selittelee ja analysoi (tärkeätä) sitten, kun tulet takaisin. Anna itkeä yksikseen, ei se ole paha. - Ilmeisestikin hänen itsetuntonsa on nyt kyllä aivan miinuksen puolella! Herrasmiehenä,kun olet käyttänyt kaikken normaalin hyvän käytöksen kannustavat lausahdukset, niin et voi enempää tehdä. Hänen minäkuvansa ja itsetuntonsa on nyt jostakin syystä romahtanut. Sinä ole liian lähellä siinä sitä varsinaisesti nostamaan. Hänen tarvitsi päästä johonkin ns. vahvuuksienhakukurssille oman itsensä suhteen jne. Se ettei kestä yhtään tavallistakaan vastalausetta on mielestän kurja piirre. Itselläni ei sitä ole ollut, mutta ystävissäni semmoisia ihmisiä. He ovat raskaita, kun joka ikisestä asiasta loukkaantuvat. Karmeaa joutua olemaan koko ajan varpaillaan, ettei toinen vain loukkaantuisi. Et niin voi elää. Pyri elämään normaalisti, hyvin käyttäytyen, mutta kun jos loukkaantuu... kysele vaikka, mitä hän nyt luuli, sillä siitä varmaan on kyse. Hän liittää mitättömän asian johonkin laajempaan. Siinä olisi analyyttiselle terapeutille työmaata. Todellakaan logiikka ei mene ihan kuin terveillä, meikäläiset masis-luonteet tosi herkästi luulevat kaikenlaista; luullaan, että se vihjasi nyt siitä ja siitä, sillä nyt on tietenkin jotain mua vastaa. Sellaista sairasta (!) itsekeskeisyyttä ja ylenmääräistä epävarmuutta koko olomassaolostaan. Huokaus.
Unohtamiset kuulunevat siihen, että masentuneen muisti ei oikein jaksa rekisteröidä kaikkea. Sitten kaikenlaiset menemiset saattavat stressata ihan tolkuttomasti, hän saattaa kokea menemisenne sovittuihin asioihin äärimmäisen vaativina, yli voimien on ponnisteltava. Myös hän lienee tullut kovin hitaaksi ja epävarmuus tekee sen, että tarvii hyvin miettiä, mitä päälle sun muuta, tästä johtunee hermon menetys liian pienestä varoitusajasta. Hän tarvitsee tosi pitkän ajan saada henkisesti psyykattua itsensä tilanteeseen sekä harkittua käytännön puolen. Stressistä siis ehkä kyse ja siitä, että asia tuntuu hänellä menevän yli voimien. Mutta varmaan hän alkaa vahvistua, minäkin olen velviytynyt. Minulle voi tulla päiviä, etten pysty menemään ulos ollenkaan. En saa kenkiä jalkaan, takkia päälle, en kestä nähdä ketään; tarvitsis ottaa rahapussi ja kassi käteen ja käydä kaupassa, muutoin "kostoksi" saan yhä tyhjentyvän jääkaapin, kun on näitä sisälle sulkeutumisen päiviä. - Pitäisiköhän sinun ottaa samoja ohjeita kuin alkoholistin kanssa elämisessä, että ei saa liikaa hoivailla ja passata. Entäs, jos asiat ei sujuisikaan, ne asiat, jotka sinä nyt hoidat, kun hän on kipee. Mulla ei hoida kukaan ja se kyllä pitkän päälle auttaa!
Niin,jospa mahdollisimman usein heittäytyisit reagoimattomaksi, mikä silti ei ole hylkääminen. Oletkos katsellut tv:stä kun se engl. Lastehoitaja-Täti menee niihin perheisiin muksuja ojennukseen laittamaan ja käyttäytymistä ja TURVAA opettamaan. Siitä saisit sinäkin vinkkiä. Vaimossasi oleva Lapsi se siinä vikuroi nyt. Annetaan sille aikaa toipua, mutta rajansa kaikella. Varottava, ettei rakkautenne ihan kuole! - Kun hän suhtautuu epäilevästi ja halveksivasti ns. ratkaisuehdotuksiisi, on se tosi väärinkin. Vaatii Sinulta, mutta sitten ei ota vastaan, kun auttaisit, henkisestikin. Selvästikin hän kilpailee kanssasi; asemasta, tärkeydestä, viisaudesta. Luulee, että itse ei ole mitään. Kun sinä nyt tässä tilanteessa ns. tiedät jotakin (uutta näkökulmaa, totisesti!), ottaa senkin huomautuksena omasta "mitättömyydestään, tyhmyydestään". Et voi olla hänen terapeuttinsa. Voisittekos mennä yhdessä psykille, ehkäpä asiaa jo olette käsitelleetkin.
Mitä masentuneen päässä liikkuu? Siinä on nyt esillä hänen koko elämänklimppinsä? Hänen tulisi nyt ymmärtää, että hän voimaantuisi ottamalla itse vastuuta itsestään. En siis kannata "tehdä kaikki puolestaan", silloin hänen on vaikea omille siivilleen päästä? Minun on ollut selvittävä kroonisesti masentuneena elämässäni yksin ja kyllä se osaltaan vahvuutta on antanut, vaikka on myös kärsimystä. Kyllähän siis Hellstenin ja vastaavat kirjat hyviä ovat, mutta nyt ennenkaikkea potilaan itsensä tarvitsi funtsata asioita, kirjojenkin avulla. Tietty, masentuneena ei jaksa lukea, ei pysty mihinkään. Minä en raivoa, itke enkä vaadi keltään mitään, kun ketään ei ole-! Mitähän siitä tulee mieleesi? Rakkautta ja rajoja siis, tulee mieleeni. Raamatussa on, että "joita Hän rakastaa, niitä Hän kurittaa". Totuus vanha ja koeteltu. Kaikkea onnea Sinulle jo hyvin alkaneeseen "lähimmäisen-omaishoitajan" uraasi! Uskon vaimosi joka tapauksessa toipuvan, kyllä! Kunhan kiintymyksenne ja rakkautenne tämän kestää, niin kaikki hyvin. Pidä Sinä nyt myös huoli itsestäsi. t. masis-nainen-miehetön
kiitos neuvoista. Auttaa todella paljon, kun tietää, miltä toisesta mahdollisesti tuntuu, vaikka kaikki ihmiset ovatkin erilaisia. Antaa myös toivoa tieto siitä, että toivoa on...
Itse kaipaisin myös vinkkejä siitä, miten masentuneen kera on parasta elää arkielämää. Mieheni nyt siinä pisteessä, että hän lähinnä nukkuu (parhaimmillaan/pahimmillaan yli 14 tuntia), käy töissä kolmena yönä viikossa ja treenaa silloin tällöin (jos vain jaksaa). Itse koen tärkeäksi sen (vaikkei mieheni raivareita saa, minä itse kylläkin toisinaan), että teen omasta elämästäni niin positiivisen kuin mahdollista; tiedostan sen, ettei masennus johdu minusta tai tekemisistäni (tätä mieheni korostaa usein) sekä että annan toisen elää kutakuinkin haluamansa rytmin mukaisesti, eli en painosta häntä mihinkään, vaan annan hänen olla ja levätä. Aina kaikki tämä ei ole tietenkään helppoa, mutta olen todennut tämän käytännön toimivan parhaiten - aiemmin saatoin hermostua toisen saamattomuuteen, vaikka tiedän itse lievän masennuksen läpikäyneenä, ettei masentunut saa todellakaan itsestään välttämättä yhtään mitään irti. Syyllistäminen ei luonnollisestikaan auta; parasta olisi löytää vertaistukea, nauttia omasta elämästä parhain mahdollisin keinoin sekä ohjata kumppani terapiaan yms. On selvää, että voi tuntua siltä, ettei toinen piittaa enää minusta vähääkään, muttei se tietenkään pidä paikkaansa. Voimia toki vaatii uskaltaa, luottaa ja toivoa, kun välillä olo on itselläkin todella alakuloinen. Ystävien kera tilanteesta keskusteleminen voi myöskin auttaa-- Kaikille paljon voimia!!
..minulta nousi kirjaimellisesti tukka pystyyn, koska tarina olisi voinut olla oman mieheni kirjoittama. Jopa aikataulut täsmäävät joitakuinkin. Ok, olen alkusyksystä sairastunut masennukseen ja nyt jo kohtuullisessa kunnossa.
Työhön paluu on edessä seuraavien viikkojen sisällä, näin uskoisin.
Nuo kuvaamasi puolisosi oireet ovat ihan tuttuja, itselläni jo kauan ennen diagnoosin tekemistä. Voin paremmin kuin hyvin ymmärtää, miten neuvoton läheinen ihminen, kuitenkin maallikkona, on näiden "ilmiöiden" edessä.
Kokemuksestani voin sanoa myös, että sairastunut on kuitenkin se, josta tuntuu kaikkein pahimmalta. Sen sanominen vaan, ainakin minulle, oli ensi alkuun ihan mahdotonta. Nyt kun pahinta tuskaa on saatu purettua pois, eikä enää "hävetä" olla pieni ja heikko, moni asia on kyetty puolison kanssa keskustelemaan auki.
Läheisimmät ihmiset ovat masentuneelle ihan korvaamattomia. Tärkeimpänä tietysti puoliso, jolle se raskain osa lankeaa, eikä se varmasti ole helppoa. Kun tutun ihmisen käyttäytymismalli muuttuu ja "logiikan kieli", kuten kuvasit, katoaa, sitä on varmasti melko neuvoton. Oma puolisoni on taiturimaisesti kyennyt seisomaan rinnallani. Ei siinä mitään ihmejippoja tarvita. Riittää, että on olemassa, että on syli johon voi mennä turvaan, olla se pikkutyttö ja itkeä pahaa oloa pois. Ei tarvita sanoja, ei viisauksia. Vain kädet ympärillä ja tunne, että kaikki on ok.
Raivareita, esineitten heittelyä yms. ääri-ilmiöitä ei tarvitse sietää. Niiden esiintullessa pistä takki päällesi ja jätä rouva paiskomaan tavaroita. Näin tapahtui myös meillä ja kummasti allekirjoittanut oli tyyntynyt kun herra palasi korttelikierrokselta. Pahin pelko tällaisessa tilanteessa on nimittäin se, että entä jos jään yksin, entä jos puoliso ei enää siedä.. Raivarit ovat ihan sen oman pahan olon purkamista; ne eivät kohdistu puolisoon, eikä niillä välttämättä ole mitään järjellistä alkua.
Sama koskee solvauksia, jotka voivat olla tosi pahoja ja koettavissa henkilökohtaisuuksina. Tosiasiassa ne satuttavat sanojaa enemmän kuin sinua, vaikka tätä voi olla vaikea uskoa.
Tässä nyt oli potilastarinaa kerrakseen, mutta yritin valottaa niitä tuntoja, joita sairastunut itse kokee. Masennus on ainakin minulle ollut
oppimatka itseeni ja lähiympäristööni ja se jatkuu edelleen. On ollut mahtavaa huomata, miten paljon minusta välitetään, miten paljon muut pystyvät ottamaan vastuuta jne. Itse aina kuvittelin olevani kaikkivoipa ja keräsin enemmän asioita, kuin lopulta jaksoin kantaa ja sitä velkaa tässä nyt maksellaan..
Ilman latteuksia, kestämistä. Lukemani perusteella olen vakuuttunut että pärjäät.
Kiitos näistä lohduttavista sanoista! On huojentavaa kuulla, että en ole ainoa tässä tilanteessa ja että outo käytös todellakin liittyy sairauteen. Itse viittaankin vaimolle aina "masennuspeikkoon", kun hän saa raivokohtauksen. Se ei ole vaimoni, joka saa näitä raivareita.
Pahinta minusta on menetyksen pelko. On vaikea uskoa, että toinen vakuutteluistaan huolimatta rakastaa todella, kun käytös "sosiaalisen kanssakäymisen asteikolla" on välillä avoimen vihamielistä. Nyt olen kuitenkin jo oppinut tulkitsemaan häntä ja voin keskittyä seisomaan hänen rinnallaan. Ymmärrän myös, että hänestä täytyy tuntua vielä paljon pahemmalta.
Kuulostat todella ymmärtäväiseltä puolisolta, ja toivottavasti tilanne paranisi nopeasti..Mulla lievää masennusta, pystyn käymään töissä jotenkuten mutta olen kuin varjo entisestä tarmokkaasta itsestäni. En raivoa mutta etäännytän kaikki itsestäni, käperryn enkä puhu, en pysty puhumaan ja hävettää koko tämä kurja minäni. Siitä on seurannut parisuhteelle etääntymistä ja vaikka syön lääkkeitä sekä nukun, en koe silti minkään sisimmässäni olevan paremmin, päinvastoin. Aviomies ei kosketa, ei puhu ja elämme rinnakkain kuin toista ei olisikaan eikä koko ongelmaa nimeltä masennus. Eli vähän sekavaa mutta haluan sanoa että on upeaa miten VÄLITÄT hänestä.
Voimia teille.
..mutta kyllä toipumisesi kannalta puolisosi tuki olisi tarpeen. Ymmärrän tuon käpertymisen; se kuuluu ns. "taudin kuvaan", näin kävi myös minulle. En tuntenut itseäni olleenkaan, kaikki oli yhtä mustaa puuroa eikä mikään tuntunut yhtään miltään..
Tarvitset puolisosi tukea, jotta pääset sieltä suosta ylös.. Sairaudestasi pitää voida puhua, ei sitä voi piilottaa maton alle ja elää varjoelämää. Oman kokemukseni mukaan vain avoimesti asiasta keskustelemalla ja rehellisesti sen kanssa elämällä päästään eteenpäin. Jos puolisosi ei kosketa, eikä puhu, uskon sen liittyvän yksinkertaisesti neuvottomuuteen sen suhteen, miten pitäisi toimia. Voisitko ajatella meneväsi puolitiehen vastaan ja hakea sitä kosketusta, jota varmasti kaipaat.
Harmautta seuraa aurinko - niin myös Sinulle!
Kiitos tuesta..tuskin hänestä silti apua saan, ei tuo keskustelupuoli koskaan ollut vahvimpia. Joten kärsimme ja olemme hiljaa, etäännymme. En tiedä mihin tämä johtaa mutta todennäköisesti ei ainakaan lähennä..
Tuo kuvailemasi musta ja synkkä ympäristö on joka ympäröi ja väsymys painaa jokaista pakollista askellasta joka sillä on otettava, haparoitava eteenpäin kaikin jäljellä olevin voimin, ilman toivoa vierellä kulkijasta tai tukijasta.
Voimia sinullekin..