Puntarissa NATO:n turvatakuut
Moni kansanedustajaehdokas, joka on jyrkästi liittoutumista vastaan, jättää itselleen sellaisen NATO-option, että olettaa Pohjois-Atlannin liittoutumasta olevan apua tapauksessa, jossa sota jälleen täällä syttyisi. Mutta onko turvatakuisiin uskomisella esimerkiksi sotilasliiton erittäin vähäisiin voimavaroihin ja hitaisiin, kansallisesti tehtäviin päätöksentekomenettelyihin perustuvaa katetta?
Tuomas Forsbergin NATO-kirja on kriittinen kysymyksessä turvatakuista. Tutkija, tohtori Forsberg kertoo ensinnäkin sen, että sotilaallisen avun saaminen NATO:sta ei ole millään lailla automaattista, vaan jäsenmaat tekevät osallistumisestaan päätöksen erikseen. Toiseksi NATO:lla on hänen mukaansa ainoastaan hyvin vähän jäsenmaiden sille korvamerkitsemiä joukkoja. Artikla viisi on väljästi muotoiltu ja tulkinnan varainen. Sotilasliitto NATO:lla on siis ainoastaan hyvin vähän pysyviä sotilaallisia rakenteita; lähinnä esikuntia ja viestintää, ilmapuolustusta- sekä valvontaa hoitavia joukkoja ja tutkakoneita. NATO:lla on vain muutama laivasto-osasto ja nimellisesti kymmenen divisioonan nopean toiminnan joukkojen johtoesikunta. Pohjois-Atlantin sopimusliitto toimii hitaasti, sillä on ollut vaikeuksia saada liikkeelle edes nykyisenkaltaisia rauhanturvaoperaatioita Balkanilla. Joukkojen kokoaminen on hidasta ja monien maiden kansalliset voimavarat ovat äärirajoilla jo lähetettäessä pienikin määrä sotilaita maan rajojen ulkopuolelle.
NATO syrjäytyi Afganistanin operaatiosta osoittaen, että sen ensisijainen rooli ei ainakaan ole laajamittainen sotilaallisen voiman käyttö. Kosovon sodan kaltaisia toimia ei liene ihan vähällä tulossa. Taistelutehtävien johtaminen NATO:n koneistossa on osoittautunut Yhdysvaltojen näkökulmasta liian monimutkaiseksi. Sellaisessa yleisessä huutoäänestyksessä kun vielä olisivat Suomen edustajat "mallioppilaina" hajoittamassa mahdollisesti pienten maiden etuja turvaavaa yheisrintamaa, voidaan NATO:n turvatakuut kaukana sen painopistealueiden ulkopuolella jättää omaan arvoonsa. Ellei kansainvälinen solidaarisuus ala ilmentyä vähitellen muutoinkin, kuin "arvoyhteisön" hyökkäyssodan johtamisella rypälepommeineen, uraaniammuksineen ja siviilikohteiden hävittämisellä, on kenties pakko uskoa, ettei NATO-jäsenyys saa kansaa puolelleen. Kosovon sotaa edeltäneet rauhanneuvottelut olisivat saaneet käsittää edes kohtuulliset ehdot Jugoslavialle ensinnäkin ilman sotilasliiton joukkojen oikeutta liikkua kaikkialla sen alueella. On vaarana tulla melkoinen pettymys, jos NATO:sta ei Suomeen tulisikaan riittävää apua vaikka itse joutuisimmekin maksamaan massiivisia sotilasmenoja samalla kun PM ja VM jankuttavat sitä stiiknafuuliaa, että "ei ole rahaa!" -Rahaa on mutta väärässä paikassa.
Moni kansanedustajaehdokas, joka on jyrkästi liittoutumista vastaan, jättää itselleen sellaisen NATO-option, että olettaa Pohjois-Atlannin liittoutumasta olevan apua tapauksessa, jossa sota jälleen täällä syttyisi. Mutta onko turvatakuisiin uskomisella esimerkiksi sotilasliiton erittäin vähäisiin voimavaroihin ja hitaisiin, kansallisesti tehtäviin päätöksentekomenettelyihin perustuvaa katetta?
Tuomas Forsbergin NATO-kirja on kriittinen kysymyksessä turvatakuista. Tutkija, tohtori Forsberg kertoo ensinnäkin sen, että sotilaallisen avun saaminen NATO:sta ei ole millään lailla automaattista, vaan jäsenmaat tekevät osallistumisestaan päätöksen erikseen. Toiseksi NATO:lla on hänen mukaansa ainoastaan hyvin vähän jäsenmaiden sille korvamerkitsemiä joukkoja. Artikla viisi on väljästi muotoiltu ja tulkinnan varainen. Sotilasliitto NATO:lla on siis ainoastaan hyvin vähän pysyviä sotilaallisia rakenteita; lähinnä esikuntia ja viestintää, ilmapuolustusta- sekä valvontaa hoitavia joukkoja ja tutkakoneita. NATO:lla on vain muutama laivasto-osasto ja nimellisesti kymmenen divisioonan nopean toiminnan joukkojen johtoesikunta. Pohjois-Atlantin sopimusliitto toimii hitaasti, sillä on ollut vaikeuksia saada liikkeelle edes nykyisenkaltaisia rauhanturvaoperaatioita Balkanilla. Joukkojen kokoaminen on hidasta ja monien maiden kansalliset voimavarat ovat äärirajoilla jo lähetettäessä pienikin määrä sotilaita maan rajojen ulkopuolelle.
NATO syrjäytyi Afganistanin operaatiosta osoittaen, että sen ensisijainen rooli ei ainakaan ole laajamittainen sotilaallisen voiman käyttö. Kosovon sodan kaltaisia toimia ei liene ihan vähällä tulossa. Taistelutehtävien johtaminen NATO:n koneistossa on osoittautunut Yhdysvaltojen näkökulmasta liian monimutkaiseksi. Sellaisessa yleisessä huutoäänestyksessä kun vielä olisivat Suomen edustajat "mallioppilaina" hajoittamassa mahdollisesti pienten maiden etuja turvaavaa yheisrintamaa, voidaan NATO:n turvatakuut kaukana sen painopistealueiden ulkopuolella jättää omaan arvoonsa. Ellei kansainvälinen solidaarisuus ala ilmentyä vähitellen muutoinkin, kuin "arvoyhteisön" hyökkäyssodan johtamisella rypälepommeineen, uraaniammuksineen ja siviilikohteiden hävittämisellä, on kenties pakko uskoa, ettei NATO-jäsenyys saa kansaa puolelleen. Kosovon sotaa edeltäneet rauhanneuvottelut olisivat saaneet käsittää edes kohtuulliset ehdot Jugoslavialle ensinnäkin ilman sotilasliiton joukkojen oikeutta liikkua kaikkialla sen alueella. On vaarana tulla melkoinen pettymys, jos NATO:sta ei Suomeen tulisikaan riittävää apua vaikka itse joutuisimmekin maksamaan massiivisia sotilasmenoja samalla kun PM ja VM jankuttavat sitä stiiknafuuliaa, että "ei ole rahaa!" -Rahaa on mutta väärässä paikassa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.