Joskus toivon, että olisin jonkin romaanin henkilöhahmo, joka poistuu näyttämöltä, kun kannet suljetaan lukuelämyksen lopuksi. Toivoisin, että en olisi se lukija, joka romaanin luettuaan palaa arkeen, sulkee ne kannet. Kunpa voisin lukea itseni pois tästä tällaisesta elämästä, tästä sairaudesta olemalla se romaanin hahmo, jolla nämä vaivat ovat.
Aamuisin lenkiltä palattuani oloni on hyvä, olen tarmokas ja energinen. Ulkoilma ja liikunta siivittävät ajatuksiani kauas itsestäni. Päivää kohti kulkiessani kaikki tarmo haihtuu ilmaan, jään taas yksin ajatuksieni ja minua ympäröivien seinien vangiksi. Mieleni ei sairauttani hyväksy, ei kehonikaan, siis täytyyhän noiden kauhistuttavien tuntemusten tulla jostain muualta kuin minusta! Onko tämä koko sairaus siis jokin kauhistuttava salajuoni, jolla minut yritetään rutata lyttyyn? Keksikö joku sen? Keksikö sen neurologi, joka minua ensimmäisenä tutki? Ei minulta mitään kysytty, ei edes sitä, suostunko mokoman taudin uhriksi. Enhän edes muista mitään.
Tai voihan olla, että aivoihini on minulta salaa istutettu joku myrkyllinen radioaktiivinen siru; siis ufotko sittenkin ovat syypäitä? En minä ainakaan ole, enhän?
”Hyi helvetti”, huudahti mies viime kesänä ratikassa nähtyään rannekkeeni, ”tuolla on kaatumatauti!” Meni aikansa, ennen kuin ymmärsin, että hän viittasi minuun! Istuin loppumatkan katseiden tulituksessa ja taistelin kohtausta vastaan; se nyt vielä olisi puuttunut, että olisin tuottanut heille sirkushuveja saamalla kohtauksen. Tai, luultavasti olen ihan väärässä, ehkäpä suurin osa heistä olisi osannut suhtautua. Kaikkein eniten minun itseni pitäisi oppia suhtautumaan, ja hyväksymään.
t. Horisija ;)
Aamuisin lenkiltä palattuani oloni on hyvä, olen tarmokas ja energinen. Ulkoilma ja liikunta siivittävät ajatuksiani kauas itsestäni. Päivää kohti kulkiessani kaikki tarmo haihtuu ilmaan, jään taas yksin ajatuksieni ja minua ympäröivien seinien vangiksi. Mieleni ei sairauttani hyväksy, ei kehonikaan, siis täytyyhän noiden kauhistuttavien tuntemusten tulla jostain muualta kuin minusta! Onko tämä koko sairaus siis jokin kauhistuttava salajuoni, jolla minut yritetään rutata lyttyyn? Keksikö joku sen? Keksikö sen neurologi, joka minua ensimmäisenä tutki? Ei minulta mitään kysytty, ei edes sitä, suostunko mokoman taudin uhriksi. Enhän edes muista mitään.
Tai voihan olla, että aivoihini on minulta salaa istutettu joku myrkyllinen radioaktiivinen siru; siis ufotko sittenkin ovat syypäitä? En minä ainakaan ole, enhän?
”Hyi helvetti”, huudahti mies viime kesänä ratikassa nähtyään rannekkeeni, ”tuolla on kaatumatauti!” Meni aikansa, ennen kuin ymmärsin, että hän viittasi minuun! Istuin loppumatkan katseiden tulituksessa ja taistelin kohtausta vastaan; se nyt vielä olisi puuttunut, että olisin tuottanut heille sirkushuveja saamalla kohtauksen. Tai, luultavasti olen ihan väärässä, ehkäpä suurin osa heistä olisi osannut suhtautua. Kaikkein eniten minun itseni pitäisi oppia suhtautumaan, ja hyväksymään.
t. Horisija ;)
Vastaukset 57
Vanhimmat
Ei mikään ihme että vielä pohdit
paljon kaikkea sillä olet vielä
niin tuore tapaus.
On hyvä pohtia ja käydä asioita
läpi ja lopulta tämä sairaus on
vain hyväksyttävä.
Mulla kesti kauan ennen kuin hyväksyin,
kun satuin sairastumaan pahimpaan
murkku aikaan.
Kun lääkityksesi saadaan tasapainoon
niin pieniin sivuvaikutuksiin tottuu
ja elämä jatkuu ilman kohtauksia
( toivottavasti ).
että kävisit kaksi kertaa päivässä ulkoilemassa, vaikka ekalla kerralla puolet lyhyemmän ajan kuin nyt ja myöhemmin toisen? Että saisit sitä hyvää oloa jaettua pariin kohtaan päivässä? Ja kävisit vaikka juomassa kupposen teetä jossakin samalla - että näkisit ihmisiä. Muutaman kerran viikossa teellä tai kahvilla - vaikka eri paikoissa. Tuli mieleen, kun kirjoitat "seinien kaatumisesta päälle".
Krooniset sairaudet, lääkevaihdot ja lääkkeet sinällään vievät voimia niin paljon. Kun sairastuu on opittava ikään kuin uusi elämä - ja silti on sama ihminen itse, vaikka ranneke onkin kädessä. - Opettelen itsekin, ja lukujärjestyksenomaisesti olen merkannut eri viikonpäiville juuri tällaisia kävely - ja teejuomismenoja. Joskus istun kahvilassa ja luen kirjaa. - Useinhan nämä eivät voinnin vuoksi toteudu, mutta joskus toteutuvatkin. - Käyn myös juttelemassa säännöllisesti psykologin luona, sillä kohtaus- ja sairauskuvioita on kamala yksin pyöritellä. Onneksi pääsin mutkien kautta semmoiseenkin hoitoon!
Voimia sinulle! Ja teille kaikille. Ei anneta periksi kuin hetkeksi kerrallaan. Totutellaan itse kukin elämään sairauden kanssa ja kuitenkin omana itsenämme.
Käyn palstalla harvoin, mutta nyt halusin kirjoittaa.
Joten nyt Telle ota ohjeesta vaarin =)
Näin aloitin itsekkin tosin ilman
kalenteria ja mulla oli aina ystävä
mukana ja kävimme säännöllisesti.
Aluksi oli aivan kamalaa,
kun tuntui että paniikki iskee.
Keskityin vain vimmatusti keskutteluihimme
ja näin sain huomion pois ympäristöstä.
Jos et ystävää saa mukaan päivisin
niin tiedät kenen puoleen kääntyä =)))
rohkaisusta ja vinkeistäsi! Useampi pyrähdys ulkona päivässä on todellakin hyvä ajatus; kyllähän mieli lepää tuolla ulkona ihan eri tavalla kuin sisällä jököttäessä.
Itse odottelen kutsua psykiatrian polille, aikaa siihen tuntuu menevän :( Tämän "vuoristoradan" hyvä puoli on se, että välillä rata on nousujohteinen, ainakin aina vähän aikaa kerrallaan ;) ´Tosiaankin, tunnen kuitenkin olevani se sama ihminen kuin ennenkin, ihan saman näköinenkin ;))
t. Jo tänään vinkkejäsi toteuttanut ;)
Olen tosiaankin vielä tällainen "nuori kapinallinen" ;) Uskon kyllä, että tämä tästä lutviutuu, välillä vaan pitää päästää tuntojaan ulos.
Tuntuu kuitenkin kvalta, kun vahvistat omaa uskoani, ja sisuani! Kiitos ;))))
Voi kun voisikin sanoa miten tuosta tunteesta pääsee eroon! Itsekin olen ollut siellä - ja pitkään... (sairastuin 19-vuotiaana) 'Tosin se meni niin pahaksi, että tuskin poistuin kotoa... Makasin sohvalla tuijottaen telkkaria tai lukien kirjaa, oma elämä pois mielestä suljettuna... Psykologilla kävin kerran viikossa, mutta ei se mitään tuntunut silloin hyödyttävän. Kaikki tämä on niin yksilöllistä, että vaikeaa on kenenkään alkaa mitenkään ketään neuvomaan. Tuo vaan kuulostaa niin tutulta, että tulee itsellenikin paha olo..
Hyvä se minun nyt on sanoa, kun olen melkein "oireeton" tällä hetkellä, mutta itse olen vihdoinkin alkanut pääsemään taas mukaan omaan elämääni. Oltuani vuoden ilman kohtauksia, sain ajokortin ja PÄÄTIN että on aika toimia... Hain opiskelemaan, ja tänä keväänä - 3 vuotta myöhemmin valmistun. Se on sellainen monin tavoin merkittävä saavutus elämässäni, että melko varmasti puhkean kyyneliin kun sen todistuksen saan käteeni... Lasken jo päiviä... Tunnen, että sitten on hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä. Jos pystyn 3 vuotta opiskelemaan metallialaa (naisena! epileptikkona!), pystyn melkein mihin vaan!!
VAikka se ei kenenkään sanoista tai puheista kerralla helpota, kyllä se helpottaa jossain vaiheessa.. Pikkuhiljaa. Itse en edes ollut tietoinen tällaisesta mahdollisuudesta olla yhteydessä muihin epiläisiin... Synkimpinä hetkinä se olisi varmaan helpottanut edes vähän..
Voimia, jaksamista ja toivottavasti AURINKOISIA päiviä sinulle.. Muista tänne aina kirjoitella jos tuntuu että pitää saada purkaa, eikä kukaan muu voi sitä tunnetta ymmärtää. Täällä ymmärretään...
:)
Tulihan tuossa aurinkoa vaikka muille jakaa! Ajokortti, valmistuminen ja mitä vielä! Ihanaa kuulla tuollaista. Vaikeata on tietenkin ketään neuvoa, mutta pakkohan kauttasi on tulevaan uskoa ;)
Onneksi olkoon saavutuksistasi ja kiitos ymmärryksestä!
Tiedän tunteen, kun sairauden kanssa ei meinaa millään tulla toimeen. Mäkin sairastuin kohta kolme vuotta sitten ja aluksi se tuntui niin väärältä. Mä opettelin kaiken uudestaan, en osannut kävellä, syödä enkä yhtään mitään muutakaan. Mulla tää epi johtuu sidekudossairauksesta, joka pääsi aivoihin asti ja tuhosi siellä ohimolohkoja, josta sitten taas seurauksena epi. Mulla oli aluksi itkupäiviä, en tehnyt muuta päivän aikana kun itkin. Omaa oloa ei helpottanut myöskään terveiden ihmisten kommentit, että pakkohan sun on tottua elämään sairauden kanssa. Olisi kyllä silloin tehnyt mieli haistattaa p:t monelle tyypille. Täytyy kyl myöntää, että joidenkin kaikkitietävien kanssa meni välit poikki, kun en jaksanut kuunnella heidän kommenttejaan. Onneksi tosiystävät ovat rinnalla säilyneet. Mulla elämä helpotti keppran myötä, olen paljon energisempi, eikä itku-ja kiukkukohtauksiakaan ole niin paljon. Toivottaavasti saat lääkityksen kohdalleen! Ja vielä ihmisten asenteista: mun suvussa oli 50-luvulla epi-ihminen, joka sai usein isoja kohtauksia ja siitä monella on mielikuva, että kaikki epileptikot sätkyilee koko ajan. Lähtikö muuten kukaan palstalaisista mukaan siihen epilepsialähettiläs kampanjaan, josta oli joskus juttua epilepsialehdessä? Onpa sekavaa, mutta koittakaa saada selvää..
Tosi ystävät on ja pysyy! Minusta on kummallisinta, että jotkut ihmiset ikään kuin häpeävät minua, kun en pysty tekemään jotain, tai kun puhkean vaikkapa itkuun. Olo on minullakin helpottanut Keppran myötä, vielä en kuitenkaan "uskalla uskoa" ;)))
Hyvää vointia sinulle edelleen!
MARSU!Nyt oli pakko pysähtyä tässä älyttömän hyvässä keskustelussa ja kysyä, että mikä on sidekudossairautesi nimi? Itselläni on Ehler Danlosin sdr ja nyt vast´ikään todettu sitten epi. Mietinpä vain....?
etsiä tietoa netistä, joten tiedätkö sivua josta voi tästä "sidekudossairaudesta ja epistä" olla tietoa??
Mielenkiinnosta haluaisin lukea.
tästä tietoa.
miestä ny kaipaat,noo vaihtelu virkistää,sitä samaa äijänkääkyrää aina viitsi katella
romAAni http://fi.wikipedia.org/wiki/Romaani
romAni http://fi.wikipedia.org/wiki/Romanit
työpöydälle taustakuvaksi,taas tuli härmäs 5 senttiä lunta
nimi,mut kiitos kuitenki
valistusta ;)))
olisihan mun pitänyt hokata, että romaani onkin mustalaasmies ;))) Mutta äijänkääkyrä? Olen aina luullut, että miehet ovat äijänkäkkyröitä...
Lumisade loppui, niin vissiin tuulikin.
t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Hienosti hoidettu =)))
saada,oli muute -23 täälä eilen yöllä t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
jos huomenna olis pakkaspäivä
miehellä ei ole töitä silloin
oltais kahdestaan koko päivä
kerrankin.
pitää soittaa tänään neurolle
kohtaukset ei ole vähentyneet
vaikka vaihdettiin lääkettä
pitää kuulemma lisätä syön
minimi annosta heidän mielestä
trileptalia 450mg kahdesti päivässä
ja päälle absenoria 2 kertaa 300mg
onneksi se huimaus on loppunut
ps. kamala kun on vaikea kirjoittaa
ostettiin kannettava joka toista sanaa
on korjattava.
ja nyt nautiskeleen alan katteleen
saw 2
suolan käyttöä sillä sitä se Trileptal
vaatii eli lisäystä saa olla =)))
että verikokeen perusteella
ei pitäisi suolan pitoisuutta
lisätä.
oli kuulemma kuitenkin laskenut
Ei ne suolat saa laskea eli
tarkkaile mitä syöt ja voit esim.
vaalean leivän vaihtaa ruisleiväksi
ja lisätä hieman lautaseesi lisää
suolaa.
Muutenkin on hyvä olla suolan kanssa
tarkkana ja pidä huoli,
että pääset usein labrakokeisiin
suola-arvojen mittaukseen.
Kyllä tässä taas näkee miten erilaisia
neuroja meillä on ja miten eriarvoisesti
meitä hoidetaan =(((
Jos sattumoisin syön suolaista ruokaa,
esimerkiksi erään säksalais L... kaupan
tuotteet ovat niin voimakassuolaisia että oksensin melkein.
Eli en voi ainakaan syödä voimakassuolaisia.
lapset synty niin suola jäi
jotenkin automaattisesti pois
hankala lisätä
mutta eiköhän sitä selvitä
käyn anoppilassa niin niillä
on suolaa joka tuotteessa liikaa
voit on runsas suolasia lihat kalat
kaikki on ylisuolattuja
aivan kamala olo
pääsee kotiin niin vettä menee
että saa kroppansa kuntoon
ootko käyny suksimas,noo viikonlopuksi lämpiää,mikä se saw on?,moottorisahamurhaaja kakkonenko?
saanut hiihdettyä että
mielessä on käynyt sukset
on jo nostettu seinän viereen
on ainakin mielessä
matkaakaan ladulle ei olis kuin
500m
se saw on uusi kauhuleffa
siittähän on tehty pila
scary movie 4
ei sitä anopille voi sanoa,
että ruoka on liian suolaista.
Omalle lautaselle voi ripauksen aina lisätä
ja niitä suolatikkuja ym... opetella syömään.
Tosin en niistä välitä, mutta pakko mikä pakko.
Mulla auttoi 2vk:n Natriumkloridi kuuri
eli ne on suolatabletteja ja niitä saa apteekista ilman reseptiä.
Niitä kun syö 1 tbl/pv niin johan yleensä korjaantuu suolavajeet.
Kannattaa kokeilla.
vaikka umpihankia
”Hyi helvetti”, huudahti mies viime kesänä ratikassa nähtyään rannekkeeni, ”tuolla on kaatumatauti!” Meni aikansa, ennen kuin ymmärsin, että hän viittasi minuun! Istuin loppumatkan katseiden tulituksessa ja taistelin kohtausta vastaan; se nyt vielä olisi puuttunut, että olisin tuottanut heille sirkushuveja saamalla kohtauksen. Tai, luultavasti olen ihan väärässä, ehkäpä suurin osa heistä olisi osannut suhtautua. Kaikkein eniten minun itseni pitäisi oppia suhtautumaan, ja hyväksymään.
Yllä lainaus kirjoituksestasi. Kumpa oisin ollut mukanasi, niin oisin antanut turpaan sille huutajalle tai ainakin valistanut. Oikeasti juuri tuon takia itse en käytä ranneketta, kun se tosiasiassa leimaa joidenkin silmissä... tosin tuo huutaja on varmasti ollut joku alkoholisti tai muuten todella ongelmainen. Purkaa omaa pahaa oloaan "heikompiin", mutta onhan tuota metroissa ja ratikoissa kaikkea. Onneksi nyt aurinko paistaa ja voi käydä vaikka kävelyllä.
En ole vieläkään sitä ranneketta
hommannut ja ei ole aikomustakaan
enään hankkia sitä.
Ajattelen näin, kun kerran 25v. olen
pärjännyt ilman niin jatkossakin pärjään.
Laatikosta löytyy vanha hopeinen joka
on siellä tummuneena ja lähes
käyttämättönä ( siis olen hieman käyttänyt).
En aio sitä kiillottaa ja alkaa käyttämään.
Mussa siis samaa vikaa kuin sussa =( =)))
Missä meidän Telle horisa touhuaa,
kun ei palstalle ehdi ???
Ilmoita edes jotain itsestäsi ja
toivottavasti kaikki on vieläkin
hyvin =)))
Toinen Hourailija =)
Kiitos huhuilusta perääni ;) Olen kyllä ollut niin maassa, että en ole mitään jaksanut tehdä. Psykiatrian poliklinikka palautti limbona lähetteeni, eivät edes suostu minua kohtaamaan: heidän neuvonsa on, että menen omaan terveyskeskukseeni hoitajan "juttusille".
Sairauslomani jatkuu 15.5.07 asti, mutta Kela lääkäreineen ilmoitti (minua koskaan näkemättä! -B-lausuntoni antanut minut vastaanottanut neurologini oli kyllä kirjoittanut erittäin seikkaperäisen lausunnon, mutta kaipa sellaiset Kelan lääkärit, jotka eivät ole minua koskaan nähneetkään, tietävät parhaiten), että olen työkyvytön vain 30.3.07 asti, joten sairauspäivärahaa ei sen pidemmälle tule. Niin että päin P:tä, H:ta ja kaikkia muitakin kirjaimia menee! Ja kun ei jaksaisi millään mitään!
Sauvomassa olen kyllä vielä joka toinen päivä käynyt. Tuntuu siltä, että ulkoilu pitää minut vielä edes jonkin verran järjissäni. Juuri nyt on mieheni vatsatautikurimuksessa - kunpa nyt vaan säästyisin siltä!
Ajattelin juuri eilen, että vielä vuosi sitten olin ihan "terve", mitä nyt korvien välissä viurasi jo syntymästä asti;) Nyt tunnen suunnatonta huonoa omaatuntoa, kun en ole aikaisemmin tullut avanneeksi silmiäni kaikille niille ihmisille, jotka tässä maailmassa ja omassa maassamme ovat järjestelmän pahoin kohtelemia. Oma heräämiseni alkoi v. -96 kun minua vuotta nuorempi veljeni jäi auton alle...
Puh! Mutta ei näitä synkkyyksiä tämän enempää! Lähdetään joku päivä sauvomaan yhdessä? Ja muutkin joko sauvoineen, sarvineen tai ilman??!!!;))
t:puutteessa oleva
Tiedä sitten mikä puute sinua vaivaa; raudan-, suolan- vaiko liikunnanpuute? Well, ei vaiskaan, kaikilla meillä on niitä puutteita asiassa jos toisessakin.
Peijooni vies, sääherrat lupasivat -24 C ensi yöksi! Mun välihousut ei riitä lämmikkeeksi kävelyllä :( Täällä kun lisäksi tuulee koko ajan, nk. pakkastuntuma on about -32 C. Eikä sekään muutoin olisi niin ihmeellistä, mutta kun tässä on jo liiaksi tottunut noihin ylilämpimiin talvipäiviin...
täs kaivataan,joo tääl -25,5,ja määrätynlaisen liikunnan puutekki,heh.
aluskerrasto, välikerrasto ja sitten vielä päällikerrasto ylle ja sitten ulos huhkimaan!
Itse olen tänään vain makoillut, mitä nyt apteekissa ratikalla kävin. Huomenna on soittoaika neurologille. Ehkä puen ylleni silloin pakkasvaatteet, kohtelu kun on välillä ollut perin hyytävää :(
No mutta, ens kuussa ollaan jo paljon lähempänä kesää, täh? Ja, ensi kuun 20. päivä olen ollut kokonaisen vuoden tupakoimatta! Eikä ole ollut edes hankalaa. Hyvä minä! Vai?
vaa päälle ja karvalakki päähän ja pitkävartiset kelkkakintaat käsiin,joo niille apinoille pitää olla häjynä,kovapalkkaisia ko ovat,tehköön siis työnsäkki hyvin,hyvä,ko oot saanu röyhyttelyn pois
nyt varaat ajan neurologillesi ja pyydät
häntä kirjoittamaan uuden b-lausunnon Kelalle.
Sen saatuasi toimitat Kelaan ja jäät
odottamaan päätöstä, peukkuja !
Ihana kuulla susta, ei noin kauan saa olla
kirjoittamatta johan tässä säikähtää.
Meillä on vuosi alkanut ensin flussalla
sitten vatsataudilla ja taas flunssalla,
joka onneksi nyt jo hellittää.
Mietinkin jo miten saisin sauvailu intoni takaisin, kun se on lopahtanut.
Eiköhän asiat järjesty ja muista:
periksi ei anneta !!!!
Teveyskeskuksessasi on siis psykiatrian toimipiste jota en näe niin mörkönä
kuin sinä.
Varaa sinne aika ja käy siellä voihan
olla, että siellä on pätevä henk.kunta
töissä.
Menetettävää ei ole, joten kokeile.
Aurinko paistaa ja paukku pakkaset saapuivat,
joten hymyä huuleen ja Sä vastasit =)))
Piristy edes hieman ja asioilla on tapana järjestyä.
ja sähän tällä palstalla säännölisesti
käyt,
mutta huolestuttaa kun joku puuttuu ja
meikä on sellainen dementikko ettei kaikkia
edes huomaa tai nimet ei tule mieleen.
Eikös teidän kylil ole vapaita flikkoja
sulle ?
Asiat ainakin joskus järjestyvät. Minulla oli tänään soittoaika neurologille; kaikki veriarvoni (myös maksasellaiset; nehän mua pelottivat, kun olivat välillä niin korkeat) olivat hulppean upeat! Lisäksi sain uuden lähetteen johonkin Tukholmankadun psykiatriapolille. Ja, seuraava käyntini neurologilla aikaistui 2.5.07:stä maaliskuun 2007 loppuun!
Totta, periksi ei annetea! Nuo flunssajutut ja vatsataudit ovat tosi inhottavia; mieheni on sairastanut molemmat, mutta usko tai älä, minä en ole sairastunut!!! Kai minussa sitten jotain tervettäkin on??? Täh?
Lopuksi; tästäkin kannan huonoa omaatuntoa - olen nyt sitten niin yli-iloinen uutisistani, että olenkohan muistanut kaikkia niitä, jotka taistelevat?? Välillä olen ihan hukassa siitä, missä menee raja, ja mistä kaikesta pitäisi muistaa huolehtia. Tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi, kun en aina jaksa muita tukea.
Niin että: KAIKILLE TSEMPPIÄ! Ja suurkiitos kaikesta avusta! Jösses, mä oon ihan tönkkö :(
Sauvaintoiluni, joo.).
ensin taistella omat vaikeudet voitokkaiksi ja niistä sitten jaella muille tietoja/vinkkejä.
Onnea kovasti "taisteluusi":))
ps. Laita ylös paperille/koneellesi tärkeät kysymykset neurollesi, niin mitään ei unohdu -toivottavasti ja niistä on helppoa sitten antaa vinkkejä/ohjeita niitä tarvitsevalle.
Ihmettelen kyllä todella miten psykiatrin poliklinikalta on voitu palauttaa lähetteesi,huomioon ottaen että lähetteet eivät ole aina niin ihmisen elämäntilanteesta hyvin kertovia vaan se henkilö pitäisi ensiksi kohdata ennen kuin ohjaa terveyskeskukseen.
Älä huonoa omatuntoa siitä tunne, useinmiten me KAIKKI ihmiset valitettavasti ymmärrämme sen vasta kun se osuus omalle kohdalle.
Ainahan voit siihen jollakin tavalla vaikuttaa kuten minä teen.
sukulaisia
oletan
sun mennä merta pidemmäs....
hienoja uutisia =)))
Mä kävin myös siellä Tukholmankadulla ja
se on ihan siinä lähellä mis käyt neurolla.
Huolehdi nyt ensin itsestäsi ja älä muista
murehdi.
Tuet ja autat muita sitten, kun sen aika on.
Hyvä kun jaksat iloita ja niin pitääkin =)
Terveyttä sussa piisaa katsos eihän sussa
ole kuin yx Epi ja sille sä et perix anna.
Et sä mikään tönkkö ole ?
Super ihana Telle joka taistelee Epin kanssa
ja muista nyt iloita, kun ilon aiheita on =)))
ja tietty Marimekon Unikkoa =))))
Katsos liittyy epiin ja kun sauvailee
pysy kunto hyvänä ja epi kurissa =)
muttei sauvaa vaan rinkeliä
kärpässientä
turhaa pystyssä
Toivottavasti sulla on hyvä heittokäsi =))
Siinä on Unikon kukkia =)