Palstalla on keskustelua siitä, kuka on oikeasti yksinäinen ja millä palstalla kenenkin tulisi olla. Useita ystäviä ja puolison omaava pitää itseään yksinäisenä ja käskee mielenterveyskuntoutujia painumaan toisella palstalle. Yhdestä yksinäisestä kaikkien niiden, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi, vaikka heillä on lukuisia ystäviä ja puoliso, tulee painua masennuspalstalle. Onhan ”hullua” tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka ystäviä riittää jaettavaksi asti. Ketkä ovatkaan oikeasti hulluja ja saisivat painua hullujen wannabe yksinäisten palstalle?
Muistanpa, kun vuosia sitten tuli kakkoselta ajankohtaisohjelma, jossa studiossa keskusteltiin yksinäisyydestä. Taisi olla jokin ”kotimaassa tapahtuu” tai vastaava. Seuraavalla viikolla ohjelman toimittaja luki katsoja kirjeen. Se kuului muistaakseni johonkin tähän tapaan:”Keskustelu ohjelmanne yksinäisyydestä oli todella mielenkiintoinen. Mutta tiesittekö, että yksi mies keskustelijoista sairasti skitsofreniaa. Kun seuraavan kerran puhutte yksinäisyydestä, pitäkää huoli, että keskustelijat ovat oikeasti yksinäisiä ihmisiä.” Ohjelman juontaja pyysi anteeksi ja lupasi, että mikäli aiheeseen koskaan palataan, kaikki keskustelijat ovat oikeasti yksinäisiä ihmisiä.
Sain melkoisen raivarin. Tuollainen suhtautuminen mielenterveyskuntoutujaan kakkosen asiaohjelmassa oli käsittämätöntä, olenhan itsekin sairastanut kerran psykoosin. Siis millä tavoin tämä mies ei ollut oikeasti yksinäinen ihminen. Koska hän ei ollut oikeasti ihminen, vai koska hänellä oli päänsä sisällä seuraa omastakin takaa? Luulenpa, että tuo sairas mies oli oikeasti kaikkein yksinäisin ihminen noista keskustelijoita. Olisi kyllä ollut kirveelle töitä siinä studiossa, tuollaisen julkisen kohtelun jälkeen.
On hankala lähteä vastaamaan siihen, kuka oikeasti on yksinäinen. Se on myös subjektiivinen kokemus, mutta on myös aitoa ”mitattavaa” yksinoloa. Palstalaisilla tuntuu olevan niin erilaisia tapoja kokea maailmaa. Tämä näkemys on lähtöisin minun tavastani kokea.
Introverttina ihmisenä minun on välillä täysin mahdoton ymmärtää, miten ulospäinsuuntauneet seuralliset ihmiset valittavat yksinäisyyttä. Minulle suuret ihmisryhmät tarkoittavat melua. Kun suurijoukko ihmisiä kälättää yhtäaikaa alan voida pahoin ja minulle tulee hyvin surullinen olo. Aivankuin kuume nousisi 38,5 asteeseen. 7 vuotta sitten sain viimeisen paniikkikohtaukseni, kun kymmenkunta ihmistä kälätti kilpaa pienessä työpaikan ruokahuoneeessa. Mikä helvetillinen ääni lähteekään laumasta naisia. Purin vaan hammasta yhteen ja jatkoin syömistä. Kun pääsin pakenemaan ulos ruokahuoneesta paniikkikohtaus loppui. Se olikin viimeinen paniikkikohtaus, jonka olen saanut.
Sitten nämä merkilliset kälättäjät puhuvat yksinäisyydestä, kun viiteen minuttiin ei ole ketään kenelle kälättää. Mitä he tietävät yksinäisyydestä ja yksin olemisesta? Ihminen, joka ei osaa olla hetkeä yksin, ei oikeasti kärsi yksinäisyydestä, vaan kykenemättömyydestä olla yksin. Vasta kun osaa olla myös yksin, voi puhua myös yksinäisyydestä. Eikä yksinäisyyden tällöin tarvitse olla pelkästään negatiivinen kokemus. Yksnäisyydestä voi puhua myös positiivisesti, ei se ole pelkkää kärsimystä.
On täysin ulospäinsuuntautuneiden yksinäisyydestä mitääntietämättömien ihmisten valhetta, että yksinäisyys olisi pelkästään negatiivista. Siksi tämä yksinäisyyspalstakin on sairauspalstalla, koska he eivät osaa olla yksin. Kyse ei siis ole lainkaan sairaudesta, vaan tavasta olla ja kokea maailmaa. Yksinäisyys on niiden erioikeus kokea maailmaa, jotka osaavat olla yksin. Muut opiskelkoot yksin olemista, kunnes kykenevät kokemaan yksinäisyyden positiiviset puolet.
Yksinäisyys on yhtä eheä ja täydellinen tapa kokea maailmaa, kuin seurallisten ihmisten laumakäyttäytyminen. Vasta tämän ymmärtävillä tulisi olla oikeus puhua yksinäisyydestä. Muut puhukoot kykenemättämyydestä olla yksin ja se on varmastikin jonkin sortin sairaus. Vaikka minä puolestani olen kohtuullisen kykenemätön viihtymään seurassa, pystyn jo tarvittaessa voittamaan sen, eikä minulla ole edes erityistä tarvetta hakeutua seuraan. Jos joku oikeasti kärsii siitä, että ei viihdy seurassa, vasta silloin introverttius on ongelma.
Minun kaltaiset ovat syntyneet yksinäisiksi. Olemme jatkuvasti yksin. Nolla ystävää ja samamäärä kavereita, eikä kumppania. Olisivat seuralliset ihmiset onnellisia, kun samanlaisia turhankälättäjiä on kaveriksi koko maailma täynnä. Enkä minä edes tiedä haluanko oikeasti ketään kaveria, vaikka samalla luonteella varustettuja ihmisiä löytyisikin. Me vain olemme tällaisia, eikä kyse ole sairaudesta. Vika on siinä, että ulospäin suuntautuneet määrittelevät maailman, vaikka heillä ei ole siihen mitään yksinoikeutta.
Muistanpa, kun vuosia sitten tuli kakkoselta ajankohtaisohjelma, jossa studiossa keskusteltiin yksinäisyydestä. Taisi olla jokin ”kotimaassa tapahtuu” tai vastaava. Seuraavalla viikolla ohjelman toimittaja luki katsoja kirjeen. Se kuului muistaakseni johonkin tähän tapaan:”Keskustelu ohjelmanne yksinäisyydestä oli todella mielenkiintoinen. Mutta tiesittekö, että yksi mies keskustelijoista sairasti skitsofreniaa. Kun seuraavan kerran puhutte yksinäisyydestä, pitäkää huoli, että keskustelijat ovat oikeasti yksinäisiä ihmisiä.” Ohjelman juontaja pyysi anteeksi ja lupasi, että mikäli aiheeseen koskaan palataan, kaikki keskustelijat ovat oikeasti yksinäisiä ihmisiä.
Sain melkoisen raivarin. Tuollainen suhtautuminen mielenterveyskuntoutujaan kakkosen asiaohjelmassa oli käsittämätöntä, olenhan itsekin sairastanut kerran psykoosin. Siis millä tavoin tämä mies ei ollut oikeasti yksinäinen ihminen. Koska hän ei ollut oikeasti ihminen, vai koska hänellä oli päänsä sisällä seuraa omastakin takaa? Luulenpa, että tuo sairas mies oli oikeasti kaikkein yksinäisin ihminen noista keskustelijoita. Olisi kyllä ollut kirveelle töitä siinä studiossa, tuollaisen julkisen kohtelun jälkeen.
On hankala lähteä vastaamaan siihen, kuka oikeasti on yksinäinen. Se on myös subjektiivinen kokemus, mutta on myös aitoa ”mitattavaa” yksinoloa. Palstalaisilla tuntuu olevan niin erilaisia tapoja kokea maailmaa. Tämä näkemys on lähtöisin minun tavastani kokea.
Introverttina ihmisenä minun on välillä täysin mahdoton ymmärtää, miten ulospäinsuuntauneet seuralliset ihmiset valittavat yksinäisyyttä. Minulle suuret ihmisryhmät tarkoittavat melua. Kun suurijoukko ihmisiä kälättää yhtäaikaa alan voida pahoin ja minulle tulee hyvin surullinen olo. Aivankuin kuume nousisi 38,5 asteeseen. 7 vuotta sitten sain viimeisen paniikkikohtaukseni, kun kymmenkunta ihmistä kälätti kilpaa pienessä työpaikan ruokahuoneeessa. Mikä helvetillinen ääni lähteekään laumasta naisia. Purin vaan hammasta yhteen ja jatkoin syömistä. Kun pääsin pakenemaan ulos ruokahuoneesta paniikkikohtaus loppui. Se olikin viimeinen paniikkikohtaus, jonka olen saanut.
Sitten nämä merkilliset kälättäjät puhuvat yksinäisyydestä, kun viiteen minuttiin ei ole ketään kenelle kälättää. Mitä he tietävät yksinäisyydestä ja yksin olemisesta? Ihminen, joka ei osaa olla hetkeä yksin, ei oikeasti kärsi yksinäisyydestä, vaan kykenemättömyydestä olla yksin. Vasta kun osaa olla myös yksin, voi puhua myös yksinäisyydestä. Eikä yksinäisyyden tällöin tarvitse olla pelkästään negatiivinen kokemus. Yksnäisyydestä voi puhua myös positiivisesti, ei se ole pelkkää kärsimystä.
On täysin ulospäinsuuntautuneiden yksinäisyydestä mitääntietämättömien ihmisten valhetta, että yksinäisyys olisi pelkästään negatiivista. Siksi tämä yksinäisyyspalstakin on sairauspalstalla, koska he eivät osaa olla yksin. Kyse ei siis ole lainkaan sairaudesta, vaan tavasta olla ja kokea maailmaa. Yksinäisyys on niiden erioikeus kokea maailmaa, jotka osaavat olla yksin. Muut opiskelkoot yksin olemista, kunnes kykenevät kokemaan yksinäisyyden positiiviset puolet.
Yksinäisyys on yhtä eheä ja täydellinen tapa kokea maailmaa, kuin seurallisten ihmisten laumakäyttäytyminen. Vasta tämän ymmärtävillä tulisi olla oikeus puhua yksinäisyydestä. Muut puhukoot kykenemättämyydestä olla yksin ja se on varmastikin jonkin sortin sairaus. Vaikka minä puolestani olen kohtuullisen kykenemätön viihtymään seurassa, pystyn jo tarvittaessa voittamaan sen, eikä minulla ole edes erityistä tarvetta hakeutua seuraan. Jos joku oikeasti kärsii siitä, että ei viihdy seurassa, vasta silloin introverttius on ongelma.
Minun kaltaiset ovat syntyneet yksinäisiksi. Olemme jatkuvasti yksin. Nolla ystävää ja samamäärä kavereita, eikä kumppania. Olisivat seuralliset ihmiset onnellisia, kun samanlaisia turhankälättäjiä on kaveriksi koko maailma täynnä. Enkä minä edes tiedä haluanko oikeasti ketään kaveria, vaikka samalla luonteella varustettuja ihmisiä löytyisikin. Me vain olemme tällaisia, eikä kyse ole sairaudesta. Vika on siinä, että ulospäin suuntautuneet määrittelevät maailman, vaikka heillä ei ole siihen mitään yksinoikeutta.
Vastaukset 16
Vanhimmat
kirjoitus täällä ja oivallisia ajatuksia. Pidin erityisesti tuosta loppukaneetista: "Vika on siinä, että ulospäin suuntautuneet määrittelevät maailman, vaikka heillä ei ole siihen mitään yksinoikeutta."
Niinpä. Monesti tulee mieleen kun lukee jotain psykiatrian opasta, että miksi kaikki se mikä viittaa jonkinlaiseen epäsosiaalisuuteen on olevinaan sairasta. Ja miksi taas se, että jaksaa jauhaa p:tä jatkuvasti on jotenkin tervettä ja toivottavaa. Kyse on valinnoista ja arvostuksista yhteiskunnassamme.
Tuota sanaa käytetään aina väärin. Se ei tarkoita introverttiutta tai epäseurallisuutta. Epäsosiaalisuus on ominaisuus, jossa ei kyetä ottamaan huomioon muita ihmisiä. Esimerkiksi varas on epäsosiaalinen, sillä hän ei huomioi uhriaan. Tämä käsitteiden epäselvyys tulisi saada ihmisten tietoon.
Introvertit ihmiset ovat paitsi keskimäärin älykkäämpiä, myös heidän vastuuntuntonsa ja sitoutumisensa on keskimäärin syvempää kuin ulospäinsuuntautuneilla. Eli mistään epäsosiaalisista rosvoista ei yleensä voida puhuakaan. Tietysti tätä seuraa joskus myös tiettyjä haittoja. Pakkomielteisyys on enemmän introverttien sairaus kuin ulospäinsuuntautuneiden. Kyse on tietysti keskimääräisyydestä ja toki ulospäinsuuntautuneissa on älykkäitä, kuin typeriä rosvoja introverteissa.
Kirjoituksessasi oli paljon asiaa, kiitos siitä. Yksi juttu kuitenkin jäi mietityttämään. Se, että osaa puhua pitkästi turhista asioista työkavereiden kanssa, tai on muuten puhelias, ei tarkoita välttämättä ollenkaan sitä, että olisi taitava muodostamaan tai ylläpitämään tuttava- ja ystäväverkostoja. Puhelias ihminen voi olla yhtä lailla yksinäinen. Seurallisuus ei tarkoita kaikkien kohdalla sitäkään, että yksin oleminen olisi kauhistus. Ainakin minä kaipaan omaa rauhaa ja yksinäisyyttä, mutta koska se on ainoa vaihtoehto nykyisessä elämäntilanteessani, se on jo lakannut toimimasta hyvän olon lähteenä.
Onko yksinäisyys sama kuin olla yksin? Mulle juuri yksinäisyys tarkoittaa sitä, että olen yksin vaikka en haluaisi. Siis ei ole kenelle soittaa, esimerkiksi, tuolloin koen olevani yksin, eikä se tunne ole mukava. Joskus taas tykkään OLLA YKSIN, mikä ei ollenkaan ole samaa kuin yksinäisyys, silloin olen itse halunnut olla yksin. Jokainen kaipaa joskus yksinoloa, mutta haluaako joku todella olla yksinäinen?
Samaa mietiskelin, mutta en sitä sitten kirjoittanut ylös. Eli oma tilanteeni on sellainen, että pidän yksin olosta ja tarvitsen sitä, mutta olen yksinäinen, koska siitä yksinolosta ei juurikaan ole poispääsyä ihmisten pariin silloin kun heitä haluaisin tavata.
Pitäisi kai minunkin sanoa olevani "todella erittäin täydellisen totaalisen perusteellisen patologisen tolkuttoman yksinäinen", jotta ihmiset tajuaisivat, että tässä on kyse jostain muusta, kuin tilapäisestä yksin olon tunteesta.
Sama pätee muihinkin käsitteisiin. "Ujo" voi tarkoittaa sitä, että on vuonna yks ja kaks ollut koulussa hieman vaikeuksia saada kavereita. Tai sitten se voi tarkoittaa sitä, että on täysin kykenemätön tutustumaan koskaan kehenkään.
Sanoja pyöritellään miten sattuu... Lopulta sanat kärsivät sellaisen inflaation, että ne eivät enää tarkoita yhtään mitään. Maailma täyttyy merkityksettömästä puheesta. Puhekin voi olla saastetta?
tuo inflaatio-juttu, mutta puhuessasi ujoudesta, annoit vain kaksi ääripään esimerkkiä. Itse en ole kumpaakaan, vaan olen keskiväliltä. Minulla on ollut aiemmin hankaluuksia saada kavereita (joskus ala-asteella) ja on myös edelleenkin, mutta en kuitenkaan väitä että se olisi mitään ihan mahdotonta.
kaikissa kategorioissa! Kirjoitus sai minut riemulliseksi, ja mitä olen huomannut että Näkymätön Mies puhuu täyttä asiaa. Näkymätön Mies on oivaltanut elämän lain 1: Sinä joko tajuat itseäsi tai et. Näkymätön Mies tajuaa itseään, hänellä on loppuelämänsä jo hanskassa, sillä hän tajuaa elämän todellisen merkityksen. Muuta ei Näkymätön Mies enää kaipaa kun rakastaa itseään.
suuntautunut eli juttelen niitä näitä tuttujen ja tuntemattomien kanssa mutta ei se vie aina yksinäisyyden tunnetta pois sillä se on todellista...
voin kokea itseni yksinäiseksi ihan joukossa koska en tunnu kuuluvan sinne todella ja jos en olisi siinä asiat jatkuisivat samana ilman minuakin.
Eli kaipa yksinäisyyteni tekee sielunkaverin puute ei puolisonkaan kanssa aina mene hyvin ja sanat haavoittavat riidoissa ja saavat minut yksinäiseksi. Sen ymmärtää vasta kuin kokee ei se ole aina sanahelinää!! Eikä sinullakaan ole oikeutta sanoa että et voi tuntea noin kuten ei tuolla ohjelmallakaan!!
Yksin olo on eri asia kuin yksinäisyys!!
on silloin ongelma kun ihminen kärsii siitä. Minullakin on ystäviä, puoliso, mutta silti tunnen itseni yksinäiseksi. Jännitän ihmisten seurassa ja se tekee elämästäni helvettiä. Haluaisin tutustua ihmisiin mutta se on jännittämiseni takia vaikeaa. Mielestäni toinen ihminen ei voi toisen tunteita kokea eikä määrittää kenellä on ns. oikeus sanoa itseään yksinäiseksi. Yksinäisyyden kyllä tuntee nahoissaan. Nykyään melkein kaikilla on kiire työn,harrastusten ja perheen kanssa ettei aikaa tahdo riittää kuin joskus harvoin ystävyyssuhteisiin. Kyynel silmässä olen tätä yksinäisyys-palstaa lukenut. Kun tiedän sisimmässäni mitä tuskaa yksinäisyys ihmiselle aiheuttaa...
Kiitoksia vain kaikille palautteesta. Vastaan tähän alle vähän kaikille.
Näkökulmani voi olla hieman poikkeava, koska en pyri hahmottamaan maailmaa hyvän ja pahan kautta, jolloin yksinäisyys olisi automaattisesti pahaa. Yritän hahmottaa asiat subjektiivisina kokonaisvaltaisina kokemuksina, jotka ovat sekä hyviä ja huonoja riippuen täysin itsestämme ja tavastamme kokea ne. Minulle ei ole olemassa kammottavaa pahaa yksinäisyyttä, vaan ainoastaan oma tapani kohdata yksinolo, ja tätä tapaani kokea yksinoloa kokonaisvaltaisesti kutsun yksinäisyydeksi. Olen yksinäinen sekä hyvässä ja huonossa.
En ole myöskään väittänyt, että yksinolo olisi sama asia kuin yksinäisyys. Yksinolo on sitä, kun emme ole seurassa, ja yksinäisyys tunteemme ja kokemuksemme yksinolosta. Yleensähän ihmiset tuntevat henkisesti tai fyysisesti yksin ollessaan surua ja masennusta. Niinpä tavastamme kokea ja tuntea yksinoloa eli yksinäisyydestä on tullut masennuksen ja surun synonyymi. Se ei kuitenkaan ole eheää yksinäisyyttä vaan hyvin yksipuolista negatiivista yksinäisyyttä eli kykenemättömyyttä kohdata yksinolo.
Onko sellaista tunnetta lopulta olemassakaan kuin yksinäisyys? Menetin ystävät ja kaverit jo ennen peruskoulun loppua. Olen kokenut ahdistusta, surua, hyljätyksi tulemista yksinoloni vuoksi, mutta mikä näistä tunteista on lopulta se yksinäisyys. Jos kaikki nuo tunteet ja monet muut ovat yksinäisyyttä, silloin yksinäisyydessä on kyse tavastamme kohdata yksinolo. Miksi siis koemme yksinäisyyttä vain negatiivisesti kuten puoliskas ihminen, emmekä eheästi hyvässä ja huonossa kokonaisen ihmisen tavoin?
Etsin itsekin välillä sitä sielunkumppania, ettei minun tarvitsi kohdata puolikkaana ihmisenä yksinolon negatiivista puolta. Sielunkumppanin avulla en olisi ollut enää puolikas ja olisin voinut kokea eheästi. Mutta me kaikki olemme armottoman yksin itsemme kanssa. Emme voi kokea maailmaa toistemme kautta, vaikka kuinka vakuuttelisimme sielunkumppanuutta toinen toisillemme. Olen yhä vakuuttuneempi, että ihmisen on löydettävä itsestään itsensä kokonaisuus. Sielunkumppani on lopulta ihmisessä itsessään ja sen avulla kohtaamme oman yksinäisyytemme kokonaisena ihmisenä Tällöin emme näe yksinäisyyttä vain pahana kuten puolittaiset ihmiset, vaan kykenemme tuntemaan niin iloa kuin surua yksinäisyydessämme ja yksinäisyydestämme tulee eheä kokemus.
Tuon tarkoituksella tämän toisen näkökulman ja hämmennän soppaa. Ilman muuta yksinäisyys tulee säilymään negatiivisena jatkossakin, sillä se on puolittaisen ihmisen tapa kohdata oma itsensä ja se totuus ettemme voi elää ja tuntea toistemme kautta. Yksinäisyys on kuitenkin subjektiivinen kokemus ja voimme itse vaikuttaa koemmeko sen puolikkaana vai kokonaisena ihmisenä. Valitettavasti tuo sama subjektiivisuus syöksee osan epätoivoon, kun he eivät löydä vastauksia ja kokonaisuutta omasta itsestään.
Nimimerkki "muu mystikko" mainitsi sumeat käsitteet, joissa sanat kadottavat merkityksensä.
Kyse on subjektiivista kokemuksista, jotka yritetään väkipakolla pukea virallisiksi kaikille sopiviksi totuuksiksi vain yhdestä puolikkaan ihmisen näkökulmasta yleensä enemmistön. Enemmistöstä poikkeavat näkemykset ja ominaisuudet julistetaan sairaiksi, vaikkeivat ne ketään vahingoittaisikaan. Samalla kuitenkin tuhotaan subjektiivisen totuuden kokonaisvaltainen luonne ja asiat typistetään naiveiksi hyvän ja pahan kysymyksiksi. Kun kaikki eivät edes enemmistössä kuitenkaan koe subjektiivista hyvää ja pahaa samalla tapaa, ryhdytään jossain välissä riitelemään sanoista, jotka ovat siinä vaiheessa jo kadottaneet merkityksensä, ikäänkuin ongelman syy olisi muka sanoissa. Ujous palstalla on esimerkikisi mitä koomisimpia määritelmiä ujoudella, jotka ovat tietysti niiden ei niin ujojen ihmisten tekemiä. Tietysti tämäkin on onnistuttu leimaamaan sairaudeksi, josta paranee lääkkeillä. Kun ujo on onnistuttu aivopesemään niin, että hän itsekin luulee kyseessä olevan olevan sairaus, on sosialisaatio tehnyt tehtävänsä ja ujo sopeutettu yhteiskuntaan.
Todellinen ongelma on, että supistamme yksilön subjektiiviset kokonaisvaltaiset(sisältää hyvän ja huonon) kokemukset sosialisaation yhden näkökulman hyvän tai pahan totuuksiksi. Jos sinä olet yksin, sinä olet yksin. Se on objektiivista yksinolemista. Mutta se hyvänä ja huonona pitämäsi, mitä silloin koet on yksinäisyyttä ja se on subjektiivista. Se on sinun tapasi olla ja kokea maailmaa olessasi henkisesti tai fyysisesti yksin. Se ei ole hyvän ja pahan kysymys. Kuitenkin yksinolemista on tehty paha mörkö, jota ei saa kokea kokonaisvaltaisesti. Tai pikemminkin itsensä kokonaisuudesta on tehty paha mörkö. Julistaahan kirkkokin:”Ihminen ei voi pelastaa itseään, voi meitä syntisiä pahoja ihmisiä”. Kuulemme tätä fraasia, että emme voi olla kokonaisia kaikkialla. Mutta yksinäisyys on ihmisen itse. Ihmisen pitäisi siis kiltisti uskoa ja alistua sosialisaation hyvän ja pahan valheeseen, ja hän ei saisi ymmärtää oman itsensä kokonaisuutta.
Joidenkin mystikoiden mukaan ihmisen toinen puolisko kätkettiin ihmiseen itseensä, jotta ihminen etsisi toista puoliskoaan maailmasta koko elämänsä, eikä koskaan löytäisi sitä ja ymmärtäisi totuutta omasta täydellisyydestään. Buddhalaisuudesta ja shamanismista löytyy samankaltaisia ajatuksia oman itsensä löytämisestä. Valitettavan usein usko korkeampaan totuuteen on uskoa ihmisen itsen täydelliseen kelvottomuutteen ja kapina sitä vastaan vain lapsellista itsetuhoa tai heittäytymistä kelvottomaksi. Nuo molemmat vaihtoehdot ovat kuitenkin kelvottomien valehtelijoiden kelvottomia vaihtoehtoja sille, joka etsii itsensä kokonaisuutta.
psykoosin. kerroit äskeisessä jutussa myös psykoosistasi. minä kuulen joskus vieläkin ääniharhoja vaikka syönkin lääkkeitä. haluaisitko kertoa kokemuksistasi? en tiedä mitä tekisin kun äänet ahdistavat?
Pitää myös harkita tarkemmin, miten kerron asian tai mitä täällä voi edes kertoa.
Minun maailmankatsomukseni on mystinen/shamanistinen ja sitä taustaa vasten kävin kaiken läpi ja näen maailmani edelleen. Jos alkaisin kertomaan tarkasti, joku alkaisi mainostamaan, kuinka lääkkeet parantavat ihmisen ja minun mystisshamanistinen maailmankatsomus teilattaisiin länsimaalaisen tieteen edestä. Tämä ei vaan tunnu oikealta paikalta keskustella asiasta.
oliko sinulla ääniharhoja ja jos oli, ovatko ne hävinneet? pitäisikö minun jotenkin käsitellä omia ääniharhojani? voiko niitä edes käsitellä?
mitä tarkoitat mystinen/shamanistisellä maailmankatsomuksella? "suomennatko" kun asia on minulle aivan vieras. paitsi jos et halua ei sinun ole pakko kertoa.
minulla vaan ei ole kontakteja psykoosin sairastaneisiin ja asia on aika tuore minulle. netistä luin että jotkut saattavat kuulla ääniä jopa vuosia. masentavaa. kuulen joskus omat ajatukseni stereona ja se häiritsee keskittymistä. olen tämän asian kanssa aika yksin.
Pistit kyllä aika kiusallisen kysymyksen, mutta esitit kysymykset hienovaraisesti. Tuo kiusallisuus sai minut tajuamaan, että minulla on oikeus vastata vaikka omituinen olenkin. Autoit siis minut oivaltamaan tämän asian. Pahoin pelkään, ettei minun kokemuksista ole paljonkaan apua. Kävin läpi oman kokemukseni täysin yksin ja tapani käsitellä sitä ei ole yleisen maailmankuvan mukainen. Kun maailmankuvat eivät kohtaa on vaikea selittää asiota toiselle. Kirjoitin jo yhden vastauksen, mutta siitä tuli sen verran järkyttävän ”hullu”, ettei sitä voinut lähettää. Varovaisuutta opetti se, kun ensimmäisessä hoitokokouksessa menin avoimesti puhumaan maailmankatsomuksestani psykiatrille. Lääkäri suuttui ja kasvatti lääkeannostani ilman mitään perusteluja. Tuolloin kuitenkin tajusin, että olin alistunut uhriksi ja olin päästänyt surkean kerjäläisen eli kyseisen ilkeän psykiatrin hallitsemaan elämääni. Toisaalta pidin lääkärin suuttumista merkkinä, että minulla oli viimeinen tilaisuus ryhdistäytyä tielläni tai päätyisin vielä kerjäläisten alistamaksi hulluksi loppuelämäkseni. Vannoin mielessäni jälleen kerran, että en alistu uhriksi enää koskaan, mitä ikinä tapahtuukaan ja jatkan matkaani maailmankatsomukseni mukaisesti, vaikka henki menisi. Kun kuukauden päästä pääsin sairaalasta jätin lääkkeet ja rupesin käymään taisteluani oman maailmankuvani mukaisesti.
Maailmankatsomukseni perusta on siinä, että tässä maailmankaikkeudessa jokaisella on vain yksi todellinen oikeus ja se on oikeus taistella kuolemaansa saakka. Kukaan ei voi viedä toiselta tuota oikeutta ja se on luovuttamaton. Alistuminen uhriksi ei olisi ollut maailmankatsomukseni mukaista. Minun tuli jatkaa taistelua, koska ainoa keino edetä mystikon tiellä on taistella kuolemaansa saakka, mitä ikinä vastaan tuleekaan. Mielestäni ihminen ei voi olla mystikko, jos hän ei ymmärrä sitä totuutta, että hän voi vain taistella kuolemaansa saakka eikä mitään muuta. Se on ainoa keino etsiä totuutta, koska se perustuu ainoaan todelliseen oikeuteemme. Se ei ole mitään yrttiaromaterapiaa, uhriksi alistavaa länsimaista psykiatriaa tai kauniita lupauksia pelastuksesta.
Kyllä kuulin ja kuulen ääniä, paitsi käsitykseni niistä on toinen. Sain ne vaimenemaan pelkiksi kuiskauksi, jotka jättivät minut rauhaan, niiden tulleessa merkityksettömiksi noin kahdessa vuodessa. En itse käyttänyt lääkkeitä, kuin sen kuukauden jonka olin sairaalassa. Kuljin täysin oman tieni.Tällainen valinta pitää olla täysin oma, eikä minulla ole oikeutta vaatia keneltäkään samaa. Sairaalakokemus oli niin kammottava, että vain se esti välillä sekoamasta uudelleen. Ihmiset osaavat olla paljon pahempia ja todellisempia kuin mitkään äänet. Silloin heikoimmillani pystyin suggeroimaan nopeasti itseni psykoosin kaltaiseen rajatilaan kokeaksi sen uudelleen etten koskaan joutuisi uudelleen uhriksi ja tulisin vahvemmaksi. Mutta niitä tuli myös suggeroimattakin. Elämäni helvetillisimmät kaksi vuotta, joita en halua kokea uudelleen. En toivoisi edes vihamiehille elämistä pohjattoman kauhun armoilla. Pystyn kuvaamaan noita kahta vuotta elämästäni vain sanoilla pohjaton kauhu. Se saa vatsan kääntymään nurin ja löysäksi sekunniksi. Sitä toivoo, että voisi tarttua johonkin, mikä estää putoamasta kaiken läpi, mutta ainoa mitä voi tehdä on vain pudota.
Kun maailmankatsomuksemme ovat eriävät minun on vaikea sanoa, voitko käsitellä ääniharhojasi. Jokaiselle voi olla turvallisinta pysytellä omassa maailmankatsomuksessaan. Jokaisella on oikeus pitää niitä harhoina, jos niin haluaa. Minä en pidä niitä harhoina, vaikka ovatkin hyödyttömiä patologisia valehtelijoita. Ne ovat rationaalisia, mutta valehtelijoita. Niitä ei saa missään tapauksessa sekoittaa tähän maailmaan. Ei koskaan. En ole koskaan ymmärtänyt hulluja, jotka sanovat: ”Kun äänet käskivät”. En usko, että järkeä voi riistää, ellei itse sitä heitä. Mutta jos kohtaa pohjattoman kauhun se voi olla ymmärrettävää.
Itselläni ensimmäiset äänet jaksoivat pilkata puolitoista vuotta, kunnes vähitellen lopettivat henkisen hyökkäämisen. Sitten yksiaamu, kun heräsin järkytykseni kaikki ”tutut” äänet olivat poissa ja tilalle oli tullut täysin uudet äänet. Sanoivat syyksi, että edellisistä oli tullut liian pehmeitä. Nämä uudet aloittivat rajun hyökkäyksen pilkan teolla, mutta ne väsyivät jo alle puolessa vuodessa ja lopettivat pysyvästi kiusaamisen. Tämän jälkeen ne alkoivat kunnioittaa minua sen verran, että lopettivat hyökkäämisen kokonaan. Niistä tuli niin etäisiä, että ne ovat huomioni ulkopuolella ehkä 95% ajasta, ja koska loppu 5% ei ole hyökkäystä ne ovat merkityksettömiä. Olen ristinyt ne ”hyödyttömiksi”, sillä niillä ei ole mitään annettavaa ja ne vain ovat mielestäni eräänlainen luonnolinen este, jotka on voitettava, jos aikoo tutkia mitä syvempää löytyy. Mutta niistä kokemuksista en kerro. Sellaiset kokemukset ovat ehdoton tabu nykymaailmassa. Jos jotain mainitsee saa välittömästi skitson leiman ja diagnoosin. Siksi niistä on turha puhua yhdelläkään länsimaisen lääketieteellisen maailmankuvan omaavalla ihmiselle, jonka oma maailmankuva ei ole mystinen.
Turvallisinta voi olla jokaiselle pysyä ihan omassa maailmankatsomuksessa, kuten kirjoitin. Joku voi heti opastaa, että äänet ovat jonkinlaisen unen sekoittumista valveeseen ja niin poispäin. Itse hylkäsin tuon vaihtoehdon. Rationaalinen harhaääni, joka muistaa unohtamiani asioita puolestani, ei minulle ole enää vain harha. Mutta niitä ei koskaan tule sekoittaa tähän maailmaan. Ne eivät kuulu tänne. Se on aina muistettava, muuten alkaa viiraamaan. En tyrkytä näkemystäni, koska sen pitäisi aina olla oma valinta tai ”kutsumus”, josta myös kannetaan itse vastuu.
Valitettavasti minusta ei ole juurikaan apua. En voi puhua kokemuksistani yleisen maailmankuvan näkökulmasta saati edes halua. Asiasta keskusteleminen lääketieteellisesti, jossa ihmisen kokemukset leimataan harhoiksi on minulle alentavaa. En suostu keskustelemaan asiasta sellaisesta näkökulmasta, jossa joudun alistetuksi uhriksi. Lääkäri joka kasvatti lääkeannostani maailmankatsomukseni vuoksi olisi varmasti toivonut uhriutumistani, mutta se ei kelpaa minulle. Toivottovasti löydät ihmisiä, joiden kanssa voit puhua omasta näkökulmastasi tuntematta itseäsi sairaaksi uhriksi tai saamatta hullun leimaa otsaasi. Ennenkaikkea itseään ei tule nähdä enää vain uhrina.
Enkä todellakaan toivo näkeväni televisiossa mielenterveyspotilaita, jotka sanovat jättäneensä lääkkeet, kun muutkin tekee niin, mutta sitten ei selvittykkään. ”Kun muutkin”, ei ole mikään perustelu. Sen jälkeen lääkäri hymyssä suin kertoo, kuinka tärkeää on syödä lääkkeet. Se vaatii joko järkähtämättömän valmiin maailmankatsomuksen tai samanlaisen asenteen. Kun minulle ei ole muuta annettu syntyessäni, kuin oikeus taistella kuolemaani saakka, niin jatkoin sitten siitä, kun ei kukaan kyennyt tarjoamaan parempiakaan ehtoja elämälleni. Minulla oli jo takana valmis maailmankatsomus. En muuttaisi mitään. Jopa kauhuja kammottavampi sairaalakokemus kääntyi lopulta vahvuudeksi ja sillekin oli tarkoituksensa.(On ne sairaalat ehkä jo parantaneet tasoa kymmenessä vuodessa, joten heitä tuskin tarvitsee pelätä.)
minä en aio lopettaa lääkitystäni. mutta noi kuvaamasi pilkkaäänet ovat minullekin tuttuja. välillä olen kokenut kauhua ja epätoivoa pahimpien äänien aikana. minunkin ääneni ovat vaenneet kuiskauksen tasolle. minä taistelen pysyäkseni täysijärkisenä vaikka äänet kuiskailisivat minulle mitä. välillä se vaan on aika ahdistavaa. toivottavasti minäkin pääsen äänistäni joskus eroon.
olen myös huomannut sen että lääkärissä käydessä saa pysytellä aika asiallisena, ettei lääkäri kirjaa ihan hulluksi. sairaalakokemukseni olivat ihan hyviä. paitsi silloin kuin äänet suorastaan huusivat jatkuvasti ja olin pumpattu täyteen lääkkeitä. onneksi se oli kuitenkin ohimenevä vaihe. Ja silloinkin minua kohdeltiin ihan asiallisesti.