Hola, amigos. Saludos de Cuba! Piti käydä katsastamassa vanhojen autojen lisäksi vanhan ystäväni don Fidelin kunto. Valitettavasti vain kummassakaan ei ollut kehumista. Autoja pääsin jopa hieman kokeilemaan, mutta el Comendante oli liian huonossa kunnossa ottaakseen minut vastaan. Menoa taitaa olla.
Menossa ovat jo vanhat jenkkiautotkin. Edellisen käyntini jälkeen on vanhojen amerikanrautojen määrässä tapahtunut dramaattinen lasku. Onhan niitä nyt vieläkin ehkä noin 20 % autokannasta, mutta jo selvästi vähemmän kuin Ladoja, Mosseja, Volgia ja Polskeja ja Havannassa jopa jo vähemmän kuin ns. uusia länsiautoja, joihin tässä tarkastelussa laskettakoon mukaan kaikki 80-luvulla ja sen jälkeen Euroopassa, Aasiassa tai Latino-Amerikassa valmistetut autot.
Alfa Romeoita näin peräti kuusi kpl, joista liikenteessä oli puolet. Havannassa tapasin kaksi 156:sta, jotka oli rekisteröity ulkomaan kansalaisille tarkoitettuihin kilpiin. Ihmettelen kyllä kovasti, miten nämä herkkäsieluiset kaunottaret oikein suostuvat käymään sikäläisellä bensiinillä. Lisäksi bongasin varsin hyväkuntoisen näköisen 2000-Berlinan sekä toisen samanmoisen, josta tosin puuttuivat pyörät ja ovet. Automuseossa oli sisäksi kaksi Alfa Romeota, kumpikin 1970-luvulta: punainen Spider ja metallinhohtovihreä Alfetta. Sitä vain ihmettelen vieläkin, että mihin Kuubassa tarvitaan erillistä automuseota, kun suurin osa museoautoista edustaa ikänsä puolesta ihan keskimääräistä päivittäiskäytössä olevaa autokantaa?
Huomionarvoinen seikka oli sekin, että AR Sprint 2600 Zagato oli poissa. Ilmeisesti Castro oli jättänyt sen omaan käyttöönsä. Edellisellä vierailullani nelisen vuotta sitten tutustuin sekä kyseiseen autoon, että sen kuljettajaan.
Haluatteko kuulla?
Niin arvelinkin. Kerron silti.
Menossa ovat jo vanhat jenkkiautotkin. Edellisen käyntini jälkeen on vanhojen amerikanrautojen määrässä tapahtunut dramaattinen lasku. Onhan niitä nyt vieläkin ehkä noin 20 % autokannasta, mutta jo selvästi vähemmän kuin Ladoja, Mosseja, Volgia ja Polskeja ja Havannassa jopa jo vähemmän kuin ns. uusia länsiautoja, joihin tässä tarkastelussa laskettakoon mukaan kaikki 80-luvulla ja sen jälkeen Euroopassa, Aasiassa tai Latino-Amerikassa valmistetut autot.
Alfa Romeoita näin peräti kuusi kpl, joista liikenteessä oli puolet. Havannassa tapasin kaksi 156:sta, jotka oli rekisteröity ulkomaan kansalaisille tarkoitettuihin kilpiin. Ihmettelen kyllä kovasti, miten nämä herkkäsieluiset kaunottaret oikein suostuvat käymään sikäläisellä bensiinillä. Lisäksi bongasin varsin hyväkuntoisen näköisen 2000-Berlinan sekä toisen samanmoisen, josta tosin puuttuivat pyörät ja ovet. Automuseossa oli sisäksi kaksi Alfa Romeota, kumpikin 1970-luvulta: punainen Spider ja metallinhohtovihreä Alfetta. Sitä vain ihmettelen vieläkin, että mihin Kuubassa tarvitaan erillistä automuseota, kun suurin osa museoautoista edustaa ikänsä puolesta ihan keskimääräistä päivittäiskäytössä olevaa autokantaa?
Huomionarvoinen seikka oli sekin, että AR Sprint 2600 Zagato oli poissa. Ilmeisesti Castro oli jättänyt sen omaan käyttöönsä. Edellisellä vierailullani nelisen vuotta sitten tutustuin sekä kyseiseen autoon, että sen kuljettajaan.
Haluatteko kuulla?
Niin arvelinkin. Kerron silti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Reikäiset sukanpohjat eivät ehkä olleet mikään diplomaattinen tervehdys tervehdys ovesta saapuvalle, mutta johan vanhalla miehellä jotain etuoikeuksia piti olla.
- "Sisään vain" – sukat laskeutuivat ja parran uumenista kuului kehoitus, lämpimän ystävällinen, mutta ehdottoman määrätietoinen. Peukalon paksuinen Cohiba hampaiden välissä pehmensi vielä caribialaistyylistä espanjan ääntämystä, mutta sikari ei palanut. Isäntä ei ole polttanut enää 20 vuoteen.
- "Viva Fidel", naisääni tervehti ovelta.
- "Ah’ Señora Taggliatelle, pero viva la Italia. Käykää sisälle.". Nyt äänessä oli enää pelkkää lämpöä. Rentoa olemustaan häpeillen ikämies laski jalkansa alas, suoristautui ja ojensi ryhmyisen kätensä. Puristus oli vankka, muttei liioitteleva; rehellisen miehen ote. Mustissa silmissä oli yhtä aikaa päättäväisyyttä ja väsymystä ja lämpöä... ryhdikkäässä olemuksessa vielä ylenpalttisesti karismaa.
Tulija arvioi vastaanottajaa ammattilaisen katseella. Katseen kestävä hän oli itsekin. Tumma, tyylikäs rouva oli italialainen taidevalokuvaaja, jolla näyttely Villa Clarassa, vanhassa kaupungissa. Mustapartainen mies oli luvannut avata näyttelyn. Rouvalla oli tuomisinaan suojelijalle painotuore Alfa Romeon katalogi.
Keskustelutuokio jäi lyhyeksi, señoralla oli kiire näyttelyään rakentamaan, partamiehellä katalogiaan selaamaan.
Jäätyään yksin mies palasi mukavaan asentoonsa. Hän selaili legendaarisen automerkin uusimpia luomuksia. Stylecentre oli onnistuneesti uudistanut 156:n ja 166:n. Ei silti, ei vanha mies ollut koskaan nähnyt luonnossa vanhojakaan malleja. Vuoden 1959 jälkeen maahan ei ollut juurikaan virrannut uusia länsiautoja, joitain yksittäiskappaleita vain.
Mies makusteli sikariaan. Joskus oli tämä huone ollut täynnä savua partamiesten röyhytellessä paksuja pötiköitään. Hän oli savuttelusta luopunut, koska oli kansanterveyden nimissä halunnut seistä tupakoinnin vastustamiskampanjan kärjessä - siitäkin huolimatta, että kadulla putputtavat viisikymmentäluvun amerikanraudat ja 80-luvun Ladat saattoivat kyllä olla suurempi terveysriski kuin sikari konsanaan.
Vanhus jäi muistelemaan, milloin oli viimeksi ajanut autoa itse. Kymmenen vuotta sitten hän oli saanut poistuvilta venäläisiltä lähes ajamattoman Volgan. Sitä oli tullut testattua, käytyä Viñalesissa saakka. Kohtalainen peli, matka taittui tunnissa.
Puoluepalatsin valtaisalla pihalla hän oli joskus kokeillut toista lahja-autoaan, pitkää, mustaa Ziliä. Hän ei ollut koskaan pitänyt siitä autosta ja sen edustamasta pömpöösistä paskantärkeydestä. 55-mallinen avo-Dodge oli enemmän hänen mieleensä, mutta vähälle oli autoilu silläkin jäänyt, jopa takapenkiltä käsin.
Vallankumouksen amerikanitalialaiset mafiosot saivat älkkilähdön, jonka seuraksena Sevillan, Caprin, Rivieran ja Nacionalin parkkipaikoille jäi amerikanrautojen lisäksi myös annos virtaviivaisempaa koripeltiä.
Raulin ja Che:n kanssa oli valittu avo-Alfat hotelli Sevillan pihalta ja ajettu parrat hulmuten Varaderoon. Hänen ohjastamansa Giulietta Spider -58 oli kuulunut Al Pacinon kirjanpitäjälle. 1,3-litrainen alumiinimoottori oli tuottanut 90 hevosvoimaa. Sen verran oli kauppasaarron läpi tullut lehtiä maailmalta, että hän tiesi lukeman olevan kova arvo vielä nykypäivänäkin.
Se oli ajamisen iloa. Nuorten miesten villiä ilottelua, vapauden huumaa. Silloin oli heillä ollut kaikkea: rommia, sikareita, nopeita autoja, kauniita naisia… ja unelmia.
Nyt hän oli jo vanha mies. Che oli kuollut, jopa Raul oli seitsemänkymmenen. Alfat olivat hävinneet - ruostuneet kuten monet unelmatkin.
Vanhat amerikanraudat vain vielä jaksoivat. Ne tuntuivat ikuisilta kuin imperialismin uhka hänen tasavaltansa yllä. Uhka, joka ei koskaan ollut sallinut hänen kehittää maataan sellaiseksi, kuin hän olisi halunnut. Uhka, joka oli pakottanut hänet etsimään turvaa Neuvostoliitosta, vaikka ei suurelta osin ollutkaan valmis jakamaan sen mustavalkoista maailmankuvaa. Enää ei ollut edes sitä.
Vanhus huokaisi raskaasti. Painuva katse tavoitti autoesitteen. Jostain tuli mieleen automuseo. Sehän on aivan keskustassa, Calle de Mercatorin varrella, siellähän on…!
Mies pomppasi pystyyn. Hän survaisi jalkansa maihinnousukesnkiin ja saapasteli ulos huoneestaan suoraryhtisenä kuin vartiosotilas. Silmiin oli syttynyt palo, joka oli tuttu valokuvista, joita maailmalle levisi partamiesten käydessä sissisotaa maan metsäisillä vuorilla.
- Comandante, minne olette menossa, odottakaa…!
Hengästyneellä henkivartijalla oli vaikeuksia pysyä johtajan perässä tämän marssiessa ulos puolueviraston portista. Jose Martin patsas kadun toisella puolella joutui todistamaan melko erikoista näkyä: Presidentti asettui kadun varteen liftaamaan.
Tässä vaiheessa astuin minä kuvioihin.
Emilio Gonzales pysäytti kuorma-auton, jonka kyytiin olin aiemmin kavunnut vuokraamosta saamani Hyuyndauy Lantran jätettyä tielle.
Kuubassa valtion autoilla on velvollisuus ottaa liftarit kyytiin. Oliivin vihreään univormuun sonnustautunut päämies tuuppasi kabiiniin ja liituraitainen turvamies jäi seisomaan astinlaudalle. Gonzales otti Gazista kaiken irti. Muchos gracias, pian oltiin vanhassa kaupungissa.
- Hyvää – sanoi mustapartainen mies – päivää – ja astui halliin. Könysin perässä. Tätä en jättäisi mistään hinnasta väliin.
Pienesä automuseossa oli kulkupelejä, joista monet olivat uudempia kuin ne, jotka täyttivät Havannan kadut. Kokoelman helmi oli Salvador Allenden aikaisen Chilen suurlähettilään entinen Alfa Romeo Sprint 2600 Zagato http://www.barchetta.cc/All.Ferraris/events-stories/stories/alfa-romeo/2600-sz/index.html. Malttamattomana se odotti ohuen pölyn alla, että joku herättäisi sen pitkästä unestaan.
Fidel avasi auton oven ja istahti jalopuisen ohjauspyörän taakse. - Venceremos! Mirada italiana sobre Cuba. Fue para mi un honor.
Vuosien jälkeen kiertyi avain virtalukossa. Ääntäkän ei kuulunut valokaan ei syttynyt.
- Comandante, museonhoitaja sopersi hätääntyneenä. Autoissa ei ole akkuja… ne on tarvittu muualle, tyhjiksi olisivat hapettuneet muutenkin.
- La dolce vita, ei hätä ole tämän näköinen, Emilio Gonzales rauhoiteli ja kävi hakemassa kuorma-autosta akun. - Viva la Revolución, valtion omaisuus on yhteistä.
Bensiinikäyttöisestä kuorma-autosta imettiin vielä menovettäkin Alfan tankkiin ja sitten toivottiin parasta. 120 Ah:n akku alkoi jo osoittaa hyytymisen merkkejä, kunnes vihdoin, sylinteri kerrallaan, prinsessa heräsi ruususen unestaan ja syttyi tulille.
Auto, kaunis kuin koru, kiitti päästäen mojovat pölläykset halliin. Kyynel kihosi vanhan vapaustaistelijan silmäkulmaan. Auto jäi korisemaan tyhjäkäynnille, jonka lievä epätasaisuus tuntui kuiskaavan lisää kierroksia. Niitä oli luvassa. El futuro
- "El gringo on hyvä istuu", kuulin äänen kehottavan itseäni. Henkivartija ja Gonzales könysivät ahtaalle takaistuimelle, minut - turisti - pyydettiin kartturin paikalle, koska arveltiin, että ymmärtäisin parhaiten tällaisten laitteiden päälle ja osaisin ohjeistaa. Pomomiehen maihinnousukenkä laskeutui kaasupolkimelle.
Moottorin jyly kaikui 400-vuotta vanhoista kiviseinistä. Malecon-rantakatu muuttui pujotteluradaksi, kun Ladojen, Chryslereiden ja Hyunday-taksien sekaan ampaisi auto, jonka ehdottomuudelle veti vertoja vain sen kuljettaja.
Läpi Vedadon ja Miramarin, autoaan tunteen palolla piiskaava kuljettaja eteni määrätietoisesti kohti melkein valmista moottoritietä. Vasta sitä oli 20 vuotta valmistettu. Sillat olivat jo paikoillaan, mutta eritasoliittymät puuttuivat, samoin liikenne melkein kokonaan. Matkan aikana seurue ohitti yhden bussin, kaksi traktoria ja hevosten vetämän heinäkuorman. Nopeusmittari kohosi yli 180:n. Enempää ei uskaltanut, vanhat ristikudosrenkaat alkoivat pykiä.
Viñalesiin saavuttiin puolessa tunnissa. – Uusi ennätys- hullaantunut kuljettaja hihkui ja sytytti perskaantuneen sikarinsa. Ohjaamo peittyi savuun, kohta alkoi olla vaikeuksia nähdä sisään ja ulos. Kaksi poliisin Ladaa aloitti takaa-ajon, mutta sitä ei riemuitseva seurue havainnut. Tunnelma oli riehakas. Fidel lauloi vallankumouslauluja, Gonzales huudahteli iskulauseita ja vartija ampui sivuikku-nasta pari laukausta taivaalle. Konepellille mätkähtänyt korppikotka jäi kiinni lasinpyyhkimiin. Juuri noin käy imperialisteille, todettiin yksimielisesti. Taitava pyssymies nimettiin oitis sisäisestä turvallisuudesta vastaavaksi ministeriksi. Patria o muerte.
Viimeiset mutkat ja urheiluauto kaartoi Hotellin parkkialueelle Pinar del Riossa. Paikalle hälytetyt BMP-rynnäkköpanssarivaunut odottivat puoliympyrässä tulikomentoja. Johtaja pysäytti auton käsijarrukäännöksellä niiden eteen. Gonzales korkkasi Havana Clubin.
- Lasi vai pullo, Señor?
- Tynnöri. Taidanpa nimetä sinut liikenne- ja viestintäministeriksi
Hämmästyneet poliisit ja sotilaat tekivät asennon, kun El Presidente nousi autosta. Ohikulkijat ja turistit kerääntyivät myös seuraamaan tapahtunutta montut avoinna.
Tottuneesti otti päähenkilö huikan ja yleisönsä. Kuin orava hän kapusi urheiluauton katolle ja aloitti puheensa, tällä kertaa vain kaksituntisen. - Una identità in movimento… Expresión de lucha y de victoria… imperialismos finaloe, nuestro compadre viva! – välillä hyväntuulinen veteraani voiteli kielenkantojaan kolme vuotta tammitynnyrissä kypsytetyllä rommilla. Ja taas jatkui: - Una vez más desea expresar su irrestricta solidaridad al pueblo y Gobierno de Cuba, en estos momentos en que las fuerzas reaccionarias de siempre.
Vähitellen lähestyi hönöttelevä presidentti jo puheensa kliimak-sia:
- Ken on saanut maistaa vapauden huumaa, ymmärtää sen arvon. Haluamme jakaa sitä kaikille. Cuba libre, pueblo libre, presse libre, Libresse, Alfa Romeo libre!
Ja kansa hurrasi
- Viva Fidel
- Viva la Revolucion
- Viva Alfa Romeo!
Suuri osa "tavallisen kansan" Alfoista taitavat olla Alfa Rio:ja. Rio De Janeirossa tehtyjä alkoholia polttavia autoja. Näyttävät hieman (harjaantumaton ei erota?) 2000 berlinalta, mutta ovat eri autoja. Näitä on hengissä etelä amerikassa paljonkin. Kulkeutuipa joku tänne suomeenkin, mutta kone ei kestänyt kunnon bensaa!
Viinaan kun oli totunut, taisi venttiilit sulaa bensakäytössä.
Johto hahmoillahan siellä suunnalla on ollut aina rakkaus oikeisiin autoihin (italialaisiin). mm Peronen Alfat.....
Enpä ollut tuollaisesta Riosta ennen kuullutkaan.
Eipä kuitenkaan olleet Rioja, vaan Berlinoita. Oheisesta linkistä löytyy kuvia Rioista.
FNM Alfa Rio 2300 näyttää Alfetalta tai Alfa 6:lta, mutta perustuu vanhempaan tekniikkaan. Kyse ei ollut tästä mallista.
FNM Alfa Rio 2150 on keulaa lukuunottamatta yhteneväinen Berliinan kanssa, mutta juuri keulan perusteella voinkin sanoa, että nämä olivat Berliinoita. Lisäksi ainakin toisesa oli ihan oikeat Alfa Romeon merkit. Sokerintuotannosta huolimatta Kuubassa ei myöskään ole huoltoasemilla Etanolia tarjolla, joten rommikäyttöiset Alfat olisivat jo aikaa sulaneet sielläkin.
http://www.xs4all.nl/~chris/rio.html
.............