Seisake

Yöinen havumetsä pimeässä syysmyrskyssä, joka levitti pisaroita kasvoilleni. Öinen taivas oli pimeä lukuun ottamatta täysikuuta, joka näkyi selvästi pahaenteisenä lätäköistä. Ukkonen oli kai loppunut muutamia tunteja sitten, mutta sitä en voinut tarkasti määrittää sateen rikottua taskunauriini. Kävelin synkeässä havumetsässä, jossa näkyvyys oli yhtä vähäinen kuin Lontoon sumussa. Jokainen askel enteili märkää lätäkköä, mutta väistin useimmat vanhuuden tuomalla vaistollani. Havupuiden oksat lepattivat tuulessa edes takaisin ja havut pistelivät selkään kuin tuhannet hyttysen pistot. Kävelin verkkaisesti kuraista maantietä pitkin kohti Derbyä, erästä vanhaa Keski-Englannin kaupunkia. Tie oli rakennettu noin kymmenen vuotta sitten Viktoriaanisen ajan loisteessa, mutta nyt laman vallatessa Englannin maaseutua ei oikein uusia projekteja rakennettu, mutta tie oli itsessään kultainen muisto vanhoilta hyviltä ajoilta. Lähdettyäni Nottinghamista noin neljä tuntia sitten taisin talssia vasta neljännes matkasta.

Sumu alkoi nousta yllättäen viereisestä verkkaasti virtaavasta joesta, jossa lapset telmivät kesäisin, mutta tässä kohtaa ei kukaan telminyt. Kylässämme lähellä Derbyä telmimme useinkin joessa, vaan tässä kohtaa kukaan ei telminyt ja ilman mitään syytäkään. Pohdin tätä, kun kävelin eteenpäin. Pisarat iskeytyivät maahan rikkoen sen pinnan ja vetiset halkeamat virtasivat tietä reunustaviin ojiin. Knallini reunoilta tippui vettä kuin Herbertta tädin maalaiskartanon ränneistä ikään. Takkini oli muutenkin charmikkaan musta, mutta pisarat muuttivat sen entistä mustemmaksi ja raskaaksi tavalla johon vain mantteli pystyi. Muistelin hetkiä jolloin Lordi
Ayrshire oli tarjonnut minulle kupposen kuumaa Intiasta tuotua teetä sekä takkatulen lämpöä tihkuvasta ”vanhasta hornasta”.

Käveltyäni muutamia askelia näin jäniksen hyppivän tietä pitkin. Erikoisella tavalla tämä luontokappale kiehtoi minua myrskyn tuhoavaisuuden keskellä luoden harmoniaa tälle metsätielle.
En ole nähnyt ennen mitään vastaavaa edes silloin, kun ammuimme lordi Warloverin kanssa ankkoja ja hän putosi veteen niin, että hänen takapuoli jäi pinnalle muun kehon ollessa veden alla ja palvelijan ampuessa häntä kohti suolahauleilla. Se vinkuminen on yhä mielessäni ja hymyilen huvittuneesta aina nähdessäni lordin uudelleen. Olen hieman erikoinen muiden kyläläisten mielestä ja olen saanut maineen yökulkijana kuljettuani aina yöllä ja poikkeuksena muusta aatelisesta jalan enkä niillä pirullisilla hevosvaunuilla, jotka ovat yhtä epäluotettavia kuin omistajansa. Luotan itseeni ja omiin jalkoihin sekä teräviin silmiini, jotka eivät ole koskaan erehtyneet. Olen saanut käytökselläni aikaan harmonian luonnon kanssa; kunnioittamalla sitä se kunnioittaa minua takaisin. Myrskyinen viima vei knallini muutaman metrin päähän tien reunasta; knallini oli metsässä saniaisten peitossa. Kuuset alkoivat nopeasti tempoa tuulessa ja jäniksen silmä muuttui punaiseksi. Jänis muuttui hieman kookkaammaksi noustessaan takajaloille ja heilutellessaan korviaan edes takaisin. Pelästyin ja humahdin takamukselleni ja pieni, kostea hipaisu märkää maata hermostutti minua suunnattomasti, koska ennen olin pystynyt hillitsemään itseni enkä tuntemaan avuttomuutta. Jänis viittoi käpälällään seuraamaan itseään ja pienestä nyhveröisestä pupusta oli kasvanut isomittainen urosrusakko, joka säteili elinvoimaa ja hedelmällisyyttä. Kysyin itsekseni – muuttuvatko kaikki puput rotevimmiksi keskellä yötä? Rusakko käveli takajaoillaan verkkaisesti kohti metsän syvimpiä sopukoita ja pysähtyi erään vanhan mökin kohdalle.

Mökki oli vanha ja ränsistynyt metsästysmaja, jossa ”kettuhaukat” eli paikalliset lordit kertoivat urotöistään ja polttivat takassa puita saadakseen valoa ja lämpöä tupaan. Ikkuna oli pieni ja se oli jaettu neljään neliöön paksuilla puupalkeilla. Hirret olivat jykevät ja antoivat mökistä nostalgisen kuvan näkyvän nykyään vain vanhoissa saduissa, joita lapset innokkaasti vanhempien lukemina ahmivat. Astuttuani sisään jokainen askelma toi mukanaan pienellä viiveellä sievän narinan, joka peittyi raskaiden saappaideni alle. Pöly nousi puolen metrin korkeudelle ja sai minut köhimään ja muutama kyynel virtasi pölypilven ansiosta poskilleni. Takassa oli muutamia puita, jotka olivat vanhoja halkoja, koska mökkiä ei ole käytetty miesmuistiin ja siihenkään en ole saanut kunnon vastauksia. Waroloverilla oli yhden selityksen mukaan parempi mökki ja tämä oli liian eristyksissä muusta maailmasta. Tuulen kuljettamat oksat hakkasivat ikkunaa luoden tunnelmaa, joka kouraisi sydäntä, vaikka ennen olisin vain nauranut typerälle säälle. Käteni tärisivät ja en saanut kunnon otetta tukevasta seinästä, vaan melkein kaaduin taas. Sieluni sopukoissa tunsin jonkin olevan vialla eikä se ollut nuoren miehen hölmö päähänpisto, vaan vanhan miehen elämänviisaus. Kipinä lensi lävistäen ikkunaruudun ja sytytti tulen takkaan, joka levisi pienestä kytevästä liekistä lähes täysvaltaiseksi tuleksi, joka roihuaa minkään pystymättä sammuttamaan sitä. Roihu valaisi huonetta ja pystyin näkemään vilaukselta pienen lappusen. Haparoivin askelin lähestyin lappusta ja näin siinä kuninkaallisten rautateiden vesileiman. Lappunen oli vanha ja sen paperi oli kellastunut ja se näytti aikataululta, mutta mitä se teki mökissä keskellä metsää, siihen en saanut vastausta. Aikataulun mukaan junan pitäisi kulkea tästä muutamien tuntien päästä, mutta uskoin koko lappusen olevan palvelijoiden tekemä jäyhä lordi Warloverille. Tiirailtuani mökkiä huomasin siinä olevan vanhahko vuode ja lakanat vuoteessa olivat siistin valkoisesta, ja mikä tärkeintä ne olivat koskemattomat. Vuoden oli puinen ja narskui hieman minun siihen maatessani. Pieni puinen yöpöytä sai toimia hattutelineenä ja pistin myös takin kuivumaan naulakkoon lähelle takkaa. Huomasin takan päällä olevan pannun ja siinä olevan merkillisiä kelttiläisiä kuvioita. Yleensä ei olisi niistä välittänyt, mutta nuo kuviot muistuttivat minua muinaisten druidien pyhistä teksteistä, vaikka täysin varma en voinut olla.
Pannu alkoi savuta merkillisesti, mutta sekin kai oli minun näkemäni kangastus, mutta varmuutta en saanut taasen mistään ja tunsin ristiriidan mielessäni.
Laitoin kaiken tämän väsymyksen ja sen tuoman hämmennyksen piikkiin. Unenpöperössä huomasin rikiltä tuoksuvan savun täyttävän huoneen ja yritin nousta paetakseni, mutta savu vei tajuntani ja tunsin alitajunnassani kuolevan tänään, mutta selvisin. Nukuin vain muutaman tunnin ja herätessäni kuulin outoa kirskuntaa.
Yö teki asiasta vielä mielenkiintoisemman, koska silloin kaikkien pitäisi nukkua eikä kirskua pitkin metsiä. Säntäsin mökistä pois ja huomasin olevani puisella junalaiturilla ja oikealta tuli Royal Scottsman – veturi. Kuninkaallisen etuvalo paloi kirkkaasti yön pimeydessä ja höyry seurasi junaa ylhäältä.
Kuulin junahornin viheltävän ja samassa kirskunta voimistui junan vähentäessä vauhtiaan radikaalisti. Junan kaikki pyörät ja niitä yhdistävät kaksi akselia alkoivat hidastaa tahtiaan ja isopyörä oli lähes pysähtymäisillään. Junan veturissa ei ollut kuljettajaa ja se oli kaikista muista saman tyypin vetureista poiketen pikimusta.
Tyylikäs vaunu oli suoraan veturin takana. Koristelusta päätelleen juna oli todella arvokas, sillä monia Englannin junia ei kultainen leijona kyljessä koristanut.
Vaunu olisi täysin punainen ilman valkoista kattoa ja kultaista leijonaa, mutta pohja oli luonnollisesti musta.