Puolisolla todettin puolivuotta sitten syöpä ja leikkaus onistui hyvin josta kulunut kohta kolmekuukautta. Meillä on melkoinen kriisi päällä! Puolisoni on alkanut vältellä minua ja koskettaminen lähes mahdotonta. On alkanut kulkea omi menojaan eikä halua oikein mihinkään yhteiseen. Olen huolissani tilanteesta ja voimat alka olla vähissä jatkamaan tätä elämää kun yrittää jatkaa ja tukea toista se tuntuu kuin päätä hakkaisi puuhun! Miten teillä yleensä puolisot jaksoivat yli tämän kriisin ja miten parisuhde yleensäkkin seksi ym..? Aika on tietysti jota tässä tarvitaan. Tiedän että ei poppas konsteja ole. Kertokaa ja ohjatkaa! Kaikki apu tarpeen!
Kiitos etukäteen!
Kiitos etukäteen!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen itse kokenut rinnan poiston jo 15 vuotta sitten
Olin aika nuori silloin. Se kyllä vaikutti kaikkeen, koko elämään, eikä vähiten seksuaalisuuteen. Tuntui kuin en olisi ollut "kokonainen". Tätä "poistoa" täytyi täydentää monella tavalla, ja hakea elämään tarkoitusta.
Mutta aika parantaa sitäkin asiaa, ja jos voisi jutella toisen kanssa. Yleensä pilkkasin itseäni yksirintaiseksi monsteriksi! Mutta silti kyllä se asia jonkinlainen vedenjakaja elämässä oli. Mieheltä vaaditaan ymmärtämystä ja se ei ole helppoa. Huomioi vaimoasi ja anna hänen ymmärtää, että on edelleen tärkeä ja tämä asia ei muuta suhdetta
lummallekkin.Tuntuu vain,että seksi kaikkein viimitteeksi mieleen tulisi,Ehkäpä.kun tarpeeksi aikaa on kulunut
Hodgkinin lymfooma. Meillä oli ihan ensihetkestä saakka molemmille selvää, että tästä selvitään ja kuolemaa emme pelänneet. Eniten huolestutti taloudellinen puoli (minä hoitovapaalla, mies saikulla) mutta hetken pohdinnan jälkeen huomattiin, että tilanne ei olekaan huono. Ja lisäksi huoletti tietysti, että miten rankkaa se hoito tulee olemaan ja mies itse pohti paljon sitä, että jos hän kauheasti laihtuu. Siinä siis ne suurimmat pelonaiheet meillä, vaikka tietysti ennen varmaa diagnoosia sitä risteili kaikenlaisia ajatuksia välillä päässä.
Alussa jo mies sanoi, että tämä vain vahvistaa meitä perheenä. Myönsi kuitenkin, kun lähti sairaalaan pernanpoistoon, että eniten hän ikävöi jo etukäteen lapsia. (Silloin 8kk ja 2v8kk) Sanoi siis suoraan, että vaikka rakastaakin minua niin lapset ovat nyt enemmän mielessä. Pelkästi myös alussa sitä, että mitä uskaltaa minulle kertoa etten sekoa huolesta tms. Vakuutin hänelle, että kaikki on kerrottava ja että minä kestän sen kyllä.
Pernan poiston jälkeen tulikin sitten vaikea paikka, kun mies vielä toipui jossain määrin leikkauksesta, mutta ennen hoitojen aloittamista piti käydä tekemässä "talletus" väestöliittoon siltä varalta, että hedelmällisyys kärsisi, vaikka lääkäri sanoikin että hoito ei vaikuta siihen puoleen.
Ennen tätä talletusta oli joku tietty aikaraja kuinka paljon pitää olla edellisestä siemensyöksystä aikaa, maksimissaan ja minimissään. Se oli vaikea paikka eikä siitä pakkoseksistä meinannut tulla yhtään mitään... tai ei tullutkaan. Minä pelkäsin satuttavani jotenkin, koska leikkauskohta oli edelleen arka ja miestä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hoiti asian lopulta itse ja onneksi se talletuskin onnistui, vaikka etukäteen pelkäsin hirveästi että mitä siitä tulee, kun ei kotonakaan meinaa onnistua.
Mutta sen jälkeen on kaikki ollut ns. normaalia. Paitsi, että mieheni ei tiedä että välillä seksin aikana minua on tosissaan tökkinyt, kun se sairaus on jotenkin käynyt ällöttämään. Eli mies ei ole ällöttänyt vaan se ajatus siitä sairaudesta... vaikea selittää. Ja vaikka pieni seikka onkin niin sekin tuntui oudolta, että kun miehellä on ollut jonkun verran ihokarvaa takapuolella ja jaloissakin niin ne lähtivät pois. Pimeässä seksiä harrastaessa siis mies tuntui käsiini vieraalta, vaikka sama tuttu mies olikin. Vaikea ehkä ymmärtää tätäkin ellei ole itse kokenut, mutta tämänkin sanoin miehelle usein. Siis seksin aikana sanoin, että tuntuu kuin koskisi vieraan miehen takapuolta. Hiukset mieheltä ei lähteneetkään, vaikka piti eikä laihtunutkaan joten muuten säilyi ulkoisesti tuttuna ja turvallisena.
Mieheni on nyt terve ja käy kontrolleissa ja elämä asettunut uomiinsa ja huomaan, että mies ei asiaa pähkäile.
Kehotankin sinua siis puhumaan puolisosi kanssa, ota vaikka korvista kiinni ja sano, että nyt kerrot miltä susta tuntuu. Tai aloita kertomalla itse omista tunteistasi ja kaikkein typerimmistäkin jutuista joita päässäsi liikkuu (vertaa tuota minun takapuolijuttuani, se jos mikä on hullua). Mekin puhuimme, vaikka normaalisti parisuhteemme ei ole sellainen, että istuttaisiin alas ja ihmeteltäisiin, että "no miltä susta nyt tuntuu" etc.
En tiedä oliko mitään apua tästä sekavasta selostuksestani, mutta toivottavasti edes rahtusen.
No meillä ei seksiä puoleen vuoteen enkä aina edes haluakkaan. Ongelmana meillä on aina ollut seksi ja nyt ne vain korostuvat tämän sairauden myötä. Jotenkin minä vain olen kyllästynyt siihen ainaiseen aloitteiden tekemiseen sekä siihen kun tekee aloiteen niin tulee torjutuksi. Tämä aika on ollut muutenkin raskasta kun ei saa olla oikeinn lähelläkään ja puolisoni on käsittänyt väärin siitä kun olen lähellä, että haluan vain sitä yhtä! Totta kai minä sitäkin haluan olenhan mies ja minullakin on haluni ja tarpeeni. Ei jaksa aina tyydyttää itseään kun vierellä on joku jota rakastaa. Ymmärän kyllä häntä että siinä tilassa ei seksi ole ensimmäinen asia. Mutta hän ei vain ymmärrä että välillä hän provosoi omalla käytöksellään minun tunteitani. Kuten keimailee ym.. jotka ovat antaneet ymmärtää häntä väärin. Olemme riidelleet asian tiimoilta viimeaikoina paljon ja välillä on ollut sellainen tunne että mulle alkaa riittää tämä. Pitäs jaksaa niin monta asiaa hoitaa ja siksi on voimat lopussa. Tiedän kyllä että tässä pitäisi olla kärsivällinen, mutta kun sitä kärsivällisyyttä on juuri seksin osalta ollut jo niin kauan. Onneksi en ole sitä tyyppiä että lähtisin pettämään vaikka ei sekään ole ollut kaukana. ´Haluan olla uskollinen ja toivon että asiat siltä osin ei muutukkaan.
Tämäkin auttaa ymmärtämään tilannetta paremmin kun voi lukea näitä teidän viestejä ja kokemuksia. Niistä saa myös voimaa. Olen toisaalta kiitollinen siitä että olen uskaltanut tulla tänne kirjoittamaan omia kokemuksiani tänne, koska tämä tilanne joka on nyt meillä päällä ei ole antanut voimia minulle puhua äänee kenenkään kanssa vaikka olenkin avoin muuten!
edes harkita riisuvani jonkun miehen edessä itseäni alasti. Siksi elänkin selibaatissa ja visusti yksin.
mistään hinnasta,ja seksi nyt viimeksi tulisi mieleen,Kun silvotaan toinen rinta,ei sikä kovin seksikkääksi itseään tunne,ennemminkin torsoksi
Sama täällä, en kehtaa riisua alasti kumppanini edessä! Itkuhan tuo tulee vaikka vain itse näen itseni alasti! Seksiä mieli tekee, mutta jostain syystä se ei vaan onnistu! Kai se oma silvottu ja pilattu vartalo hävettää ja surettaa niin paljon, että olo ei todellakaan ole seksikäs - päinvastoin! Vaikka mieheni sanoo, ettei se häntä häiritse ollenkaan, niin aivan sama sille - MINUA se häiritsee! Ja sanon suoraan, että tämä vitun tauti ON PILANNUT elämäni täysin! Minun puolestani ukkoni saa mennä ja etsiä kaksitissisen akan, ei haittaa ollenkaan! Pääasia, että itse pääsisin lepoon ennenkuin hermoni pettävät täydellisesti itseinhon takia!
voi hyväksyä kroppansa,ja varmasti on vaikeaa.En tiedä sellaisista joille voidaan rakentaa uusi rinta.Minulle ei voi.Olen yksinäinen nainen,ja varmasti loppuelämäni.Tulee olemaan vaikeata edes lääkärille riisuuntua tarkastusta varten,tällainen torso
Itseltäni vietiin kanssa toinen pois 3 kk:tta sitten. Kyllähän se itketti ja vitutti, mutta huonomminkin voisi olla. Ei ole jalkaa viety tai muuta vastaavaa. Eihän edes ulkopuoliset tiedä että näin kävi. Oma mieheni on asian hyväksynyt täysin, olen se sama nainen hänelle niin kuin ennenkin. Lapset ei välitä yksitissisyydestäni, toivovat vain kaiken menevän hyvin. En häpeile asiaa puhun aika avoimesti asiasta, se helpottaa. Kokeilkaa ammattiauttajaa, te molemmat varmasti tarvitsette keskustelua. Eihän vastoinkäymisten ole tarkoitus suhdetta pilata, päinvastoin vahvistaa. Ja teille naiset jotka häpeätte itseänne, muistakaa että korvien välissä on se teidän ydin. Ja jos mies ei kestä niin saa mennäkkin.
Ihmisyys ei ole yhdestä rinnasta kiinni. Itse ajattelin ennen leikkausta, että hylkäisinkö tai rakastaisinko miestäni vähemmän, jos häneltä jouduttaisiin poistamaan kivekset? Tai lastani tai ystäviänä vähemmän, jos heiltä poistettaisiin joku raaja? No en!!
Itkin itse etukäteen rintani menettämistä, vaikken menettänytkään sitä (ainakaan vielä). Nyt leikkauksesta on kulunut viikko, arpeni eivät häiritse minua oikeastaan ollenkaan, enemmän suren mahdollisia käden toimintahäiriöitä.
En minä rinnoillani töitä tee, enkä harrasta. Lapseni olen jo imettänyt. Uskon, että pystyn hyväksymään itseni arpisena tai vaikkapa ilman rintojakin, jos niin on. Jos elämän jatkumisen hinta on rinnattomuus, valitsen elämän. Niin miehenikin minulle sanoi, mieluummin minä kuin rinnat.
Tiedän, helppohan se on sanoa, kun pääsin vähemmällä. Vai pääsinkö, eihän sitä vielä tiedä.
Toki rinnattomuus on näkyvä jokapäiväinen asia, mutta miten olisi vaikka joku nätti pikkumusta yöpaita, jonka kanssa voi pitää proteesia? Ehkä sitä kautta klikkitilanne pääsisi avautumaan pikkuhiljaa..
Olen puolellanne aivan varmasti, voi kun osaisin jotenkin auttaa.. Uskon kuitenkin että teidänkin miehenne rakastavat teitä sen takia, mitä olette, eivätkä sen takia miltä olette ennen näyttäneet.