Mulla ujous iskee silloin kun pitäisi olla sosiaalinen.. Olen melkein 30 v.nainen. Palveluammatissa-siellä sitä juttua kyllä tulee ja paljon-jotenkin mun ammatti antaa minulle suojamuurin?
Mutta suuri ongelma on ihmisten luona vierailu. Voi että välttelen loppuun asti sellaisia tilanteita ja sen takia emme mieheni kanssa juuri ikinä käydä missään.argh! Miehen tutut pitävät minua tod.näk. epäkohteliaana ufona koska monen tunnin vierailun aikana olen ehkä sanonut 3 lausetta. Mua niin ärsyttää tämä vaiva!! "pakko-seurustelusta" ei tule mitään. Eli esim.miehen kaverin vaimo. Tulee vaan mieleen lapsuus, "te olette samanikäisä-tehän voitte leikkiä". Vaikka olisi kuinka mukava ihminen, siitä ei vaan tule mitään.
Tulen hulluksi tämän asian kanssa. Tuhat kertaa olen päättänyt että NYT LOPPUU, mutta siinä vaan käy niin että muut juttelevat aikuismaisesti ja mun suusta ei tulee mitään. Varsinkin jos joku kysyy mitä mieltä minä olen..aihe voi olla ihan mitä vaan, silti aivot pysähtyy ja en edes tajua mitä multa kysytään. Vastaukseski mun suusta kuuluu vaan "öö,eeh,tota, niinku,joo." Ja sehän antaa niin fiksun kuvan itsestäni.
Alkaa vaan ahdistaa aina niin pirusti ja haluaisi juosta piiloon. Lasten kanssa tulen todella hyvin toimeen? miks?
Tämä koko kaheli homma huipentuu siinä että mulla on ns.vakavat kasvonpiirteet. Olen oikeastaan ihan nätti mutta näytän melkein vihaiselta-enkä voi hymyillä koko ajan. Eli lopputulos on että näytän ylimieliseltä. Mulle on sanottu ja kysytty varmaan tuhat kertaa tästä aiheesta. Ja joskus olen ihan aikuisten oikeesti miettiny jotain leikkausta :)
Hieman sekava tekti--jos joku jaksoi lukea ja tajusi mistä kysymys niin saa laitta kommentteja, kohtalotovereita kuuntelisn mielelläni myös.
ps.tohon mun tekstiin voi lisätä senkin että tylsistyn jotenkin nopeasti jos ei samanlainen sävel löydy heti-tai silloin alkaa ahdistaa. Iskee
seuraavanlainen olo "haluan olla 5v. ja olla kotona leikkimässä leegoilla koska elämä oli niin pala kakkua silloin"
Mutta suuri ongelma on ihmisten luona vierailu. Voi että välttelen loppuun asti sellaisia tilanteita ja sen takia emme mieheni kanssa juuri ikinä käydä missään.argh! Miehen tutut pitävät minua tod.näk. epäkohteliaana ufona koska monen tunnin vierailun aikana olen ehkä sanonut 3 lausetta. Mua niin ärsyttää tämä vaiva!! "pakko-seurustelusta" ei tule mitään. Eli esim.miehen kaverin vaimo. Tulee vaan mieleen lapsuus, "te olette samanikäisä-tehän voitte leikkiä". Vaikka olisi kuinka mukava ihminen, siitä ei vaan tule mitään.
Tulen hulluksi tämän asian kanssa. Tuhat kertaa olen päättänyt että NYT LOPPUU, mutta siinä vaan käy niin että muut juttelevat aikuismaisesti ja mun suusta ei tulee mitään. Varsinkin jos joku kysyy mitä mieltä minä olen..aihe voi olla ihan mitä vaan, silti aivot pysähtyy ja en edes tajua mitä multa kysytään. Vastaukseski mun suusta kuuluu vaan "öö,eeh,tota, niinku,joo." Ja sehän antaa niin fiksun kuvan itsestäni.
Alkaa vaan ahdistaa aina niin pirusti ja haluaisi juosta piiloon. Lasten kanssa tulen todella hyvin toimeen? miks?
Tämä koko kaheli homma huipentuu siinä että mulla on ns.vakavat kasvonpiirteet. Olen oikeastaan ihan nätti mutta näytän melkein vihaiselta-enkä voi hymyillä koko ajan. Eli lopputulos on että näytän ylimieliseltä. Mulle on sanottu ja kysytty varmaan tuhat kertaa tästä aiheesta. Ja joskus olen ihan aikuisten oikeesti miettiny jotain leikkausta :)
Hieman sekava tekti--jos joku jaksoi lukea ja tajusi mistä kysymys niin saa laitta kommentteja, kohtalotovereita kuuntelisn mielelläni myös.
ps.tohon mun tekstiin voi lisätä senkin että tylsistyn jotenkin nopeasti jos ei samanlainen sävel löydy heti-tai silloin alkaa ahdistaa. Iskee
seuraavanlainen olo "haluan olla 5v. ja olla kotona leikkimässä leegoilla koska elämä oli niin pala kakkua silloin"
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla ihan samanlaista. Sulla on sentään mies, mä olen siltäkin osin yksin.
En tiedä sinusta, mutta itse olen alkanut hyväksymään luonteenlaatuni. Loppujenlopuksi tälläisiähän me monet suomalaiset olemme! En minä enään jaksa väkisin mennä minnekkään ellen halua. Miksi itseäni piinaisin? Toki sosiaalisuutta voi jonkin verran opetellakkin, tuleehan aina tilanteita mihin sitä tarvitaan.
Minua on helpottanut se että olen välillä joutunut menemään esim. rippijuhliin ja siellä tullut huomanneeksi että en ole ollenkaan ainut ujo. Ja onko se ujous niin paha luonteenpiirre? Esim. aggressiivisuus on mielestäni paljon ikävämpi.
Tutulta kuulostaa. Mutta so what? Ei kaikki ole
hirveän sosiaalisia. Meitä suomalaisia etenkin on varmaan monia samanlaisia. Minäkin olen aiemmin sättinyt itseäni kun en ole hirveän sosiaalinen mutta nykyään olen oppinut jo hyväksymään itseäni. Paitsi että lisäksi olen vielä tempperamenttinenkin! Mutta miksi pitäisi väkisin tehdä luontoaan vastaan? Toki on sosiaalisuutta hyvä opetellakkin, aina tulee kuitenkin eteen missä tarvitsee edes joitain alkeita. Itseäni on kuitenkin helpottanut huomattavasti se että niin moni muukin on yhtä kömpelö! Ei varmaankaan pitäisi niin paljoa ajatella että miten on.
toi kirjoittamasi juttu. itsekin olen tosi ujo. jännitän ihan hirveesti toisten seurassa. syön jopa rauhottavia lääkkeitä eikä ne minua sen puheliaammaksi saa. minulla jännittäminen aiheuttaa voimakkaita fyysisiä oireita siks noi lääkkeet.
pitää löytää ensin joku yhteinen keskusteluaihe ennenkuin juttua riittää. Sitten on kyse aika paljon luottamuksesta, että voiko toiseen luottaa niin paljon, että voi keskustella eri aiheista ja mistä ylipäätään voi keskustella. Politiikasta ja uskonnosta ei kannata keskustella mitään. Ne ovat arkoja aiheita ihmisille. Lemmikkieläimet on helppo aihe ja ilmastomuutoksesta riittää juttua.
Sitten on kyse itseluottamuksesta. Itse olen ollut hyvinkin hiljainen monissa tilanteissa. Sellaiset suulaammat ihmiset ryöstävät aina huomion ja tilan itselleen ja jään usein nuolemaan näppejäni. Välillä sitä on vaan väkisin puskettava itseään esiin. Niin ne muutkin tekevät. Ja jos laukoo jotain typerää, niin antaa vaan itselleen anteeksi. Turha kriittisyys hiiteen ja aitoa keskustelua vaan kehiin.
taannoin suurimmalle osalle ystävistäni jännittämisestäni ja peloistani, (en ollut tätäkään kehdannut kertoa) he eivät olleet millään uskoa minua ujoksi. Olin kuulemma sosiaalisimpia tapaamiaan ihmisiä, jännittäminen ei kuulemma ollut näkynyt ikinä ulospäin.
Se on kyllä totta että esim. töissä minä olen se joka aloittaa keskustelun, mutta se johtuu siitä että tahtoo katkaista vaivaantuneen tunnelman kun ollaan hiljakseen. Mutta tämä vain silloin kun olen jonkun kanssa kahdestaan.
Olen harvoin äänessä silloin kun ryhmä on kolmea henkeä isompi. Olo on todella kamala jos minulta satutaan kysymään jotain. Heittäis vaan jotain typerää, mut ei meinaa luonnistua millään.