Onko kellään samanlaisia tuntemuksia, että ei tavallaan koe lupaa olla masentunut ja häpeääkin ehkä vähän sitä? Mä olen jatkuvasti itseni kanssa kriisissä tuon asian kanssa, enkä varmaan koskaan opi hyväksymään että olen sellainen. Tuntuu, että joillakin voisi olla suurempiakin asioita murehdittavana ja minä en todellakaan saisi tuntea näin.
Kellään samanlaista?
Masentunut tyttö
101115
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
lääkkeitä itsellesi
Hoitoa on ja muutakin, nyt kuitenkin kysyin eri asiaa.
(Ja vaikka masentunut olenkin, niin olen sitä mieltä ettei se ilo yksistään purkista voi tulla).
on se, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Kyllä masentuneella on täysi oikeus olla ihan vapaasti masentunut. Sitä ei pidä yhtään peitellä, torjua tai vähätellä. Ongelmana kyllä yleensä on se, että ne läheiset ihmiset eivät pysty ymmärtämään mitä masennus on ja miltä masentuneesta tuntuu.
Häpeän tunteesta sinun kannattaa keskustella terapeuttisi kanssa (mikäli käyt terapiassa) ja hoitaa se pois kuormittamasta masentuneen jo muutenkin ahdistunutta mieltä.
Sinulla on täysi oikeus kaikkiin tunteisiisi!
..siinä missä syöpä tai mikä tahansa. Mitään häpeän tunteita siihen ei pidä liittää. Tiedän, että esim. syöpäpotilas saa kaikkien sympatiat ja masentunut helposti leimataan "seonneeksi". Niin tein minäkin, kunnes itse sairastuin ja ymmärsin, mikä helvetti tämä on. Mutta en häpeä, joskaan en nyt hirveästi tota ilosanoma lähde esim. työpaikalla levittämään, juuri noista taustasyistä johtuen.
Samanlaisia tuntemuksia on. Tiedän, että monella ovat asiat paljon heikommin kuin itselläni. Joskus näyttää vaan, että kun elämän pitäisi olla kunnossa, iskee masennus ja häpeän itse tunnustaa omani. On vaan aina niin paha olla ja murehdin. Helppo on sanoa, että hae apua, ei se todellisuudessa niin helppo askel ole ottaa.
juuri tuo että kuinka hyvin minulla asiat loppujen lopuksi on. on katto pään päällä, ja lämmintä sisällä, on töitä, on ihminen jota rakastaa, ja joka rakastaa, ruokaa on jääkaapissa(joskaan ei tällä hetkellä xD), lääkettä löytyy vaikka minkälaisten vaivojen varalle ja perhe on elossa ja hyvissä väleissä keskenään, huomista ei tarvitse pelätä, ulkona voi käydä ilman että tulee tapetuksi, tulevaisuus on turvattu,
MUTTA: silti huominen pelottaa, asioissa ei näe mitään valoisaa, tulevaisuudella ei ole mitään annettavaa, unta ei saa ja ruoka ei maistu.
Miksi helvetissä?
Apua en uskalla hakea, enkä tahdokaan. Viimeksikin tahtoivat laittaa suljetulle osastolle. Ei enää ikinä.
on vaikea saada sinulle apua. Itse olen käynyt läpi suljetut osastot, avoimen osaston, päiväsairaalan kahteen kertaan. Jälkimmäisellä kerralla potkivat minut ulos sieltä keskeneräisenä ja olin pakahtua ongelmiini.
Nyt seitsemän vuotta kaiken tämän jälkeen olen lääkkeiden ja viikottaisen terapian turvin pystynyt elämään "lähes" normaalia elämää. Ei tietenkään täysin ilman ongelmia. Tiedän, että toistuessaan masennus on aina vaikeampi hoitaa kuin ensimmäisellä kerralla, enkä kuvittelekaan, että pääsisin siitä koskaan lopullisesti eroon. Mutta nykyinenkin elämänvaihe on jo elämisen arvoista. Ei kannata liikaa miettiä sitä, miten pitkään tätä saa nauttia ja mitä tulevaisuus sitten tuo.
Jos jotain neuvoa yrittäisi antaa, miettisin sinuna sitä: onko sinulle todella apua saatavissa? Vastaukseni on ehdottomasti: kyllä!
Psykiatreja ja terapeutteja on monenlaisia ja niiden sopivien löytyminen on kiinni tietysti aika tavalla tuurista, mutta myös siitä, miten uutterasti yrittää ponnistella ja hakea niitä ymmärtäviä auttajia. Niitä nimittäin todella on!
Yksityispuolelta mahdollisuudet löytää itselleen sopiva hoito on selvästi parempi kuin julkisen terveydenhuollon piiristä. Jos onnistuu vielä saamaan sellaisen psykoterapeutin, joka on samalla psykiatri, saa sairasvakuutuksesta niistä terapiakäynneistä 60 % korvauksen taksanmukaisesta arvosta. Ja, jos tulee matkakustannuksia terapiassa käynnistä, saa niistäkin täyden korvauksen, kun vuotuinen omavastuu on ensiksi täyttynyt (157,25 € vuonna 2006).
Kun huominen pelottaa, missään ei näe valoisaa, tulevaisuus ei tunnu antavan mitään, unta ei saa eikä ruoka maistu, olet todella avun tarpeessa.
Uskalla ja päätä hakea apua. Elämä voi todella vielä muuttua sinullekin parempaan suuntaan.
Saako kysyä, mistä masennuksesi johtui vai onko sillä jokin syy?
En pysty nimeämään mitään yksittäistä syytä masennukseeni. Ensimmäinen masennus alkoi syksyllä 1992 unihäiriöistä ja masennusta kesti kolme vuotta. Ratkaiseva käänne parempaan tuli, kun jäin pois työelämästä (sairaseläkkeelle).
Tämän jälkeen "normaalia" (=lääkkeetöntä) elämää kesti viisi vuotta.
Toinen masennus iski alkuvuodesta 2000. Tämä oli kertaluokkaa vaikeampi ja siitä seurasi nuo edellisessä viestissä kuvaamani hoitojaksot. Kaikkein vaikeinta oli syksyllä 2000, kun panivat minut pois päiväsairaalasta. Se oli niin tuskaista aikaa, että toivoo todella ettei sellaista joutuisi enää koskaan elämään.
Joulu 2000 oli todella vaikea. Ongelmia lisäsi se, että perhe (vaimo ja lapset) ei tuntunut jaksavan enää sietää minua. Seurauksena riitaa ja eripuraa, jonka koki todella pahasti.
Silloin ei ollut muuta ratkaisua, kuin lähteä ulos talosta ja jättää perhe rauhoittumaan. Muistan ulkona kulkiessani miettineeni todella raskaasti kaikkea: joulua, (lahjat ostamatta, ei kertakaikkiaan mitään voimia sellaisten asioiden hoitamiseen), suhdetta vaimoon ja lapsiin, omaa huonoutta, elämän tarkoituksettomuutta. Kaiken tämän päälle oli pelkotiloja vaikka muille jakaa. Niitä löytyi ihan joka asiasta.
Tuon tässä esille yhden: pelkäsin, että en pysty syömään ja joudun letkuruokintaan. Syöminen oli tuolloin loppuvuodesta 2000 sitä, että istuin ½ minuutiksi ruokapöydän ääreen. Panin jotain suuhuni ja yritin saada sen alas. Jouduin välittömästi nousemaan pöydästä ja kävelemään ympäri huonetta. Sitten pakottauduin jälleen ruokapöydän ääreeen ja sain taas vaivoin jotain syödyksi. Minuutin päästä jälleen pois ruokapöydästä ja kävelyä ympäri huonetta. Tätä jatkui sitten koko ruokailun ajan.
Terapian olin aloittanut jo keväällä 2000, mutta se alkoi tuottaa tuloksia vasta noin vuoden päästä sen aloittamisesta. Jouduin alussa myös vaihtamaan terapeuttia kahteen kertaan, ennen kuin löysin minulle sopivan terapeutin.
Terapian kanssa samanaikaisesti kävin myös psykiatrilla, joka vastasi lääkehoidostani. Kaiken hoidon päiväsairaalasta lähdön jälkeen olen joutunut kustantamaan omasta "pussistani", siis yksityispuolelta.
Kun terapiaa on kesänyt jo seitsemän vuotta, on siinä ehditty käydä läpi paljon asioita. Jos sen perusteella yrittää löytää jotain selitystä masennukseeni, niin yhtenä seikkana heikon minäkuvan lisäksi on voimakas turvattomuuden tunne, joka mitä todennäköisimmin on peräisin jo varhaislapsuudesta, mutta joka edelleen vaivaa kaikkea tekemistä ja olemista.
Mutta, kuten edellisessä viestissä totesin, olen jo muutaman vuoden ajan pystynyt elämään lähes "normaalia" elämää, tosin terapian ja lääkkeiden varassa. Näen myös tulevaisuuden nykyisin valoisampana, vaikka en juuri kylläkään kovasti enää mieti sitä. Mielen täyttää tietty kiitollisuus siitä, että asiat ovat nyt näinkin hyvin.
Toivottavasti tämä kirjoitus tuo lohtua niille, jotka kokevat ettei mikään pysty auttamaan heitä. Apua on saatavissa ja hoidoista (lääkkeet ja terapia) on myös todella hyötyä. Vaivannäköä ja kärsivällisyyttä se kaikki kuitenkin vaatii.
joo..!!!kyl tiiän mist puhut mulla on ollu joskus sama ongelma ja taitaa veil pikkasen tänä päivänäki olla.. vituttaa ku pitää mielyttää jotn kokoaja jos en sulaudu johki tiettyyyn kaavaan ni maailma aivan sekasi.. vituttaa ku pitää kokoajan stressata asioista..ottAA aivoon urakalla...