Joulukuussa mulla oli keskenmeno ja tänään paras ystäväni kertoi olevansa raskaana (jo paljon pidemmällä)...Yritän olla onnellinen hänen puolestaan mutta kyyneliä pukkaa silti. Hänellä on jo yksi lapsi ennestään, minulla ei yhtään. Tuntuu vaan tosi syylliseltä, etten pysty olemaan varauksetta onnellinen hänen puolestaan, ajattelen koko ajan et miksi hän mutta en minä...Hän kyllä sanoi että oli vaikea kertoa mulle. Yritin siinä sitten vakuutella että olen iloinen hänen puolestaan. Niin tietysti olenkin, mutta oma menetys tuntuu vaan kahta kauheammalta. En tiedä kestänkö seurata hänen raskautensa kehittymistä.
Jos hänelle vielä kävisi jotakin, se olisi hirveää, koska sitten pelkäisin "toivoneeni" sitä. Vaikka en tietenkään toivo, en kenellekään, samaa kuin itselleni. On vaan niin katkera olo, tuntuu että koko maailma ympärilläni on täynnä raskaana olevia naisia ja pikkuvauvoja. Tätä se elämä kai on ja semmoisena se on elettävä kun se eteen tulee...
Jos hänelle vielä kävisi jotakin, se olisi hirveää, koska sitten pelkäisin "toivoneeni" sitä. Vaikka en tietenkään toivo, en kenellekään, samaa kuin itselleni. On vaan niin katkera olo, tuntuu että koko maailma ympärilläni on täynnä raskaana olevia naisia ja pikkuvauvoja. Tätä se elämä kai on ja semmoisena se on elettävä kun se eteen tulee...
Vastaukset 9
Vanhimmat
kyllä se sinunkin vuorosi vielä tulee, ja kuuleppa, ei siihen mene kauaakaan, toi Sun keskenmenosi kertoo että olet hedelmällinen. Ihan todella. Ihan kohta, ennenkuin huomaatkaan Sulla nappaa uudelleen.
Mullakin meni kesken kesällä, mutta nyt olen jo uudelleen raskaana 9 5
Hei!
Pahalta sinusta pitääkin tuntua ja on ihan "oikein", ettet pysty täysin olemaan mukana ystäväsi ilossa. Jos ystävä on "tosi" ystävä, hän kyllä ymmärtää tuskasi.
Olin vuosi sitten ystäväni tukena, kun hän menetti vk12 kolmannen lapsensa. Rankkaa oli myös minulla, tukijalla, nähdä parhaan kaverin tuska, kun hän joutui luopumaan odotetusta ja kaivatusta lapsestaan. En silti pysty edes kuvaamaan sitä tuskan määrää, minkä näin kaverini kasvoilta kun lääkäri kylmästi totesi "ettei täällä mitään elämää ole".
Siitä on siis jo vuosi aikaa ja silti keskenmeno on vieläkin meidän puheissamme, viimeksi viime viikolla, kun vuosi tuli täyteen. Vasta nyt ystäväni sanoi, ettei enää niin usein ajattele lasta, jonka menetti. Nyt toivottavasti pian tärppää uudelleen. Alussa ystäväni oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei enää lapsia, hän ei halua kokea enää samaa tuskaa. Aika parantaa haavat, mutta arvet jäävät. Niiden kai pitääkin jäädä, jotta muistaisi, miten kallisarvoinen elämä on.
Te saatte ihan varmasti vielä oman pikkuisenne, kunhan ensin kunnolla toivut keskenmenostasi sekä fyysisesti että psyykkisesti. Aikaa siihen menee, sen olen huomannut myös vierestä. Toivottavasti myös miehellesi löytyy joku kaveri, jolle voisi omaa menetystään purkaa, koska menetys se on isällekin.
Voimia sinulle jaksamisessa.
jopa 2 kesksenmenoa peränjälkeen. mutta nykyään hänellä on 4 lasta. mitenkä on sinun laita? onko lääkäri todennut vikaa swinussa tai miehessäsi?
jos ei niin noinkin voi kyllä käydä että sitten ihan yksi kaksi tärppää.
tai sitten ei..
MUTTA!! ihmiset tuntuvat muutenkin stressaavan tosta että pitäisi tulla raskaaksi sillon nuo tuntuvat monesti päättyvän ikävästi:(
meilläkin oli mieheni kanssa ajatus että tulee jos on tullakseen:) ei paineita eikä mitään "täytyy saada lapsi" meiningillä.
koita jaksaa ja tuttuni muuten sanoi että hän ei todellakaan toivo kenellekkään keskenmenoa. surullinen oli hänkin pitkään ja hartaasti.
mutta muista jos sinussa tai miehessä ei ole mitään vikaa niin mahdollisuudet voi olla aika hyvät:)
keskenmenoista kärsineet ihmiset kykenevät mahdollisesti arvostamaan lastaan ja sen hengissä olemista paremmin kun ne jotka tai joille se on selvä kun mikä.
nykyään puhutaan monesti miten osa (ei kaikki) vanhemmista ei jaksa olla enään lapsen kanssa. ja alkoholi ja juhliminen on tärkeintä..
tuttavalla muutti n 4 vuotias isälleen kun äitinsä ei jaksanut katsoa huusi vaan lapselleen ja kierrätti hoidoissa jne. (että luulempa että ihmiselle joka sen lapsen haluaa niin on kyllä arvostusta myös tätä lahjaa kohtaan;))
Hei onneton
On luonnollista, että koet asiat noin nyt. Olet menettänyt paljon ja olet tavallaan "kateellinen" ystävättärellesi, kun hän saa tavallaan kaiken. Itse menetin 17-vuotiaan pojan viime kesänä ja olen ollut myös kateellinen ja katkera niille ystävilleni, joilla on terveet ja elävät lapset. Mutta se ei jatku lopullisesti. Asioita alkaa aikaa myöten katsoa eri kantilta ja elämään tulee aina jotain uutta. Tietenkin voi tulla myös uutta surua. Mutta pitää yrittää päästä katkeruudesta eroon mahdollisimman hyvin. Niin psyykkinen parantuminen voi alkaa. Voit hakea ammattiapua, jos mahdollista. Keskusteleminen on hyvää terapiaa. Sitä ei ole koskaan liikaa. Ja ole itsellesi armollinen. Sinun ei tarvitse nyt hyväksyä kenenkään vauvoja tai raskauksia. Kerro näistä tunteista, ystäväsi varmaan ymmärtää ja ellei ymmärrä, hän ei ole ystävyyden arvoinen. Hyväksyminen tulee aikanaan, jos on tullakseen. Kaikkea hyvää sinulle.
Kiitos tosi ihanista ja kannustavista viesteistä. On lohduttavaa tietää että on kohtalotovereita. Oman menetyksen osaa pistää paremmin lokeroonsa kun kuulee ihmisistä joille on sattunut jotain todella kauheaa (kuten edellinen kirjoittaja joka oli menettänyt jo lähes aikuisen lapsensa - olen todella pahoillani puolestasi!). Tällä palstalla on paljon myös sydäntäsärkeviä tarinoita, kun raskaus on jo pitkällä tai keskenmenot toistuvia.
Meillä on kyllä itse asiassa ihan hyvä tilanne. Kyseessä oli ensimmäinen keskenmeno (ja myös ensimmäinen raskaus) suhteellisen lyhyen yrittämisen jälkeen. Minulla on myös todettu endometrioosi, joten lapsettomuus on ollut kyllä pelkona. Tämä siis ainakin todisti ettei se estä raskaaksi tulemista...
Kyllä me uudelleen yritämme, emme näin vähästä lannistu! Eilen vaan nousi fiilikset pintaan kun yritin esittää ystävälle iloista posket kivistäen.
Ystäväni on ihana ihminen ja tuki minua keskenmenon jälkeen, ja ymmärtää varmasti miten toisaalta minusta tuntuu hirveän pahalta kuulla että joku muu onnistuu pysymään raskaana...hän sanoikin että halusi siksi kertoa minulle ensimmäisenä. Olen iloinen että hän kertoi nyt eikä myöhemmin. Ehkä siinä vaiheessa kun hänellä maha pömpöttää, pystyn jo suhtautumaan asiaan niinkuin se oikeasti on: eli hän saa vauvan, mikä on hieno asia, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa saanko minä vauvan vai en. Minua se ainakin lohduttaa, jos pystyn ajattelemaan asiat toisistaan irrallisina.
Lohtua tuo sitten vaikka kirjoittelu tänne ja toisten samanlaisten kokemusten kuuleminen.
tuli endometrioosista huolimatta raskaaksi mutta helppoa se ei ollut.. että on sinulla ainankin ilmeisesti mahdollisuus jos kerran noinkin on käyny:)
että edes raskaaksi olet tullut siis.
mulla oli täysin sama tilanne.. kaveri oli raskaana yhtä aikaa kanssani. kuukautta pidemmällä kuin minä olin. sitten sain keskenmenon. kyllä siinä oli valtava kamppailu itsensä kanssa,kun ajatukset oli niin sekaisin. nyt kaveri synnytti lapsen ja totta kai olen onnellinen,mutta vieläkin tulee ajatus mieleen että "minullakin voisi olla nyt tuollainen pieni vauva" :( ilkeä tunne.
Nyt olen sitten taas raskaana, tänään alkoi rv 6. Eikä tunnu yhtään niin pahalta että kaveri on raskaana...:) hirveä pelko vain kalvaa. Koko ajan pelkään että vuoto alkaa, kuten viimeksi. Miehen kanssa ei olla tällä kertaa kerrottu kenellekään, on se jännä miten varovaiseksi sitä tulee. On vähän sellainen olo, ettei uskalla miettiä tulevaa, esim. laskettua aikaa. Taikauskoista? Tuntuu että jos hehkuttaa liikaa (edes mielessään) niin sitten se onni loppuu lyhyeen ("kel onni on se onnen kätkeköön" - perisuomalainen masentava ajattelutapa!). Ostettiin kuitenkin viikonloppuna farmarimallinen auto (että mahtuu sitten ne kärrytkin sinne...) Heh! No, nyt yritän elää päivän kerrallaan. Raskautusmisonnea muillekin! :)