Olen 36-vuotias nainen.
Tuntuu että olen kokenut jo kaiken oleellisen
tässä elämässä.
Elämäni on ollut varsin monipuolista.
Koettu on äitiys, suuri rakkaus (olemme yhdessä edelleen)
työelämää monelta saralta
opiskeluinto ja opiskelun mielekkyys
vakava masennus ja pari itsemurhayritystä nuoruudessa
juopottelu nuorena aikuisena
hurjat seksiseikkailut
läheisen kuolema
lihavuus ja rumuus
kauneus ja hoikkuus
elämän ilo ja kauneus
eri paikkakunnilla asuminen
turpaankin on tullut ja itsekin olen mäiskinyt
Tuntuu siis että olen kokenut koko elämän kirjon
jo nyt eikä mitään uutta ole odotettavissa.
Vuodenajat vain vaihtuvat toisiin niinkuin ennenkin.
Monet maailmankolkat on nähty.
Lapset tietysti kasvavat koko ajan ja se tuo
mielenkiintoa elämään.
Turvana on pitkäaikainen kumppani,
jonka kanssa elää vanhuus yhdessä.
Tyhjyys vaivaa.
Sietämätön tyhjyys,
ettei elämässä ole enää mitään uutta,
joka sykähdyttäisi,
koskettaisi syvältä.
Odotan että elämä yllättäisi vielä
joku päivä positiivisesti?!
Tuntuu että olen kokenut jo kaiken oleellisen
tässä elämässä.
Elämäni on ollut varsin monipuolista.
Koettu on äitiys, suuri rakkaus (olemme yhdessä edelleen)
työelämää monelta saralta
opiskeluinto ja opiskelun mielekkyys
vakava masennus ja pari itsemurhayritystä nuoruudessa
juopottelu nuorena aikuisena
hurjat seksiseikkailut
läheisen kuolema
lihavuus ja rumuus
kauneus ja hoikkuus
elämän ilo ja kauneus
eri paikkakunnilla asuminen
turpaankin on tullut ja itsekin olen mäiskinyt
Tuntuu siis että olen kokenut koko elämän kirjon
jo nyt eikä mitään uutta ole odotettavissa.
Vuodenajat vain vaihtuvat toisiin niinkuin ennenkin.
Monet maailmankolkat on nähty.
Lapset tietysti kasvavat koko ajan ja se tuo
mielenkiintoa elämään.
Turvana on pitkäaikainen kumppani,
jonka kanssa elää vanhuus yhdessä.
Tyhjyys vaivaa.
Sietämätön tyhjyys,
ettei elämässä ole enää mitään uutta,
joka sykähdyttäisi,
koskettaisi syvältä.
Odotan että elämä yllättäisi vielä
joku päivä positiivisesti?!
Vastaukset 18
Vanhimmat
tuo kaikki koettu peilautuu omaa tulevaisuuskuvaa vasten. Jotkut sanovat sitä keski-iän kriisiksi.
Eikä siihen ole oikeastaan muuta ratkaisua kuin, että se puuttuva tai särkynyt tulevaisuuskuva on rakennettava kokonaan uudestaan. Miten se sitten tapahtuu riippuu aina henkilöstä itsestään. Pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla mielen sairastuminen ja siitä johtuvat ongelmat.
Joillekin se elämän tarkoitus voi löytyä idän filosofioista, joillekin Raamatusta ja uskosta. Toiset taas saattavat löytää uutta tekemistä (esim. harrastuksia), joihin innostuvat.
Jos ongelma muodostuu elämää häiritseväksi, kannattaa hakea apua siihen ammattiauttajilta.
Kukaan ei voi viedä toista pidemmälle, kuin mihin asti on itse kulkenut. Eli on aivan turha -ja turhauttavaa- odottaa saavansa apua tällaiseen ongelmaan keneltäkään, joka ei ole itse kokenut samaa - ja jotenkin siitä päässyt eteenpäin.
Uskoontulo aiheuttaa todella muutaman vuoden "piikin" elämänilo-käyrään. Kun se väistämättä hiipuu, usko auttaa jaksamaan tyhjäksi käynyttä elämäntaivalta. Ja pieniä iloja voi odottaa joka päivältä! Nimim. kokemusta on
krapula.
tämä krapula sitten kestää??
pitäiskö "juoda lisää" vai kestää?
Korjaa omansa
>>Tyhjyys vaivaa.
Sietämätön tyhjyys,
ettei elämässä ole enää mitään uutta,
Anna tarvitseville edes rahaa, sen sinä voit helposti tehdä.
http://www.worldvision.fi/
En ikinä laita rahojani tuollaiseen turhuuteen!
Kotimaassa riittää tarpeeksi autettavia.
avauksen tekijää.
..kun puit omatkin tuntemukseni sanoiksi!!
että sinä olet sentään kestänyt jo noinkin pitkälle. Sinulla on hyviä syitä elää, kuten lapsesi. Parisuhteesi kunnossa? Ainakin suurilta linjoiltaan, jos yhdessä olette edelleen.
Olet selviytynyt 36 vuodesta... monet kyllästyvät elämäänsä paljon nopeamminkin. Sinulla on siis vielä mahdollisuus, osaat iloitakin elämästä, ei koko elämäsi ole sentään yhtä masennusta ollut? Vai onko se ollut näiden kaikkien tapahtumien varjostajana jo pitkään?
Kuinka pitkään tunteesi ovat jatkuneet nyt?
Oletko ennen saanut apua masennukseesi? Eikö seuraavan kerran kynnys avun hakemiseen olisi helpompi kuin edellinen?
Muutoin kyllä huomaan, että samanlaisia sietämättömiä tuntemuksia minulla on ollut vuosia.
Tyhjyys vaivaa, parisuhteet eivät ota onnistuakseen, koska olen masentunut. Nykyisenkin kanssa riidellään usein, jos sovitaankin. Lapsia en halua hankkia, koska olen luonteeltani aika perfektionisti. Haluaisin olla hyvä kaikessa mitä teen, enkä halua tehdä mitään, missä en olisi hyvä. Epäonnistuisin kuitenkin, ja syyttäisin itseäni lopun elämääni, kun lapselleni aiheutuisi minusta traumoja.
Minulla on omaan perheeseeni hyvät, mutta ristiriitaiset välit.
Olen kokenut lihavuuden, laihuuden, ahminut ja paastonnut, laidasta laitaan.
Tiedän, mitä on väkivalta puolin jos toisinkin.
Ja mitä menettäminen merkitsee, miltä saaminen tuntuu.
Masennus ei ole kadonnut, olenpa ollut sitten kilolukemana mitä hyvänsä. Olen juonut, tupakoinut, harrastanut seksiä ja lopulta kaikista todennut, etteivät ne elämää kummempaa ole. Viime aikoina olen menettänyt mielenkiintoni näihin kaikkiin lähes täysin. Itsemurhaa yritetty pariin otteeseen, suunniteltu vuosia.
En halua nähdä maailmaa...tiedän, etten tulisi missään sen onnellisemmaksi, koska itseäni, omaa mieltäni, en kykenisi jättämään matkalaukun ulkopuolelle lähtiessäni. Opiskelussa olen kuvitellut olevani suht hyvä, mutta en jaksa enää koulunkäyntiäkään, sillä en ikinä ole kokenut sitä oikein innostavaksi. En halua sen paremmin jatkaa korkeakouluihin kuin siirtyä ammattikouluun. Apua, esim. lääkitystä minä en saa, sillä paha oloni laitetaan pelkän nuoruuden tyhmyyden ja pitkittyneen teini-iän piikkiin, vaikka samaa on jatkunut jo ajalla ennen murrosikää.
Ja olen nyt juuri ja juuri täysi-ikäinen. Ja mitäs sitten seuraavaksi. Ei kiinnosta, vaikka luulin vuosia, että se edes saisi elämän maistumaan. No, pääsylippu alkoon ja ajokorttiin, auttaapahan se jos itsensä haluaa tuhota tehokkaammin.
Sinut otettaisiin edes vakavasti, jos kerrot olevasi masentunut. Sinulla ei ehkä ole perusnegatiivista maailmankuvaa, joten jotakin on vielä tehtävissä.
lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä." (Ps 127:4-5).
Kuuskymppisenä kadut raskaasti sitä, että et ottanut vastaan sitä mitä olisi lahjana ollut saatavissa.
Kerron tapauksen viime marraskuulta. Tämä tapahtui Hyvinkään rautatieasemalla, jossa olin vastassa nuorimpaa tytärtäni junasta. Istuin siinä autossani, kun viereiselle parkkipaikalle ajoi Golf Variant. Sen etupenkillä istuivat perheen isä ja äiti. Arviolta alle 35 vuotiaita.
Takapenkillä oli kaksi lasten turvaistuinta, joissa molemmissa oli vauvaikäinen pienokainen. Niiden välissä takapenkillä kaksi kouluikäistä poikaa reput selässä. Tavaratilassa selkä menosuuntaan istui kolme alle kouluikäistä pientä lasta. Isä ja äiti saattoivat reppuselkäiset pojat junalle ja jättivät lapset istumaan autoon. Koko perheestä paistoi siinä minusta, sivustakatsojan silmissä, suuri tyytyväisyys, rauhallisuus ja rakkaus, joka ei voinut olla koskettamatta jopa ulkopuolistakin.
Tuli mieleen oma ajatukseni vuosien takaa, kun olin vastaavan ikäinen perheenisä. Silloin olin sitä mieltä, että kaksi lasta on ihan sopiva määrä. Nyt, yli viiskymppisenä, ajatukset ovat monessa mielessä toiset. "Lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa" (Ps 127:3).
Kahdeksantoistavuotiaana ei vielä tiedä ihan kaikkea elämästä. Kannattaa kulkea silmät avoinna.
Kirjoitat:"Apua, esim. lääkitystä minä en saa, sillä paha oloni laitetaan pelkän nuoruuden tyhmyyden ja pitkittyneen teini-iän piikkiin, vaikka samaa on jatkunut jo ajalla ennen murrosikää."
En olisi tässäkään asiassa noin ehdoton. Laitan tähän lopuksi linkin muutamasta kirjoittamastani viestistä tällä palstalla, joista toivon olevan sinulle apua:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000023190922
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000023242246
niin...
olin masentunut jo nuorena, eka kerran n. 17-vuotiaana.
Sen jälkeenkin ajoittain. Kyllä tuo masennus on kait seurannut läpi elämän.
Ongelma on se että aiemmin koin syvästi ilot
ja innostukset ja antauduin niihin täysillä.
Nykyään en osaa enää "heittäytyä" esim. onnellisuuden valtaan,
koska tiedän ettei se ole pysyvää.
Elämä on aaltoliikettä,
eikä tarvitse olla maanisdepressiivinen.
Kaikkien elämä aaltoilee.
Yksi päivä sisältää
nousuhumalan, krapulan ja tasaisen vaiheen.
Aamu on nousuhumala:
energinen ja innostunut, täynnä suunnitelmia.
Iltapäivä on krapula:
väsynyt, ahdistunut pimeä.
Ilta on seesteys:
rauha laskeutuu mieleen.
Yö on kuolema??
- tietämättömyys
Olen käynyt terapiassa aina joskus.
Olen puhunut näistä asioista niin paljon
etten enää mene terapiaan.
Sain apua jo nuorena.
Miksi sinua ei sitten auteta?? Ihmettelen.
Onnea matkaan!!
Sullahan on vielä paljon asioita joita et ole kokenut!
Käydään pihalla ja hangataan naamaa lumella :)
- helpottaa hetkeksi
Tuota lumen parantavaa vaikutusta en olekaan koittanut kuin viimeksi ala-asteikäisenä. Silloin söin lunta mielelläni. En kylläkään tiedä, josko se kyseinen omalääkitys vaan pahensi tilaani, kun olin jatkuvasti flunssassa :D
Täytyy tässä yrittää elelle päivä kerrallaan. Tiedän, että osaltaan minun masennukseni hellittäisi jo sillä, että oppisin syömään normaalisti ja voisin sitä kautta fyysisesti paremmin. Tämä päivittäinen ruokakrapula kun verottaa kroppaa ja psyykeä aika ajoin rajusti. Se on kuitenkin vain omaa typeryyttäni, joten siitä voi päästä eroon vain omaa asennetta ja minäkuvaa muuttamalla. Ja se ei tapahdu kovin helposti.
Jaksamista sinullekin Tyhjyys:) Koitetaan tässä nyt selviytyä itse kukin tässä maailmassa, krapulassakin.
Ettei mikään sykähdytä.Minulla ei ole muuta kuin lapset,ja ne minulla onkin kaikki kaikessa.Sairastuin vakavasti,ja en tiedä onko elinpäiviä enään paljoa jäljellä,silti päivääkään en antaisi pois.Niin erilailla se elämä meitä heittelee.
sitten aloin kokeilla 40 vuotiaana kaikkia huumeita, kun elämä kyllästytti. No muutama vuosi meni kivasti.
Nyt onkin laskun maksun aika. Masennusta poden aika rankasti.
Ne elämän ylä ja ala mäet meitä repii hajalle ja tasapaksu elämä kyllästyttää ja on tylsää.
Voi kun osaisi elää ja nauttia tasaisesta menosta, vaan ei, aina pitää mennä täysillä joko yläs tai alas.
etkö ole kiinnostunut näkemään millaisia sinun lapsenlapsesi tulevat olemaan? =) miten he kasvavat ja muuta. oletko käynyt maailman ihmeellisimmissä paikoissa, joita et uskonut olevan edes olemassa? =)
älä heitä elämääsi hukkaan tuollaisen ajatuksen takia. olen lähes kateellinen, että sinulla on rakkaus ja perhe ;) nauti siitä nyt! on paljon ihmisiä joiden asiat ovat todella huonosti ja elävät silti tai ainakin koittavat. älä ajattele liian itsekkäästi. en tarkoita tuota pahalla. tsemppiä! :)
kuinka paljon olet miettinyt sitä, mikä on elämäsi tarkoitus? oletko elänyt sen mukaisesti?
itse en osaa edes kuvitella tuollaista tyhjiötä, mutta ehkä sekin tulee vielä jossakin elämänvaiheessa eteen. olen löytänyt omat syyni ja tehtäväni elämässä, jotka ajavat minua eteenpäin.
ei tässä nyt kannata ainakaan alkaa elää teinivuosia uudelleen, kuten monet muut tekevät...
Ei. Et ole kokenut yksinäisyyttä, jota on kestänyt yli 20 v. Oletko kokenut sen, ettet enää voi olla työelämässä, sairautesi vuoksi?
Entä sen, kun lapsesi ei ole luonasi sinun sairautesi vuoksi?
Vaikka elämä on tyhjää, siinä on paljon -
kun haluat ajatella niin.
Kyse on sinusta. Tulevista päivistä.
Älä odota ihmeitä elämältä. Petyt taas kerran,kun et saa mitä tahdot -
Mitä tahdot?
Elämä odottaa. Sinä et jaksa odottaa?
Itse niitä " ihmeitä " teet, ei elämä. Usko pois.
Mutta ei koskaan ole tyhjää - tunnet sen itsekin.
Tiedät sen.
Mitään " oleellista " ei elämässä ole.
On elämä.
Mikä olisi oleellista?
Kun elämässä jokainen päivä seuraa toista, ja päivä nousee ja laskee aina, - kuitenkin.
Ei elämässä ole ikään itsestään selvää, ei oleellista - elämä vain on. Ja se elämä on sinua varten.Odottaen milloin sitä alat elää.