synti haukkua ja panetella itseä kaiken aikaa! Hyvää Jumalan luomaa ihmistä, jolla on monenlaista lahjakkuuta, jos tietysti huonompiakin puolia!
Oletteko koskaan ajatelleet
että on suorastaan
7988
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eipä ole tullut mieleen, kun ansimmäisenä ajattelee aina kaikkia omia töppäilyjä. On ihana että jaksat ajatella noin
Aina ajattelee vaan kuinka huono/tylsä/yksinäinen/syrjitty jne jne olen tässä ujous sairaudessani. Olisi se ihan kivaa joskus ajatella noin, mutta se on vaikeata :p
kuvitella, että sinut olisi jokin ihmisen keksimä jumala luonut? Herää!
On kaunis kuutamoilta. Katselepa niitä miljardeja tähtiä. Oletko varma että ihminen on koko maailman napa?
Itse ajattelen todella niin kuin aloitusviestissäni. Onhan se aivan hävytöntä, että on luotu niin hyviä kappaleita ja eikun vain ruikutetaan ja haukutaan, joidenkin vähäpätöisempien pikkuvikojen takia.
Parikymppisenä olin vaipunut samaan ruikutukseen. Ulkonäössäkään ei luultavasti ollut ainuttakaan kohtaa joka muka olisi hyvä (olin ihan nätti).
Tietoisesti pystyy muuttamaan asennettaan itseensä.
Olisi hyvä tehdä ero oman itsen ja ujouden välillä. Itsekin häpesin ujouttani, mutta pitäisi pystyä ajattelemaan että OLEN HYVÄ VAIKKA OLEN UJO ja syrjitty/yksinäinen/omituisesti käyttäytyvä/punasteleva/arkaileva jne. jne.
Irtipääsy ujoudesta alkoi minulla siitä, että lakkasin häpeilemästä ujouttani. Ajattelin että huomatkoon kuka huomaa, naurakoon kuka nauraa! Annoin itselleni luvan olla kömpelö ja töpeksiä ajoittain. Pikku hiljaa jännittäminen hävisi.
Olen ollut ujo jo kansakouluajoista lähtien. Siksi kaksi yläluokkalaista tyttöä alkoi kiusaamaan minua heti eka luokasta lähtien. Heitti minut lumihankeen, toinen piti kiinni jaloista ja toinen käsistä. Kaiken lisäksi minulta oli juuri kuollut isä, jota surin, koska olin isän tyttö. Kiusaamista kesti aina 5. luokalle asti, jolloin menin oppikouluun ja ne tytöt kansalaiskouluun. Itkin aina aamurukoustilaisuudessa ja oli ikävä äitiä. Tämä kaikki on jättänyt minuun suuret arvet ja suuren surun.
On raskasta kantaa purkamatonta surua mielensä pohjalla. Ehkä sinun kannattaisi mennä jonkun hyvän terapeutin puheille?
Tai seurakuntaan. Sielläkin voisi olla joku ryhmä jossa voisi käsitellä tällaisia asioita. Esimerkiksi Kansanlähetysseuran (ei mikään lahkojuttu vaan lut. kirkkoa lähellä oleva ryhmä) leirikeskuksissa pidetään hyvin monenlaisin teemoin tapahtumaviikonloppuja tai viikkoja. Teemoissa on käsitelty muun muassa surua.
Minulla itselläni on jollain tavoin kesken suremisen veljeni kuolema. Se pulpahtelee esiin tietynlaisina juttuina silloin tällöin. Kerran rupesin humalassa itkemään kuin niagara kun kuuntelin urkumusiikkia, joka jollain tavoin avasi hanat.