Cuba libre

Cuba libre tai ehkä paremmin Cuba bitter. Tässä vähän jatkoa joku aika sitten esittämääni tietokilpialukysymykseen ja sen aikaansaamaan keskusteluun liittyen. Tämäkään ei kuulu tälle saitille, joten sheriffi voi halutessaan jutun poistaa. Toivotaan, että Korhonen ehtii lukea kuitenkin, koska tässä on kommenttia erityisesti hänen esittämälleen.

Kuuban kriisi vuonna 1962 on toistaiseksi ihmisestä johtuvan maailmanhistorian vaarallisin selkkaus. Mittasuhteista kertoo jotain se, että USAn arvion mukaan 40 ohjuksen laukaisu Kuubasta USAhan olisi laukaisuhetken jälkeen noin 5-10 minuutissa surmannut 80 miljoonaa asukasta ja tuhonnut käytännössä koko USAn.

Korhonen esitti, että Robert Kennedy olisi vaikuttanut nyrkkiä pöytään lyömällä siihen, että neukut tulivat järkiinsä ja kriisi ratkesi. Korhosen tiedot ovat vääriä tässä asiassa. Yritän nyt siis kertoa kriisin vaiheista ja ratkaisuista. Kriisin ratkeaminen tapahtui kyllä Kennedyen aloitteesta ja heille kuuluu siitä suuria kunnia. Tätä kunniaa lieventää se, että kriisin aikaansaaminen johtui myös Kennedyen toimista.

Kuuba oli valta vaihtunut vuonna 1959 Castron sosialistivallankumouksellisten syrjäyttäessä maan oikeistolaisen diktaattorin. Tämä jälkeen USA pyrki eristämään Kuuban taloussaarrolla sekä vaikuttamaan siihen, että Castro syöstäisiin vallasta. USAlla tuella yritettiin maihinnousuja Sikojenlahdella vuonna 1961, mutta se epäonnistui täydellisesti. Eristämällä Kuuba se ajettiin NL:n syliin. Talousapua saadakseen Kuuba oli siis pakkotilanteessa. Tämä sopi NL:lle, joka näin saattoi ulottaa sotilasvaltaansa USAn kotiovelle.

USAn tiedustelulennoilla havaittiin lokakuussa 1962, että venäläiset ovat rakentamassa Kuubaan ohjustukikohtia. Aluksi havaittiin parikymmentä ohjusta, mutta myöhemmin se tarkentui 40 ydinkärjin varustettuun ohjukseen, joiden kantomatka oli 1500 km.

NL kielsi aluksi ohjusten olemassaolon Kuubassa, mutta USA kykeni osoittamaan siitä selviä ilmakuvatodisteita. Tilanne johti paniikkiin USAn johdossa.

Amerikkalaisilla oli kaksi vaihtoehtoista toimintastrategiaa. Ensimmäisenä esillä ollut vaihtoehtoa tarjosi kovan linjan sotilasjohto hyvin yksimielisesti. Siinä esitettiin presidentille, että tämä määräisi ohjusasemat tuhottavaksi ilmaiskulla, jota täydenettäisiin maihinousulla Kuubaan. Tähän piti ryhtyä nopeasti, jottei venäläisohjuksia ehdittäisi saada laukaisuvalmiuteen. Aikaa oli arviolta lokakuun loppupuolelle. USA ryhtyikin valmistelemaan hyökkäystä ja nosti sotilaallista valmiusastettaan. Muutoin asiantila pidettiin aluksi salassa julkisuudelta ja liittolaisilta.

Kennedyt eivät pitäneet sotilaallisen iskun mallista, koska se johtaisi Euroopassa kostoiskuihin ja kriisi eskaloituisi sitä kautta suursodaksi. Sen takia haettiin kuumeisesti toista ratkaisuvaihtoehtoa. Samalla salailua ja provokaation välttämistä jatkettiin. Kuubassa ilmatorjunta ampui USAn tiedustelukoneita ja osuikin niihin, mutta nämä osumat salattiin ja lentäjien kertoivat osuneensa varpusparviin yms. Yksi tiedustelukone kuitenkin ammuttiin alas ja tätä ei voitu salata. Myös NL:n ilmatilaan samoihin aikoihin eksynyt kone ammuttiin alas. Nämä pahensivat kriisiä.

Toinen poliittinen ratkaisu löytyi sitten jo aiemmin toimimattomana hylätystä keinosta eli Kuuban saarrosta. Sitä ei kuitenkaan voitu kutsua saarroksi, koska sellainen tulkitaan sotatoimeksi. Niinpä saarrolle keksittiin USAssa uusi nimitys karanteeni. Se sisälsi Kuuban matkalla olevien aluksien tarkistamisen ja sotamaateriaalia vievien alusten käännyttämisen. Ennen saarron astumista voimaan presidentti Kennedy piti tv-puheen ja kertoi uhasta.

Sotilaat vastustivat karanteenia ja pitivät Kennedyja pehmoina. Tilanne kärjistyi USAn poliittisen ja sotilasjohdon kesken, mutta presidentti Kennedy oli jämäkkänä ja ilmoitti, ettei ilman hänen antamaansa käskyä yhtäkään laukausta ei ammuta. Kennedy jopa johti henkilökohtaisesti saarto-operaatiota pyrkien näin viimeiseen saakka varmistamaan sen, ettei sotilasjohto anna idioottimaisia käskykä, mihin sillä oli suuri into. Kenedyn varovaisuudesta huolimatta aseellisia välikohtauksia syntyi merelle, mutta suurin osa kauppalaivastosta kääntyi kuitenkin takaisin.

Miten kriisi sitten ratkaistiin? Kennedyt näkivät poliittisen sopimuksen NL:n kanssa ainoaksi järkeväksi ratkaisuksi, vaikka sotilasjohto kaiken aikaan odotti käsi liipasimella, että se pääsee ratkaisemaan asian omalla tavallaan. Epävirallisia kanavia myöten Hrusteville lähetettiin ehdotus, että USA takaa hyökkäämättömyyden Kuubaan, jos NL purkaa ohjusasemansa. Lisäksi Kennedyt sopivat keskenään, että levitetään joitakin kanavia myöten huhuja siitä, että USA on valmis purkamaan omat ohjusasemansa Turkissa. Hrustsevilta saatiin aluksi vastaus, mikä tulkittiin hyväksymiseksi. Kohta tuli kuitenkin toinen vastaus, joka puolestaan oli aggressiivinen ja herätti epäilyn siitä, että Hrustsev on syösty vallasta ja kovan linjan sotilasjohto on neukuissa ottanut ohjat käsiinsä.

Tässä tilanteessa presidentin veli Robert Kennedy sitten suoritti viimeisen yhteisen siirron, koska aika alkoi loppumaan. Otettiin yhteyttä NL:n suurlähettilääseen ja sovittiin tapaaminen. Tässä tapaamisessa Robert Kennedy ei suinkaan lyönyt nyrkkiä pöytään, vaan joutui esittämään sellaista, mistä osa piti salata USAn kansalta, koska se olisi tulkittu alistumiseksi. Lisäksi Natoliittolaiset olisivat voineet tulkita asian niin, että USA on valmis omien etujensa vuoksi hylkäämään liittolaiset.

Kennedy siis ehdotti, että USA takaa hyökkäämättömyyden Kuubaan, jos NL purkaa ohjusasemat. Lisäksi Kennedy ilmoitti, että USA purkaa Turkissa olevat ohjusasemansa puolen vuoden aikana, mutta tämä sopimuskohta pitää pysyä salassa. Keendyn mukaan sopimus purkautuu kokonaan, jos NL julkistaa Turkin ohjusasemien purkamisen osana sopimusta. Tässä oli siis kaukana se, että neukuille lyötiin vain nyrkkiä pöytään ja nämä pelästyivät. Lopulta poliitikkojen pehmolinja eli järki voitti sotilaiden kovan linjan kummassakin maassa ja sopimus syntyi. Näin kriisi laukesi.

Kennedyt saivat kriisin hoidon myötä lisää vihamiehiä konservatiiveista ja sotilasjohdosta, jonka kanssa jouduttiin lähes käsirysyn partaalle. Oli maailman onni, että kummassakin suurvallassa sattui kriisin hetkellä olemaan johdossa rauhantahtoisia ja moraaliltaan korkeita miehiä. USAn puolella ansio kuuluu lähes yksinomaan Kennedyn veljeksille ja heidän poliittisille neuvonantajilleen. Myös puolustusministeri McNamara asettui hapuilun jälkeen tukemaan Kennedya. NL:ssa suurin ansio varmaan kuuluu Nikita Hrustseville. Mutta kuten sanottu, nämä samat tahot kummallakin puolen olivat sitä ennen aikaansaamassa tuota kriisiä.

Tämä on myös historiallinen esimerkkitapaus siitä, kuinka poliittinen johto kykenee saamaan aikaan paljon järkevämmän ratkaisun kuin sotilaat. Joskus on kyllä toisinkinpäin, joten mikään kiveen kirjoitettu sääntö tuo ei ole.