olet kauniimpi kuin aamun kajo.

Kauniin läpikuultava runo. Tuli kaikkeuden ykseyden tuntu. Viimeinen säe kokonaisuudessaan kauniisti kuvaeltu. -Levollista yön jatkoa!-

Olet mulle aamun kajo
auringon säteilevä valo

olet mulle illan hämy
turvallinen yön syli

olet mulle kaunein hymy
purppuranpunainen lämmön hehku

olet mulle hyvyyden lähde
viisauden synty.

on varoen maisteltava jokaista sanaa ettei niiden herkkeys rikkontuisi, kiitos hienosta lukuhetkestä äitiparta!

Särmäisyys poissa.
"Ei ainoastaan muistosi
vaan kaikki".

Kiitos elämän hoitusta kivestä.Liisa

Runosta löytyy monenlaisia kerroksia yhä uudelleen lukiessa ja syventyessä tekstiin. Kaunista on sanallisesti, maisemallisesti, ajatuksellisesti.

kaunis,


*yhtyy kuoroon*

Sitä minäkin ..

Laine

Anna laineiden tuoda valo
anna tuoda pimeys ja aamun kajo

anna tuoksut merten takaa
josta tiedät niin vähän

kun tuli kääntyy ja laine muotonsa muutaa
anna kaiken viedä pois
ethän muutakaan voi

meri antoi meri otti
kiitetty oloon merten rannat
rannat jotka kaiken kestää ja kantaa

anna laineiden tuoda anna laineiden viedä.


:loppu. RR

Kiitos palautteesta ja runollisista kommenteista.

Kyseinen runo syntyi kovin vaivattomasti, muutamassa minuutissa.
Siinä on oikeastaan taustalla abstrakti idea ja sellaisena runo onkin puhtaasti filosofinen kehitelmä liittyen kielen rakenteeseen, on asioiden suhteiden ja ilmaisutavan tarkastelua.
Mutta samanaikaisesti kyseessä on myös runollinen kuvaus kaipauksesta, kaihoisasta muistosta, meren rannalla koettavasta ikävästä.
Tasot eivät sulje toisiaan pois.
Runo voidaan lukea siis kahdella täysin toisestaan poikkeavalla tavalla. Itselleni kumpikin ulottuvuus on runossa läsnä.

Runon henkilöt ovat fiktion tuotetta. Runon puhuja eli minähenkilö, kohdistaen sanansa ajatuksissaan sinälle jota hän muistelee, ei ole äitiparta. En siis kerro omasta kokemuksestani ja muistoistani. Paikka kuitenkin tuttu, kuvittelin tapahtuman aallonmurtajalle jossa olen käynyt useinkin. Monia koskettavia hetkiä olen siellä myös kokenut, joten runon tunnemaailmassa saattaa olla osanen omaa, faktisesti koettua, vaikkakaan ei suorana kuvauksena.

Tällä tunteellisella tasolla koin ja koen runon herkkänä tapahtumana. Fiktiivisen päähenkilön kokemuksen kautta yritin kosketella ihmisen kaipausta ja muistia, niihin liittyviä tekijöitä, hetkeä jolloin muisto tavallaan konkretisoituu siinä ulkonaisessa ympäristössä - kuohuva meri, pärskeet, tuulen suhina - jonka keskellä ihminen tunne-elämyksen kokee.

Myös runon toinen taso sisältää kuvitteellisen henkilön. Kyseessä on "runon tekijä". Henkilö jolle nämä kirjoitettavat sanat ovat pelkkä materiaali jonka hän - ehkä hieman kyynisesti, jopa väheksyen runossa kuvattavaa tunne-elämystä - muokkaa lopputulokseksi kuin minkä tahansa työn. Tässä fiktiivisessä tekijässä on melko paljon minua kirjoittaessani näitä rakkausrunoja, en silti tunnusta olevani hän. Aivan niin ironinen ja kyyninen en ole. Usko tai älä, kirjoittaessa jopa häpesin hänen kyynisyyttään jollain tapaa, koin lievää nolostumista sen johdosta.

Kuvittelin siis tilanteen jossa tällainen runo voitaisiin kirjoittaa niin että se on pelkkä abstraktio ja kielellinen leikki, ja laitoin kuvitteellisen kirjoittajan tekemään juuri niin.

Runon loppusanoissa
> vesi kuohuu, miltei hymyilen // Puhuessani näin <
hymyilee sekä runon minähenkilö, ikävänsä keskellä haikeasti iloiten muiston kauneudesta, kipeän kokemuksensa herkkyydestä, sekä fiktiivinen tekijähenkilö, jolle hymy on ironinen hymy: tässähän olen istunut paperini kanssa, olen pienen hetkisen pohdiskellut aikaa ja tietoisuutta, tajunnan mekanismeja, menneisyyden ja sitä koskevien mielikuvien sekä kirjoittamisen ja kirjoittamisen aiheen välisiä suhteita, rakentanut mallin jossa "sinä" on pelkkä väline joka tarvitaan jotta auringonlasku tulisi koskettavaksi, jne., mutta näin tehdessäni olin itsekin vaarassa suhtautua luomaani kuvitelmaan kuin todellisuuteen, en siis voi olla hymähtämättä myös itselleni.

Näiden lisäksi on tietysti vielä kolmas taso, minulle konkreettisin, se todellisuus että oikeana tekijänä eli äitipartana eläydyin kirjoitukseeni kummallakin tavalla, tarkastelin tekstiä ja sen rakentumista kahdesta suunnasta, myös tiedostaen itsessäni kirjoittamisen ja tarkastelemisen hetkellä liikahtelevia tunteita, ajatuksia ja aistimuksia.

Sanon näin:

Runo on keskittyneesti mutta rennolla kädellä suoritettu muutaman minuutin pyrähdys, intensiivinen, kuin omaa värähtelyään tunnusteleva huokaus, se on äitiparran vinosti hymyilevä, hieman ilakoiva ja silti nöyrästi todellisuuden edessä päänsä alas painava kumarrus tai nytkähdys, ihmetys kaiken tämän edessä.

- -

Sitä paitsi.
Aikomukseni ei ollut ryhtyä runoa ja sen teemaa näin perin juurin selittelemään, aikomukseni oli vain tulla lausumaan kiitokset palautteestanne. Pidin runoa hieman kömpelönä mutta ilmeisesti tai ainakin palautteesta päätellen se onnistui yli odotukseni.
Lisäksi aikomukseni oli tässä kiitoksen perään laittaa yks runo päivällä kirjoittamani, mutta kun tää meni näköjään selittelyksi ja viestille tuli mittaa, taidan lisätä runon toiseen kohtaan.

Uudesta runosta. Selitänkö vai en...
Ei selitellä. Tai, jos vähän?
Sanon että kaks ensimmäistä "säkeistöä" syntyi kävellessä kaupungilta kotiin, kirjoitin ne ylös ja tein jatkoksi kolmannen.
Tämäkin runo syntyi vaivattomasti kuin itsestään, sanoisin hengityksenomaisesti tai kuin pehmeänä huokauksena.

Alunperin kirjoitin "marraskuisen lumen" mutta muutin helmikuiseksi.
Runon minähenkilön koin enemmän naiseksi kuin mieheksi. Itse asiassa koin runon hyvin visuaalisesti, miltei aistien tilanteen jossa nainen katselee ikkunasta peltoaukealle, ketun jäljet assosioituvat sen hetkiseen emotionaaliseen kipuun ja väsymykseen laukaisten hänessä vuoropuhelun maiseman kanssa.

Kuitenkin vältin maskuliinisia tai feminiinisiä ilmauksia jotta lukija voi oman mielikuvituksensa mukaisesti kokea henkilön yhtä hyvin joko mieheksi tai naiseksi. Olennaista ei ole sukupuoli vaan itse kokemus. Katsotaanpa kuinka se runosta välittyy? Luulen että monellekin meistä runon maisemassa on kyllin tuttua kummaltakin puolen kyetäksemme eläytymään kuvaan. Sekä henkilöinä joihin on jääty ehkä jopa sairaalloisesti kiinni että myös henkilöinä jotka itse olemme jääneet toisiin kiinni.

Sielumme tuntee jäljet joita ihollamme kannamme...


:-) Vilpittömästi ystävällinen halaus kaikille teille.

ketun jäljet
helmikuisen lumen
hohtavaan pintaan piirtyessään
välkehtivän kirkkaassa valossa yli pellon
joka katseen rajalla metsän reunaan päättyy
aamullista jänistä saalistaessaan

helpommin ovat pois pyyhittävissä
kuin kätesi jäljet iholtani
niiden lähestyessä sydäntäni hakkaavaa
joka perille päästyäsi todistaa
olin ansassa
ensimmäisestä kosketuksesta

ikkunan äärellä
ulos helmikuiseen päivään katsellessani
ajattelen jospa voisin
sormesi takaperin kuljettaa
iholtani pois

jälki jäljeltä lumeen jäisi
vain kulkureitti jäniksen ja sydämeni vapaus

- 01 02 07 -
* Taas hyvää yötä *


Kun rakkaus on vain sana
paperin pinnalla,
mitä sitten kyynel
joka hiljaisella voimallaan ja vaatimatta
paperisi tahraa, niin että sanat
sormiin jäävät, muste joka
sormenpäiden uurteisiin syöpyy
muistojen lailla

Sillä sinä joka puhut
luet
kosketat,
olet enemmän kuin sana, olet enemmän kuin
lause jonka lausun
niin kuin kerron, tässä täynnä ironista vihjailua taikka
nöyrästi vain elämäsi lahjaa edessäsi ihmetellen:
arvokas, hyväksytty ja tärkeä

Niin, se on pelkkä lause
paperilla,
mutta jospa sanan kautta
taakse sanojen jo koskettaa mekin
voisimme, ja rakkaus
enemmän kuin sana, sillä puolen
meissä olisi

Hyväksyvä katse,
avoimena lähestyvä, käteen tarttuva käsi,
ystävän ymmärtävä hymy
ja rohkaiseva ele,
niin herkkä kuiskaus
läpi paperisen maailman

MINÄ, SINÄ - MERI.


1.

Sinä olet kauniimpi
kuin aamun kajo
joka silmistäsi heijastuen
sinut tarvitsee,
todetakseni

Ja jos tätä aamua ei olisi
silmiesi loiste
- kun en siitä mitään tietäisi -
kuuluisi asioiden maailmaan, joita en osaisi
kaivata näin

Nousevan auringon punaamaa taivasta
aallonmurtajalta katsellen,
kun vedet ympärilläni
kohisten kuohuvat ja sisälläni
hiljaisuus huokaa,
katseesi tuikkeen muistan

Ei ainoastaan muistosi
vaan kaikki
mitä sinua muistellessani on
tästä aamusta kaihoisan tekee,
kirjoittaakseni
että

Sinä olet kauniimpi
kuin aamun kajo
joka silmistäsi heijastuen
sinut tarvitsee;
vesi kuohuu, miltei hymyilen

Puhuessani näin


2.

Kun rakkaus on vain sana
paperin pinnalla,
mitä sitten kyynel
joka hiljaisella voimallaan ja vaatimatta
paperisi tahraa, niin että sanat
sormiin jäävät, muste joka
sormenpäiden uurteisiin syöpyy
muistojen lailla

Sillä sinä joka puhut
luet
kosketat,
olet enemmän kuin sana, olet enemmän kuin
lause jonka lausun
niin kuin kerron, tässä täynnä ironista vihjailua taikka
nöyrästi vain elämäsi lahjaa edessäsi ihmetellen:
"olet arvokas, hyväksytty ja tärkeä"

Niin, se on pelkkä lause
paperilla,
mutta jospa sanan kautta
taakse sanojen jo koskettaa mekin
voisimme, ja rakkaus
enemmän kuin sana, sillä puolen
meissä olisi

Hyväksyvä katse,
avoimena lähestyvä, käteen tarttuva käsi,
ystävän ymmärtävä hymy
ja rohkaiseva ele,
niin herkkä kuiskaus
läpi paperisen maailman


3.

ketun jäljet
helmikuisen lumen
hohtavaan pintaan piirtyessään
välkehtivän kirkkaassa valossa yli pellon
joka katseen rajalla metsän reunaan päättyy
aamullista jänistä saalistaessaan

helpommin ovat pois pyyhittävissä
kuin kätesi jäljet iholtani
niiden lähestyessä sydäntäni hakkaavaa
joka perille päästyäsi todistaa
olin ansassa
ensimmäisestä kosketuksesta

ikkunan äärellä

ulos helmikuiseen päivään katsellessani
ajattelen jospa voisin
sormesi takaperin kuljettaa
iholtani pois

jälki jäljeltä lumeen jäisi
vain kulkureitti jäniksen ja sydämeni vapaus


4.

Seisoimme meren rannalla
ja aalloista heijastui
minä ja sinä,
sen tyrskyt lauloivat
suloisesti
ja miellyttävät mielikuvat
soljuivat päivän hämärtyessä
kun pidimme toisiamme kädestä,
kaikessa oli vain
minä ja sinä ja meri.
Meri meissä.

Seison peilin edessä,
kasvojeni uurteiden läpi
katson kellastuneen rakkautemme kuvaa
jonka käpristyneitä reunoja kait tuuli liikuttelee,
ajattelen näin.

Olohuoneessa.
Siirtelen papereita pöydällä,
kävelen ikkunaan, taas takaisin.
Sammutan savukkeen ja sytytän uuden.
Mietin kuinka
kirjoittaisin tämän häilyvän
runon

tavoitellessani ajatukselle
ilmaisumuotoa.

Laulava meri meissä? Me minussa?

Lopultakin, jossain peilin ja ikkunan välillä,
loputtomien savukkeiden maastossa, ymmärrän
seisoneeni rannalla yksin.
Aallot eivät laulaneet suloisesti,
niiden ääni, jota kuuntelin, ei ollut niissä
vaan se syntyi minussa

tuhansien haaveideni vaikutuksesta,

pitäessäni kädestäsi kiinni, katsoessani silmiisi
joista heijastuksena näin
minut, sinut ja meren.

Olohuoneessa.
Näiden sanojen äärellä.
Seison yhä meren rannalla ja
aallokossa heijastuu minä sinä, mieleni
kuvitelma, jotain mitä ei ole ollut -
Koska se, mitä on ollut
paperille tullessaan
muuttuu:
Joku lukee kirjoittamani runon,
minä ja sinä ja meri
hänessä.


5.

Nyt vaikka sielussani kannan suurta mykkyyttä
ja ihmisjoukkojenkin keskellä on
kuin toriaukealla yksin, läpi sielun tuuli viiltävänä
painuu ytimeeni -
siellä murhe sekä kaipaus pettymyksen aallokkona läikehtii

Siitä sanat silti kasvaa voivat,
uskonhan sen?
En ehkä usko nyt, vaan kerran, toivon, sielustani herkkä kukka nousee
jonka tuoksun toinen satutettu tuntee lämpimänä

Itse kun on lyönnit kovat saanut
ja niiden alta hapuillut
taas valoon, voi myötätunnon silmin lähimmäisen nähdä -
keskellä toriaukeaa

Hänet yksilönä kohdata ja sitomatta rakastaa